Helsingin Sanomat julkaisi tänään viimeisimmät mielipidemittaukset. Olennaista eivät ole viimeisen kuukauden aikana tapahtuneet muutokset, vaan pidemmät trendit. Niistä ilmenee, että keskustan kannatus on ollut tasaisessa laskussa suurin piirtein vuoden alusta lähtien. Samana aikana kokoomuksen kannatus on selvästi kasvanut.

Näiden kuukausien aikana olemme saaneet kuulla jatkuvia hyviä uutisia voimistuvasta taloudesta. Miksi hyvät talousuutiset näyttävän hyödyttävän kokoomusta, mutta eivät keskustaa? Eikö luulisi, että pääministeripuolueena juuri keskusta saisi suurimman kiitoksen Suomen taloudellisen tilanteen kääntämisestä nousuun?

Vastaus on, että puolueen uskottavuus vaikuttaa myös siihen, mistä puolue saa kiitoksen. Kaikilla puolueilla on uskottavuutta tietyillä ydinalueilla. Esimerkiksi SDP:een luotetaan hyvinvointivaltion puolustamisessa, vihreisiin ympäristökysymyksissä ja kokoomukseen talouspolitiikassa. Uskottavuus vaikuttaa siihen, minkä takia puoluetta vaaleissa äänestetään ja epäsuorasti myös siihen, mikä puolue vaaleissa voittaa. Yksinkertaistaen sanottuna, jos kansalaiset ovat vaalien alla huolissaan ennen muuta taloudesta, heistä useampi äänestää kokoomusta.

Uskottavuus on samalla sekä voimavara että ongelma. Jos asiat menevät puolueen uskottavuusalueella hyvin, puolue saa kiitosta, mutta jos asiat menevätkin huonosti, kannattajat kääntävät selkänsä. Nyt näyttää siltä, että koska kokoomuksella on ollut uskottavuutta talouskysymyksissä ja talouskasvu on lähtenyt vauhtiin, kansalaiset kiittävät sitä maan kohentuneesta taloustilanteesta.

Keskustalla on käynyt päinvastoin.

Keskustalla on ollut tyypillisesti eniten uskottavuutta suurten kaupunkien ulkopuolisten alueiden palveluiden ja elinvoiman puolustajana. Huoli näistä alueista lienee yksi tärkeimmistä syistä, miksi äänestäjät antoivat keskustalle vaalivoiton vuonna 2015. Kuten Sirkka-Liisa Anttila sanoo, keskustan kannattajat eivät ole vakuuttuneita siitä, että maakuntamalli on heille hyvä ratkaisu: sosiaali- ja terveyspalveluista päättämisen siirtäminen pois kunnista tuntuu herättävän huolta ja tyytymättömyyttä keskustan potentiaalisissa kannattajissa.  Siinä missä kokoomus näyttää lunastaneen puolueen talouspoliittiseen uskottavuuteen sisältyvän lupauksen, keskusta näyttää pettäneen omansa.

Tilanne on keskustan kannalta huolestuttava. Voimistuva talouskasvu sataa kasvavan kannatuksen muodossa juuri kokoomuksen laariin. Maakuntavaaleihin on vain runsas puoli vuotta. Jos nykyinen kannatuksen kehityksen trendi jatkuu, kokoomus menee kohti vaalivoittoa. Keskustalla tulee kiire vakuuttaa äänestäjät siitä, että nykyiset uudistukset ovat heidän etunsa mukaisia.

by

by

Viimeisimmät mielipidemittaukset osoittavat, että vihreät on hurjassa vedossa. Kannatus on noussut peräti 14,6 prosenttiin. Vihreät ovat ymmärrettävästi riemuissaan.

Menestys sisältää kuitenkin myös ongelman. Kuten kuntavaaleissa kävi ilmi, vihreiden kannatuksen kasvu tulee ennen muuta SDP:n entisten kannattajien piiristä.

Tämä on luonnollista. Vihreät on Ville Niinistön johdolla asemoinut itsensä talouspolitiikassa selkeästi vasemmistolaiseksi puolueeksi. Tämän seurauksena vasemmistolaisesti asennoituvien ihmisten äänet on jaettu SDP:n ja vihreiden välillä uudestaan. Tämä heikentää SDP:tä ja vahvistaa vihreitä.

SDP:n heikkoudesta ei kuitenkaan ole vihreille pelkkää hyötyä. Itse asiassa vihreiden näkökulmasta siitä on myös haittaa, sillä SDP:n heikkouden myötä seuraavissa eduskuntavaaleissa suurin puolue on näillä näkymin kokoomus. Tämä on vihreille suurempi ongelma, kuin he näyttävät ymmärtävän.

Vihreille olisi paljon parempi tilanne, jos suurin puolue seuraavissa eduskuntavaaleissa olisi SDP. Ensinnäkin SDP ottaisi vihreät paljon todennäköisemmin mukaan samaan hallitukseen kanssaan kuin kokoomus, koska vihreiden vasemmistolaisuus tekee siitä luontevan hallituskumppanin. Toiseksi SDP:n johtamassa vasemmistohallituksessa vihreillä olisi vahvempi asema kuin kokoomuksen johtamassa porvarihallituksessa, jossa mukana olisivat kokoomus ja keskusta.

Vihreillä onkin tukalampi tilanne, kuin mitä mielipidemittaukset antavat ymmärtää. Viemällä kannatusta SDP:ltä vihreät petaa itselleen joko paikkaa oppositiossa tai heikkoa asemaa kokoomuksen johtamassa oikeistohallituksessa.  Suurempi menestys edellyttäisi kannattajien saamista myös muualta.

by

by

Viikko sitten ryhtyessäni kirjoittamaan uutta Kalevan aliota ajattelin, että maahanmuuttopoliittiseen keskusteluun osallistuminen on niin hurjaa hommaa, että se miltei täyttää itsetuhoisen käyttäytymisen tunnusmerkit.  Siinä olin oikeassa.

Perjantaina (21.4.) Kaleva julkaisi turvapaikkapolitiikkaa käsittelevän kirjoitukseni.

http://www.kaleva.fi/mielipide/vieras/kuka-on-voitolla-pakolaiskeskustelussa/757775/

Kolumnin keskeinen viesti oli, että nykyisen hallituksen maahanmuuttopolitiikan kiristykset eivät ole johtaneet myönnettyjen turvapaikkojen suhteellisen osuuden merkittävään laskuun Suomessa. Kolumnini keskeinen sanoma tiivistyi tähän lauseeseen:

”Tilastojen perusteella nämä päätökset eivät ole kuitenkaan johtaneet mihinkään dramaattiseen muutokseen myönnettyjen turvapaikkojen määrässä. Päinvastoin kansainvälisen suojelun statuksen saaneiden suhteellinen osuus on korkeampi kuin kaksi vuotta sitten.”

Valitettavasti olin väärässä.

En osannut lukea maahanmuuttoviraston taulukoita oikein. Laskin mukaan rauenneet ja käsittelemättä jääneet hakemukset, minkä seurauksena Suomen turvapaikkapolitiikasta syntyy olennaisesti myönteisempi kuva kuin muuten.

Todellisuudessa keväällä 2015 (ennen turvapaikanhakijoiden määrän merkittävää nousua) runsas 60 % turvapaikanhakijoista sai turvapaikan Suomesta. Vuonna 2016, jolloin turvapaikanhakijoiden määrä oli korkeimmillaan, myönnettyjen turvapaikkojen suhteellinen osuus laski noin 35 prosenttiin. Kun käsiteltyjen hakemusten määrä on vuoden 2017 alussa tippunut kolmannekseen vuodenvaihteessa 2015–2016 saavutetusta huipusta, myönnettyjen turvapaikkojen suhteellinen osuus ei ole olennaisesti palautunut, vaan on jäänyt vajaaseen 40 prosenttiin. Ero on tosiaan, kuten vastineen minulle Kalevaan kirjoittanut tutkija Erna Bodström huomautti, noin 25 prosenttiyksikköä.

Toisin sanoen alkuvuonna 2015 – aikana ennen nykyistä hallitusta ja turvapaikanhakijoiden määrän voimakasta kasvua – turvapaikan sai merkittävästi helpommin kuin nyt. Maahanmuuttovirasto myöntää tämän, mutta väittää että syynä on ennen kaikkea hakijoiden profiilin muutos, eikä poliittinen päätös tai painostus turvapaikkapolitiikan kiristämisestä.

http://www.migri.fi/medialle/tiedotteet/lehdistotiedotteet/lehdistotiedotteet/1/0/paatoksenteon_lahtokohta_kansainvalista_suojelua_niille_jotka_sita_tarvitsevat_69682

Maahanmuuttovirasto siis yhtäältä kiistää poliittisen ohjailun, mutta toisaalta toteaa, että turvapaikan saaminen on nykyisin vaikeampaa, koska hallitus velvoitti viraston laatimaan ”turvapaikkapäätöksenteon kansainvälisen vertailun”, mikä johti turvapaikan saamisen kriteereiden tiukentumiseen. Viimeistään tässä kohtaa hallituksen poliittinen ohjaus ja maahanmuuttoviraston itsenäiset arviot turvapaikkakriteereistä liukenevat yhteen tavalla, jossa asianosaistenkin voi olla vaikea osoittaa, missä yksi päättyy ja toinen alkaa.

Vaikuttaa kuitenkin ilmeiseltä, että pelkällä turvapaikanhakijoiden profiilin muutoksella tai lähtömaiden turvallisuustilanteen kohenemisella ei näin suurta ja äkillistä muutosta voi selittää.

Joka tapauksessa linjan kiristyminen on tosiasia ja minä erehdyin kolumnissani.

Pyydän anteeksi. Yritän olla tarkempi jatkossa.

Suurimman vahingon kärsivät tietysti lukijani ja Kaleva, joilla on oikeus olettaa, että kolumneissani sanotut asiat pitävät paikkansa. Voin vain todeta, että voitte aina luottaa siihen, että jos huomaan erehtyneeni tai antaneeni väärää informaatiota, kerron sen varmasti jälkikäteen. Minulle ei yliopistossa makseta maineeni suojelemisesta, vaan totuuteen pyrkimisestä.

Lopuksi haluan kiittää kaikkia niitä, jotka osallistuivat aiheesta käytyyn vilkkaaseen keskusteluun Twitterissä ja muualla julkisuudessa sekä lukijoitani kaikesta saamastani palautteesta.

by

by

Politiikassa voittaa se, jolla on paras tarina.

Muutaman vuoden ajan Euroopassa ja Yhdysvalloissa on seurattu politiikan tarinaa, jossa on paljon hyviä aineksia jännittävään käsikirjoitukseen. Kutsun sitä populismin tarinaksi. Populismin tarinassa konnan roolissa on ollut kansasta vieraantunut korruptoitinut ja ylikansallinen eliitti, joka on kahminut itselleen kohtuuttomia etuja. Tarinan mukaan kansa ensin kyllästyi perinteisiin puolueisiin ja näitä edustaviin poliitikkoihin. Kansa halusi muutosta ja äänesti sen mukaan vaaleissa. Suomessa tuli jytky, Iso-Britanniassa Brexit ja Yhdysvalloissa Trumpista tuli presidentti. Populismin tarinassa kansojen tuli vapautua ylikansallisten organisaatioiden kahleista.

Kesästä 2017 lähtien julkisuudessa on kuitenkin alkanut hahmottua myös toinen tarina, kutsuttakoon sitä vaikka liberalismin tarinaksi. Siinä tarinassa populististen johtajien ja puolueiden voitot Euroopassa ovat uhka demokratialle.  Liberalismin tarinassa populistiset puolueet edustavat äärioikeistoa, jonka pääsy valtaan voisi hajottaa Euroopan unionin ja äärimmillään ajaa maanosan samanlaisen sodan ja vihan kierteeseen kuin kävi 1900-luvulla. Liberalismin tarinassa kansaa kutsutaan puolustamaan demokratiaa ja kansojen välistä yhteistyöta, jota EU:n kaltaiset instituutiot tarinan mukaan ilmentävät.

Kutsun näitä kahta tarinaa tarinoiksi juuri sen vuoksi, että kuten tarinat aina, ne ovat kärjistyksiä, jotka sisältävät totuuksien lisäksi myös liioittelua, jopa suoranaisia “vaihtoehtoisia totuuksia”. Tarinoiden valta on kuitenkin niiden kyvyssä luoda uhkakuvia ja mobilisoida suurin piirtein samalla tavalla ajattelevat ihmiset jonkun poliittisen liikkeen ja sen johtajan taakse. Vielä syksyllä näytti siltä, että populismin tarina vie voiton. Ranskan ja Hollannin vaalien jälkeen asia on kaikkea muuta kuin selvä.

Nyt varmaa on vain se, että populismin ja liberalismin tarinat ovat edelleen kesken.

by

by

Tiesin jo ennalta, että maahanmuuttopoliittiset kannanotot saavat ihmiset riehaantumaan.

Tiistaina lähetin pari twiittiä, joissa muistutin Suomen historian kahdesta kipukohdasta: vuoden 1918 vankileireistä ja jatkosodan aikana natsi-Saksaan lähetetyistä ihmisistä.

Twiittien tarkoitus oli varoittaa siitä mahdollisuudesta, että tulevaisuudessa nykyinen maahanmuuttopoliittinen linjamme saattaisi vaikuttaa epäeettiseltä samalla tavalla kuin Suomen ja suomalaisten käyttäytyminen historiassa ei aina ole kestänyt jälkikäteistä kriittistä tarkastelua. Tarkennettakoon, että tarkoitukseni EI ollut rinnastaa Afganistania ja natsi-Saksaa, kuten muutama keskustelija tulkitsi.

Sain twiiteistäni paljon monenlaista palautetta. Kriittinen ja asiallinen palaute on minusta aina tervetullutta. Se pakottaa miettimään, olenko oikeassa ja olenko ylireagoinut. Pitäisikö omia mielipiteitä muuttaa ja mihin suutaan?

Ehkäpä kaikkein terävin kritiikki oli kysymys, miten kykenen ottamaan kantaa afganistanilaisten palauttamiseen. Tunnenko heidän tapauksensa? Olenko sitä mieltä, että heille olisi pitänyt antaa oikeus jäädä Suomeen? Kysymys oli hyvä, vaikka en twiiteissäni ottanut kantaa yksittäisiin palautuksiin.

Lyhyt vastaus tietysti on, etten osaa sanoa, olisiko näille afganistanilaisille pitänyt myöntää turvapaikka. Ei sitä voi tietää, koska en tunne, enkä edes voi tuntea heidän henkilökohtaisia tapauksiaan.

Mutta juuri yksityiskohtien puutteen vuoksi julkisuudessa keskustelu näyttää siltä, että ihmiset jakautuvat kahteen ryhmään: niihin, jotka haluavat ottaa Suomeen kaikki turvapaikanhakijat ja niihin, jotka eivät halua ottaa Suomeen ketään. Koska konkreettisiin tapauksiin ja noudatetun politiikan yksityiskohtiin ei pysty ottamaan kantaa, keskustelussa tehdään todella rajuja yksinkertaistuksia.

Ei ihme, että keskustelu tällaisesta lähtökohdasta on kauniisti sanottuna värikästä.

Se on kuitenkin myös pahasti vääristynyttä, koska se ei anna kansalaisten enemmistön mielipiteistä oikeaa kuvaa. Kuten ajatuspaja e2 kesällä 2016 julkaistussa raportissaan huomautti, suurin osa suomalaisista vieroksuu keskustelua, jota ihmisten mielestä hallitsevat räyhäkkäät ”ääripäät”.

Pidän itsestäänselvyytenä, että valtaosa ihmisistä sijoittuu kahden edellä mainitun ryhmän väliin. Suurin osa halunnee antaa turvapaikan niille, jotka sitä aidosti tarvitsevat. On toistaalta vaikea uskoa, että kovin moni haluaisi ottaa Suomeen kaikki turvapaikkaa hakevat – en minä ainakaan – ja ymmärtääkseni vain pieni vähemmistö haluaisi sulkea rajat turvapaikanhakijoilta kokonaan.

Onko tällaisesta julkisesta keskustelusta sitten mitään hyötyä?

Ajattelen, että on. On tärkeää, että palautuksista ajoittain keskustellaan ja että niitä tarkastellaan kriittisesti. Ihmisten on hyvä ymmärtää, millaista politiikkaa Suomen valtio toteuttaa ja mitkä ovat sen inhimilliset seuraukset. Se ei välttämättä tarkoita, että politiikkaa pitäisi aina muuttaa, kuten ei muutakaan politiikkaa pidä välttämättä heti muuttaa ensimmäisen epäkohdan tullessa ilmi, mutta maahanmuuttopolitiikastakin on hyvä keskustella. Se voi myös tarkoittaa, että välillä tulee vääriin tietoihin perustuvia kohuja, kuten muutenkin käy, mutta on tärkeämpää että keskustellaan kuin että vaietaan.

Toisaalta aggressiivinen julkinen keskustelu sisältää vaaroja myös suvaitsevampaa maahanmuuttopolitiikkaa ajaville. Jos viranomaisten ja oikeusjärjestelmän päätökset kyseenalaistetaan väärin perustein tai jos virkatehtävissä olevien poliisien vastustamiseen suhtaudutaan hyväksyvästi, niin sallivamman pakolaispolitiikan kannattajat menettävät asiansa oikeutuksen edellä mainitun enemmistön silmissä. Ja se enemmistö viime kädessä päättää, mihin suuntaan suomalainen pakolaispolitiikka menee.

On ilmeistä, että pakolaispolitiikkaan ja maahanmuuttoon liittyy monien suomalaisten mielissä paljon uhkia. Uhkat voivat olla todellisia tai kuviteltuja, mutta jos syntyy vaikutelma, että niitä ei oteta vakavasti, suvaitsevampaa maahanmuuttopolitiikkaa ajavien tahojen peli on menetetty. Se ei välttämättä tarkoita tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa, mutta silloin huolia täytyy jotenkin rauhoitella tai lieventää.

On helppo torjua ihmiset, jotka hakevat jonkinlaista kompromissia keskustelussa maahanmuutossa, kuten esimerkiksi tasavallan presidentti Sauli Niinistön puhe ”tolkun” ihmisistä, mutta tosiasiassa tässäkin asiassa kamppailu ratkaistaan siellä, mikä ihmisten mielestä asettuu poliittiseen keskustaan. Jos pitäisi veikata, arvaisin, että maahanmuuttopolitiikassa vahvoilla on se puolue tai poliitikko, joka pystyy uskottavasti ottamaan ihmisten asiaa koskevat huolet huomioon samalla kun tarjoaa inhimillisesti kestävää pakolaispolitiikkaa.

Erkka Railo
Poliittisen historian dosentti

by

by

Vuosi 2016 on tosiaan ollut karmea, ainakin minunkaltaiselleni liberaalille, länsimieliselle henkilölle.

Liberaalilla, länsimielisellä henkilöllä tarkoitan, että kannatan Euroopan unionia, yksilönvapauksia ja tasa-arvoa sekä vapaata kansainvälistä kauppaa.

Ensimmäiseksi vuoden 2016 hirveyksistä tulee mieleen Nizzan järkyttävä terrori-isku. Jätetään se kuitenkin hetkeksi syrjään ja puhutaan poliittisista muutoksista.

Niistä päällimmäisenä tulevat tietysti mieleen brexit ja Donald Trumpin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi. Iso-Britannian päätös erota Euroopan unionista heikensi unionia merkittävästi ja Trump on puolestaan ajanut ”Yhdysvallat ensin” -politiikkaa, joka saattaa heikentää NATO:a ja aiheuttaa kauppasotia USA:n ja Euroopan välillä.

Venäjän aseman vahvistuminen on jo useamman vuoden jatkunut ilmiö. Vuonna 2016 Venäjä puuttui Syyrian sotaan, esti Assadin hallinnon kaatumisen ja käänsi sodan kulun oppositiota vastaan. Tuloksena oli raakalaismainen Aleppon piiritys ja uusi pakolaisten vyöry Turkkiin. Suomessa kehitys näkyy Suomen ja Venäjän entistä jännittyneimmissä suhteissa.

Pahalta näyttää.

Historioitsija, jollainen minäkin olen, tarjoaa tässä tilanteessa hiukan kehnoa lohtua: asiat voisivat olla vielä paljon huonommin.

Totta se silti on. Viimeisten parin vuoden aikana koetut vastoinkäymiset ovat pientä, jos muistetaan, että niitä edelsi ainakin 25 vuotta kestänyt liberalismin jatkuva voittojen sarja. Suuri osa entisen itäblokin ja Neuvostoliiton tasavalloista muuttui demokratioiksi. Venäjälläkin demokratia näytti hetken voittavan, kunnes Putinin valtakausi vähitellen jäädytti myönteisen kehityksen.

Noihin vuosiin verrattuna nyt menee huonosti, mutta se olikin poikkeuksellisen hyvää aikaa.

Huono kehitys saattaa vielä jatkua. Ensi vuonna Euroopan unionin ja vapaakaupan vastustajilla on mahdollisuus yllättää ainakin Saksan, Alankomaiden ja Ranskan vaaleissa. Siinä riittää jännitettävää.

Historioitsija minussa tarjoaa toisenkin lohdutuksen. Historialla on taipumus edetä sykäyksittäin tai heiluriliikkeenä. Osittain tämä johtuu uusien sukupolvien kasvamisesta, mutta osittain muista tekijöistä. Vanhat opit yksinkertaisesti unohtuvat tai niihin kyllästytään ja halutaan kokeilla jotain uutta. Tämä voi näyttää aika ajoin melkoiselta sekoilulta, mutta se on usein myös yhteiskuntien dynaamisuuden perusta.  Autoritääriset valtion näyttävät vahvoilta ja yksituumaisilta, koska ne eivät salli keskustelua tai muutosta. Tosiasiassa juuri se tekee niistä heikkoja.

Nykyaikaisen sananvapauden käsitteen uranuurtaja John Stuart Mill painotti, että huonoillakin mielipiteillä on oikeus tulla kuulluiksi. Ne auttavat yhteiskuntia monella tapaa. Ensinnäkin mistään ajatuksista ei voi ennalta tietää, ovatko ne huonoja tai hyviä ennen kuin ne on kokeiltu. Huonoina pidetyt ajatukset saattavatkin osoittautua hyviksi.

Toiseksi huonot ajatukset muistuttavat siitä, miksi hyvät ajatukset ovat hyviä. Ovatko Euroopan Unioni ja vapaakauppa todellakin huonoja asioita? Se selviää, kun yritetään tulla toimeen ilman. Toivon vain, että sinä aikana ei rikota mitään korvaamatonta.

Kolmanneksi historioitsija tietää, että viime kädessä suuret kehityslinjat ratkaisevat  valtioiden väliset voimasuhteet. Tällaisia ovat esimerkiksi demografia, valtion instituutioiden vahvuus, talouden kehitys ja rakenne, teknologian kehitys ja yhteiskuntien valmius omaksua se käyttöönsä sekä tietysti globaalit ympäristötekijät, ennen muuta ilmastonmuutos.

Nämä tekijät vaikuttavat valtioiden voimasuhteisiin kymmenien vuosien kuluessa – vaivihkaa, mutta vääjäämättä. Ne tekevät Intian ja Kiinan kaltaisista valtioista supervaltoja yhdessä sukupolvessa edellyttäen, että niiden valtion instituutiot kestävät muutoksen. Ne heikentävät Venäjää, joka toistaa kylmän sodan lopun aikaisia virheitään. Sen talous nojaa liikaa raaka-aineisiin, se ylläpitää liian suurta armeijaa ja yrittää jähmettää yhteiskuntansa kyvyn muuttua. Pitkällä, yli kymmenen vuoden tähtäimellä Venäjä voi vain hävitä nykyisen vastakkainasettelun.

Globalisaation taustalla on viime kädessä teknologian nopea kehitys ja ihmisten halu ottaa se käyttöön. Se tekee maailmasta jatkuvasti pienemmän ja rajoista aikaisempaa keinotekoisempia. Yhä useampi ihminen löytää joko puolisonsa ulkomailta tai on töissä ulkomailla. Sellaisessa maailmassa rajat ovat vain tiellä. Nykyinen nationalismin nousu tarjoaa ihmisille mukavaa tuulensuojaa ajatukselta, että asioiden on pakko muuttua, mutta valitettavasti tai onneksi tämä toive vaikuttaa epärealistiselta.

Teknologian kehitys ja talouskasvu ovat samalla luonteet haasteita, joihin kansallisvaltiot eivät kykene vastaamaan ilman monimutkaista kansainvälistä koordinaatiota. Ilmastonmuutos on tästä hyvä esimerkki ja merien saastuminen on toinen. Nekin ovat asioita, joilta sinnikkäimmätkään meistä eivät voi pitkään sulkea silmiään.

Historioitsijan viimeinen lohdun sana on mukaelma Winston Churchillin amerikkalaisista esittämästä arvioista. Voit aina luottaa siihen, että ihmiset lopulta valitsevat oikein – kokeiltuaan ensin kaikkia muita vaihtoehtoja.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Kalevassa 30.12.2016.

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija

by

by

Kokoomus on erikoisessa tilanteessa.

Elina Lepomäki, vuonna 2014 eduskuntaan noussut kansanedustaja, on ilmoittanut haastavansa kesän puoluekokouksessa nykyisen puheenjohtajan Alexander Stubbin. On erittäin poikkeuksellista, että istuva puheenjohtaja yritetään pakottaa syrjään.

Se on myös kummallista, sillä Stubbin kautta puheenjohtajana ei voi pitää erityisen
epäonnistuneena.

Stubb ei ole mikään perintöprinssi, kuten Ville itälä. Stubb voitti tiukassa ja rehdissä kamppailussa Jan Vapaavuoren ja Paula Risikon.

Eduskuntavaaleissa toki menetettiin muutama paikka, mutta kokoomus pärjäsi kuitenkin odotettua paremmin ja pääsi hallitukseen. Puolue sai mieluisan hallitusohjelman ja monia tärkeitä ministeripaikkoja, ennen muuta valtiovarainministerin salkun.

Haaste Stubbille ei ole kuitenkaan yksittäistapaus.

Vuonna 2008 Jutta Urpilainen nousi sosiaalidemokraattien puheenjohtajaksi ankaran kamppailun jälkeen. SDP sai vuoden 2011 eduskuntavaaleissa kuuluisan torjuntavoiton, jolla se pääsi hallitukseen. Puheenjohtaja Urpilainen sai tärkeän valtiovarainministeriön salkun Jyrki Kataisen hallituksessa.

SDP:lle se ei riittänyt.

Vuonna 2014 Antti Rinne haastoi Urpilaisen puheenjohtajavaalissa. Rinne väitti, että Urpilainen oli antanut hallituksessa liikaa periksi kokoomukselle. Erityisesti yhteisöveron lasku oli jäänyt kismittämään. Puoluekokouksessa Rinne voitti istuvan puheenjohtajan muutaman äänen erolla. Täytyy mennä 1950-60 -lukujen taitteeseen ja SDP:n suureen hajaannukseen saakka, ennen kuin vastaavanlaisia kamppailuita on käyty puolueen johdosta.

SDP:n kapinaliikkeen ja Lepomäen kampanjan taustalla voi nähdä saman syyn: suomalaisen yhteiskunnan luokkaerot ovat kärjistyneet.

Sosiaalidemokraateissa oireili vasen laita, joka ei sulattanut Urpilaisen myönnytyksiä kokoomukselle.

Kokoomuksessa puolestaan kipuilee sen oikeistosiipi, jonka mielestä Stubb on antanut liikaa periksi muulle hallitukselle ja erityisesti AY-liikkeelle. Elina Lepomäki on avoimesti toivonut, että yhteiskuntasopimus epäonnistuisi ja hallitus toteuttaisi Suomen kilpailukyvyn parantamiseen tähtäävät lait normaalia lainsäädäntötietä.

Lisäksi Stubbin asemaa on hankaloittanut Jan Vapaavuoren kannattajien mutina toimittajille pitkin talvea. Ehkäpä tämän julkisuuteen vuotaneen sapen takia Lepomäki rohkaistui kokeilemaan voimiaan puoluekokouksessa. Olisi kuitenkin yllätys, jos Vapaavuorta kannattanut joukko kääntyisi laajemmin Lepomäen tukijoiksi.

Kapinat muistuttavat, että vuosituhannen vaihteen konsensuksen kausi on ohi. Kataisen ja Stubbin hallitukset osoittivat, että oikeisto ja vasemmisto eivät enää mahdu samaan hallitukseen kuten vuosina 1987-2011. Samalla kokoomuksessa ja SDP:ssä on sisäinen oppositionsa, joka vaatii puolueen johdolta jyrkempää linjaa. Erityisesti kokoomuksessa näyttää taustalla olevan vielä sukupolvikapina ja kulttuurimurros. 1980-luvulla ja sen jälkeen syntyneet eivät enää koe hyvinvointivaltiota saavutuksena vaan pikemminkin taakkana. Näkemykset siitä, mihin suuntaan suomalaista yhteiskuntaa olisi hyvä kehittää eroavat puolueiden välillä selkeämmin kuin vuosikymmeniin.

Luokkaerojen kärjistymisen myötä sekä oikealla että vasemmalla laidalla vaaditaan puhdasoppisuutta pragmaattisuuden ja kompromissien sijaan. Tämä tietää hikisiä paikkoja puheenjohtajille myös jatkossa. Asioiden saaminen aikaan edellyttää kompromisseja hallituskumppaneiden kanssa, mutta samaan aikaan oman puolueen reuna pitäisi pitää mukana.

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkija ja yliopistonlehtori.

Kirjoituksen suppeampi versio on julkaistu Etelä-Suomen median lehdissä 17.4.2016.

by

by

(Kirjoitus on julkaistu Etelä-Suomen median kolumnina 23. tammikuuta 2015.)

Suomalaiset ovat nyt huolissaan.

Jotkut ovat huolissaan maahanmuuttajista, toiset katupartioista. Hallitus on huolissaan valtion velasta ja monet ovat huolissaan suomalaisesta hyvinvointivaltiosta.

Jos näitä huolia tarkastelee historiallisesta näkökulmasta, kuinka vakava paikka tämä on?

Jos asetamme nykyisen tilanteemme asteikolle yhdestä kymmeneen siten, että kymmenen on taivas ja ykkönen on täysi katastrofi, nykyinen tilanne sijoittunee kohtaan 8. Jos oikein synkistelee, 7,5 voi olla kohdallaan.

En vähättele yksittäisten ihmisten hätää tai onnettomuutta, esimerkiksi työttömyyttä. Mutta valtiona Suomella on usein ollut suurempia ongelmia kuin nyt. Ja meillä on nyt paremmat resurssit ongelmista selviämiseen.

Suomalaisilla on perspektiiviharha.

Vertaamme nykytilannetta siihen, joka oli kymmenen vuotta sitten. Silloin Suomi oli keskellä rauhallista taloudellista nousukautta. Valtakunnan politiikan tärkein uutinen oli pääministeri Vanhasen uusin heila. Nokia palkkasi jokaisen, joka selvisi Keilaniemen pääkonttorin pyöröovista sisään. Venäjä oli vielä rauhallinen.

Se aika ei välttämättä heti palaa. Mutta se olikin poikkeus.

Suomi on selvinnyt sisällissodasta, toisesta maailmansodasta ja vieläpä kylmästä sodasta.

Muutama rasistinen katupartio on vielä pientä verrattuna Lapuan liikkeeseen tai IKL:een.

Suomi antanee turvapaikan noin kymmenelle tuhannelle ihmiselle viime ja tämän vuoden aikana. Sellainen määrä ei hetkauta Suomea vielä suuntaan tai toiseen.

Netissä vellova vihapuhe on ikävä ilmiö, mutta vaikka joku yksittäinen kansanedustaja siihen vetoaakin, todellisuudessa sen poliittinen vaikutusvalta on lähellä nollaa.

Venäjä on ärhäköitynyt, mutta uuteen kylmään sotaan on vielä matkaa. Toisin kuin kylmän sodan aikana, EU:n jäsenenä Suomi kuuluu yksiselitteisesti länsimaihin.

Jotkut hallituksen leikkaussuunnitelmista ovat huonosti harkittuja, mutta hyvinvointivaltiota ne eivät vielä riitä tuhoamaan.

Ongelmamme ovat toki todellisia, mutta välillä kannattaa asettaa ne oikeaan mittakaavaan.

Pahemmastakin on selvitty.

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkija ja poliittisen historian dosentti.

by

by

Ever since the decision to take the Finns Party in the Finnish government, the international media has repeatedly put a question forward to me: how on earth was it possible to let a populist party to participate in the Finnish government?

To put it briefly, the Finns Party was able to participate in the government, because in Finland the Finns Party is seen to be more or less alike all the other parties. In other words, it is understood to be a legitimate representative of a group of people who have acceptable grievances and have the right to make their voice heard through democratic process. Indeed, the Finns Party was already invited to join the government after the landslide victory in 2011, but at the time the National Coalition Party and the Finns Party were not able to agree on EU policy.

The Finns Party stands on two feet, so to speak. Looking at its party programme, it is a European populist party broadly similar to its counterparts in many other countries such as UKIP and Swedish Democrats. It is anti-European Union, anti-immigration and anti-elite protest party. Its policy on the European Union is not as hostile as it was a couple of years ago, but it still wants Finland to take distance from the EU. It has been particularly critical towards the environmental regulation coming from Brussels.

The Finns Party wants to limit the amount of immigrants to Finland and make it harder to obtain residence permits and asylum status. The Finns Party thinks that the political, cultural and economic elites have diverted from the real people of Finland and it wants to return the power to the common man.

There is the second foot as well, however. In Finland one often emphasizes the national roots of the Finns Party. The Finns Party was founded on the ruins of the Finnish Rural Party that went bankrupt in 1995. The Finnish Rural Party was a protest movement against the modernization of Finland in the 1970s and 1980s. It too was a populist movement though anti-immigration rhetoric played a very small role in the politics of the party, most likely because there was hardly any immigration to speak of. At the time Finland stood outside the European Community and did not even dream of joining it as a full member so there was no need to protest against it either. Instead the Rural Party concentrated on its populist anti-establishment rhetoric.

Importantly, however, though the other parties did not particularly like the Rural Party and the press ridiculed its populist promises (like abolition of unemployment in 6 months), everybody accepted it as a legitimate representative of certain group of people. Indeed, in the 1980s the Rural Party was invited to join the government as a minority partner and at the time there was a general understanding that the party was more or less similar to all the other parties.

This basic understanding applies to the Finns Party today. It calls itself the largest workers party in Finland (as opposed to the Social Democrats and the Left Alliance) and indeed the core of its supporters consists of workers who feel that they have been forced to feel the brunt of the side-effects of globalization: restructurings and layoffs. The media has emphasized the working class habitus of Timo Soini while simultaneously hoping that he would keep the anti-immigration wing of his party in check. Although the Finns Party has been criticized heavily, the leader of the party has escaped the most difficult questions.

One has also to keep in mind that the anti-immigration policy of the Finns Party is actually not that different from the policy of the other parties. There has been a wide consensus among Finnish parties that the amount of immigrants accepted from outside Europe and North America should be minimal. In particular, the Finnish asylum quota and residence permit policy has always been strict. A good example of this thinking is the fact that the first thing the new Minister of the Interior from the National Coalition Party did, was to announce that he seeks to cut the asylum quota from the current 1050 even though the government programme does not necessitate him to do so.

In sum, the press and the other parties accept the Finns Party as a legitimate representative of people that have real grievances in the society. The party has clearly moderated its stance on the European Union in recent years. The immigration policy of the Finns Party is indeed very strict, but Finnish immigration policy has always been strict by international standards. The party has promised to change Finnish politics beyond recognition and now it has the opportunity to do so. We shall see how that works out.

Dr. Erkka Railo

The writer works as a Senior Research Fellow at the Centre for Parliamentary Studies, the University of Turku

.

by

by