Osallistuimme Erasmus+ -aikuiskoulutushankkeen puitteissa viisi päivää kestävälle “Flipped Classroom in the Lifelong Learning” –kurssille Roomassa toukokuussa 2017. Kurssin järjesti tutkimus- ja koulutuskeskus ERIFO (Ente per la ricerca e formazione). Meitä oli pieni opiskelijaryhmä – kahden Turun yliopiston avoimen yliopiston suunnittelijan lisäksi Turkista neljä peruskoulun opettaja- tai muuhun henkilökuntaan kuuluvaa. Kuvassa näkyy ryhmämme ja kurssimme vetäjä ja yksi opettajista Federica de Paola. 
Työskentelimme rennossa ilmapiirissä luentoja seuraten ja niiden aiheista pöydän ääressä keskustellen, kerroimme myös omista kokemuksistamme ja teimme pieniä harjoituksia. Otsikossa mainitun käänteisen luokkahuoneen idean esittelyn lisäksi tutustuimme mm. opetuksen järjestämiseen pelin muodossa ja elämänkertatarinoiden hyödyntämiseen oppimisen aktivoinnin ja opinnoista putoamisen ehkäisemisen näkökulmista.
Flipped classroom – käänteinen luokkahuone – on helppo ymmärtää väärin. Kyse ei ole
luokkahuoneen ja verkko-opetuksen yhdistelmästä, siitä on kokemusta jo yli kymmenen
vuoden ajalta. Se on kontakti- ja verkko-opetuksen integroimista ja pedagogisten
toimintatapojen yhdistämistä uudeksi kokonaisuudeksi, käytännössä oppimisen kolmas vaihe: luennolla uuteen aiheeseen perehtyneet ja verkossa tai muualla harjoituksia tehneet oppijat, palaavat yhteen, esimerkiksi workshopissa tai verkkoryhmässä, ja jakavat oppimansa. 
Flipped classroom edellyttää opettajalta uusia taitoja: utelias, innovatiivinen ja luova opettaja huomioi resurssit, tarpeet ja tavoitteet. Samalla opintovaatimuskirjojen tehtävä muuttuu: niistä tulee osa jatkuvaa prosessia, jotka integroituvat videoluentoihin ja opettajan verkkotukeen. Metodia esitelleen toisen asteen ammatillisen opetuksen opettajan Alessandro Cristofanellin mukaan opettajan tehtävänä on edistää oppimista (facilitator), osallistaa oppijoita (involve) ja luoda innokas, aktiivinen ilmapiiri oppimiselle (create dynamics). Yksi tärkeä edellytys oppimisen onnistumiselle on Christofanellin mukaan selvittää ennalta oppijoiden erilaiset tarpeet ja heidän sosiaalinen kontekstinsa. Lisäksi oppijoille on tehtävä selväksi, mihin käänteisellä luokkahuonejärjestelyllä, ja yleensäkin uusilla keinoilla, pyritään, ja vielä, mitä oppijan odotetaan tekevän, myös miten ja milloin tekevän. Konkreettisena ohjeena Cristofanelli mainitsi mm. oppimateriaaleina käytettävien videoiden ja ppttiedostojen pituudesta: ne voivat hänen mukaansa olla korkeintaan 10–15 minuuttia ja niissä voidaan selvittää esimerkiksi käsitteitä. Pidemmät videot kannattaa jakaa osiin, jolloin oppija löytää sisällysluettelon avulla etsimänsä asian.
Yksi tapa aktivoida opiskelua on rakentaa opittavan asian ympärille peli (educational game), jossa osallistujilla on erilaiset roolit. LETS ENTERPRISE –mallissa oppimisesta tehdään attraktiivisempaa ja henkilökohtaiset tarpeet huomioivampaa. Oppimiseen tähtäävä peli suunnitellaan ja rakennetaan huolellisesti sen mukaan, mikä tieto tai taito pelillä halutaan saavuttaa. Lähtökohtana on jokin tilanne tai ympäristö missä opiskelijat toimivat (esim. oikeustieteen opiskelijoilla jokin oikeustapaus). Valmisteluvaiheessa määritetään osallistujien roolit (syyttäjä, puolustaja jne.) ja säännöt, joiden mukaan toimitaan, pelin aikataulu, käytettävät materiaalit sekä se, miten oppiminen tapahtuu käytännössä (materiaaleihin perehtyminen, osallistuminen tms.). Pelin aikana opettajan tehtävä on toimia fasilitaattorina: hän innostaa vuorovaikutukseen ja pohdintaan, edistää keskustelua ja ideoiden vaihtoa jne. Kun peli on pelattu, sen onnistumista arvioidaan oppimistavoitteisiin soveltuvalla tavalla. Onnistuessaan tällainen työskentely voi Cristofanellin mukaan lisätä mm. osallistujien opiskelumotivaatiota, vuorovaikutustataitoja ja jopa itsetuntoa. Elämäkerrallisen metodin ((auto)biographical, narrative method) käytön tarkoituksena on oppimisen yhteydessä lisätä oppijan itsetuntemusta ja samalla kiinnostusta myös muiden ”kertomuksiin”. Autobiografinen opetusmetodi voi käyttää työkalunaan digitaalista tarinankerrontaa, jossa kiintoisaa on vaikkapa se, kuinka paljon tarinat muuntuvat kertojan mukaan, vaikka taustat olisivat näennäisen yhtenäiset? Italiassa pudokkaat ovat Suomen tapaan yhteiskunnallinen ongelma, ERIFOn Federica de Paolan mukaan storytelling voi olla yksi keino itsetuntemuksen ja -luottamuksen löytämiseen. Hän käytti termiä ”kompensaatio strategia”, Kun oppijaa autetaan löytämään omat vahvuutensa, suhtautuu hän postiivisemmion oppimiseen ja luokkatovereihinsa.
Elämäkerrallisiin kertomuksiin tutustuminen auttaa myös opettajaa ottamaan paremmin huomioon oppilaidensa eriytyvät tarpeet. Paola viittasi elämäkertametodia käsittelevässä luennossaan italialaiseen kasvatustieteen professoriin Duccio Demetrioon, joka kuvaa metodia kolmivaiheisena prosessina. Ensimmäisessä vaiheessa henkilö kirjaa paperille (tai esittää muilla keinoin, piirustuksin tai valokuvin) oman elämänsä positiivisia tapahtumia, epäonnistumisia, tekemiään virheitä yms. niin rehellisesti kuin mahdollista. Kun henkilö sen jälkeen tarkastelee uudelleen näitä kirjaamiaan menneisyyden tapahtumia, niiden yhteyksiä, syitä ja seurauksia, hänelle voi syntyä uusia tulkintoja. Lopulta omien kokemusten käsittely voi johtaa haluun muuttua – Demetrio puhuu muuttumiseen pyrkivistä ”luovista energioista”, jotka tulevat esiin ihmisessä. ”Opimme kertomuksemme analyysista, opimme oppimalla itsestämme” (de Paolan diatekstin mukaan Demetrio). Vasta tämän jälkeen aloitetaan opetusohjelman mukainen opiskelu.
Kaikki kolme oppimista edistämään tarkoitettua ”työvälinettä” vaikuttavat hyvin käyttökelpoisilta, niitä on tietenkin aina muokattava erilaisiin tilanteisiin ja erilaisille oppijoille sopivaksi. Mitään täysin uutta ja mullistavaa emme kuitenkaan ehkä oppineet, mutta Matille Flipped classaroom avautui koko monianisuudessaan vasta koulutuksessa. On totta, että Turussa avoimen yliopiston opetuksessa käänteisen luokkahuoneen periaatetta on sovellettu jo ainakin 1990-luvulta lähtien ja mallin mukaista opetusta on järjestetty erityisesti yhteistyöoppilaitoksissa, mutta metodin kolmas vaihe jää helposti pois. Ihanteellisesti työskentely rakentuu sen varaan, että opiskelijat perehtyvät ennalta oppimateriaaleihin ja sitten oppilaitoksen ryhmätapaamisissa keskustelevat opintokerran aiheista, tekevät tehtäviä jne. Tuutor toimii tässä tapauksessa ”fasilitaattorina”. Hänen tehtävänään on mm. aktivoida ryhmäläisiä. Esim. TY:n avoimen yliopiston tuutorsivuilla annetaan ohjeita roolipelin rakentamiseksi tai väittelyn järjestämiseksi, sekin eräänlainen roolipeli. Elämäkerrallista näkökulmaa, vaikka ei niin syvälle menevää kuin edellä kerrottu, voi nähdä
”henkilökohtaisen opintosuunnitelman”, HOPSin laatimisessa, yleisesti ottaen oppijoiden
erilaisuuden tunnustamisessa tai esimerkiksi verkko-opintojen alussa tehtävissä itsen
esittelyissä. Uusia välineitä on myös jo vuosia esitelty erilaisissa opetuksen kehittämistä
koskevissa tilaisuuksissa, ja uudistamisen tarve ja toive on ulottunut aina nykyiseen
opetussuunnitelmakeskusteluun.
Opetuksen kehittämisen teeman ohella matkamme antoi mahdollisuuden käyttää aktiivisesti englannin kieltä – opetus tapahtui englanniksi – ja tutustua erilaisiin toimintakulttuureihin, solmia yhteyksiäkin. Kävimme kurssilla tutustumassa erään lukiotasoisen oppilaitoksen opetukseen (Nuovo Liceo Artistico), jossa huomionarvoista oli – taidepainotteisen opetuksen ohella – se, että erilaisiin erityisryhmiin kuuluvat oppilaat opiskelivat samassa luokassa opintoryhmässä ”terveiden” kanssa. Koulussa havaitsi hyvin myös sen, että suomalainen koulutusjärjestelmä arvioidaan Italiassa äärimmäisen korkealle. Kurssin ulkopuolella vierailimme 1987 perustetussa Rooman aikuiskoulutuskeskuksessa nimeltä UPTER (Università Aperta, Università popolare di Roma, http://www.upter.it), jonka löysimme aivan sattumalta: kävelimme sisään ja pyysimme lyhyttä esittelyä. Avointa yliopistoa enemmän UPTER muistutti kesäyliopistoa. Kurssivalikoimassa oli runsaasti kieliä ja taideaineita, eikä 
opinnoilla ollut vastaavuutta tai korvaavuutta yliopisto-opintoihin. UPTERilla oli upeat,
väljät toimitilat ullakkoateljeineen aivan historiallisen keskustan kupeessa – vuokran maksoi
Rooman kaupunki!
Kurssiohjelmassa oli varattu kaksi iltapäivää myös kaupunkiin tutustumiselle. Matti käytti noina päivinä nurkumatta hyväkseen Eevan taidehistoria- ja kaupunkituntemusta. Nuo iltapäivät ja tietenkin illat sisälsivätkin ylenpalttisesti elävää historiaa, taidetta, italialaista elämänmenoa ja kulinarismia. Ensikertalaisena Rooman kävijänä Matti jatkoikin reissua vielä viikonlopun yli. 
ERIFO
Kuvaraportti opintomatkasta
Kiitos opintomatkasta!
Matti Salakka ja Eeva Hallikainen