Usein kuulee todettavan, etteivät nuoret ole kiinnostuneet politiikasta. Perinteisen poliittisen osallistumisen – äänestäminen, puoluejäsenyys ja ehdokkaaksi asettuminen – osalta nuoret näyttäytyvätkin melko passiivisilta. Myös uudet poliittisen osallistumisen muodot kasaantuvat pääasiassa niille, jotka ovat jo muutenkin aktiivisia.

Samaan aikaan nuorisobarometrit osoittavat, että nuorten kiinnostus politiikkaa kohtaan on ollut kasvussa koko 2000-luvun. Kasvanut mielenkiinto ei kuitenkaan kanavoidu perinteiseksi osallistumiseksi. Tästä voi vetää johtopäätöksen, että poliitikoissa ja puoluepolitiikassa on joitain vikaa. Kääntäen voisikin kysyä, onko politiikka kiinnostunut nuorista?

Tähän kysymykseen pureutuu Eduskuntatutkimuksen keskuksen ja Nuorten kansanedustajien yhteinen SuomiAreena-paneeli. Paneelissa tutkijajuontajat ja kuuden eduskuntaryhmän nuoret kansanedustajat pohtivat rennossa ja rakentavassa hengessä, miten poliitikot ja puoluepolitiikka voisivat puhutella nuoria paremmin.

Paneelissa pohditaan niin politiikan asialistaa ja poliittista viestintää, poliittisten puolueiden toimintatapoja ja uusia ideologisia jakolinjoja kuin vaalikampanjointiakin. Panelistit pääsevät myös kertomaan, mikä sai heidät innostumaan politiikasta.

Tervetuloa!

#NuPo #SuomiAreena

Onko politiikka kiinnostunut nuorista? -paneeli järjestetään 11.7. klo 17–18.15 BEPOP-lavalla, Porissa. Paneelia voi seurata myös MTV:n Katsomo-palvelusta, josta se on löydettävissä myös paneelin jälkeen.

Panelisteina toimivat kansanedustaja Petri Honkonen (kesk.), Simon Elo (uv.), Susanna Koski (kok.), Ilmari Nurminen (sd.), Hanna Sarkkinen (vas.) sekä varapuheenjohtaja Maria Ohisalo (vihr.). Tilaisuuden juontavat Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkijat Mari K. Niemi ja Erkka Railo.

by

by

Helsingin Sanomat julkaisi tänään viimeisimmät mielipidemittaukset. Olennaista eivät ole viimeisen kuukauden aikana tapahtuneet muutokset, vaan pidemmät trendit. Niistä ilmenee, että keskustan kannatus on ollut tasaisessa laskussa suurin piirtein vuoden alusta lähtien. Samana aikana kokoomuksen kannatus on selvästi kasvanut.

Näiden kuukausien aikana olemme saaneet kuulla jatkuvia hyviä uutisia voimistuvasta taloudesta. Miksi hyvät talousuutiset näyttävän hyödyttävän kokoomusta, mutta eivät keskustaa? Eikö luulisi, että pääministeripuolueena juuri keskusta saisi suurimman kiitoksen Suomen taloudellisen tilanteen kääntämisestä nousuun?

Vastaus on, että puolueen uskottavuus vaikuttaa myös siihen, mistä puolue saa kiitoksen. Kaikilla puolueilla on uskottavuutta tietyillä ydinalueilla. Esimerkiksi SDP:een luotetaan hyvinvointivaltion puolustamisessa, vihreisiin ympäristökysymyksissä ja kokoomukseen talouspolitiikassa. Uskottavuus vaikuttaa siihen, minkä takia puoluetta vaaleissa äänestetään ja epäsuorasti myös siihen, mikä puolue vaaleissa voittaa. Yksinkertaistaen sanottuna, jos kansalaiset ovat vaalien alla huolissaan ennen muuta taloudesta, heistä useampi äänestää kokoomusta.

Uskottavuus on samalla sekä voimavara että ongelma. Jos asiat menevät puolueen uskottavuusalueella hyvin, puolue saa kiitosta, mutta jos asiat menevätkin huonosti, kannattajat kääntävät selkänsä. Nyt näyttää siltä, että koska kokoomuksella on ollut uskottavuutta talouskysymyksissä ja talouskasvu on lähtenyt vauhtiin, kansalaiset kiittävät sitä maan kohentuneesta taloustilanteesta.

Keskustalla on käynyt päinvastoin.

Keskustalla on ollut tyypillisesti eniten uskottavuutta suurten kaupunkien ulkopuolisten alueiden palveluiden ja elinvoiman puolustajana. Huoli näistä alueista lienee yksi tärkeimmistä syistä, miksi äänestäjät antoivat keskustalle vaalivoiton vuonna 2015. Kuten Sirkka-Liisa Anttila sanoo, keskustan kannattajat eivät ole vakuuttuneita siitä, että maakuntamalli on heille hyvä ratkaisu: sosiaali- ja terveyspalveluista päättämisen siirtäminen pois kunnista tuntuu herättävän huolta ja tyytymättömyyttä keskustan potentiaalisissa kannattajissa.  Siinä missä kokoomus näyttää lunastaneen puolueen talouspoliittiseen uskottavuuteen sisältyvän lupauksen, keskusta näyttää pettäneen omansa.

Tilanne on keskustan kannalta huolestuttava. Voimistuva talouskasvu sataa kasvavan kannatuksen muodossa juuri kokoomuksen laariin. Maakuntavaaleihin on vain runsas puoli vuotta. Jos nykyinen kannatuksen kehityksen trendi jatkuu, kokoomus menee kohti vaalivoittoa. Keskustalla tulee kiire vakuuttaa äänestäjät siitä, että nykyiset uudistukset ovat heidän etunsa mukaisia.

by

by

Viimeisimmät mielipidemittaukset osoittavat, että vihreät on hurjassa vedossa. Kannatus on noussut peräti 14,6 prosenttiin. Vihreät ovat ymmärrettävästi riemuissaan.

Menestys sisältää kuitenkin myös ongelman. Kuten kuntavaaleissa kävi ilmi, vihreiden kannatuksen kasvu tulee ennen muuta SDP:n entisten kannattajien piiristä.

Tämä on luonnollista. Vihreät on Ville Niinistön johdolla asemoinut itsensä talouspolitiikassa selkeästi vasemmistolaiseksi puolueeksi. Tämän seurauksena vasemmistolaisesti asennoituvien ihmisten äänet on jaettu SDP:n ja vihreiden välillä uudestaan. Tämä heikentää SDP:tä ja vahvistaa vihreitä.

SDP:n heikkoudesta ei kuitenkaan ole vihreille pelkkää hyötyä. Itse asiassa vihreiden näkökulmasta siitä on myös haittaa, sillä SDP:n heikkouden myötä seuraavissa eduskuntavaaleissa suurin puolue on näillä näkymin kokoomus. Tämä on vihreille suurempi ongelma, kuin he näyttävät ymmärtävän.

Vihreille olisi paljon parempi tilanne, jos suurin puolue seuraavissa eduskuntavaaleissa olisi SDP. Ensinnäkin SDP ottaisi vihreät paljon todennäköisemmin mukaan samaan hallitukseen kanssaan kuin kokoomus, koska vihreiden vasemmistolaisuus tekee siitä luontevan hallituskumppanin. Toiseksi SDP:n johtamassa vasemmistohallituksessa vihreillä olisi vahvempi asema kuin kokoomuksen johtamassa porvarihallituksessa, jossa mukana olisivat kokoomus ja keskusta.

Vihreillä onkin tukalampi tilanne, kuin mitä mielipidemittaukset antavat ymmärtää. Viemällä kannatusta SDP:ltä vihreät petaa itselleen joko paikkaa oppositiossa tai heikkoa asemaa kokoomuksen johtamassa oikeistohallituksessa.  Suurempi menestys edellyttäisi kannattajien saamista myös muualta.

by

by

Viikko sitten ryhtyessäni kirjoittamaan uutta Kalevan aliota ajattelin, että maahanmuuttopoliittiseen keskusteluun osallistuminen on niin hurjaa hommaa, että se miltei täyttää itsetuhoisen käyttäytymisen tunnusmerkit.  Siinä olin oikeassa.

Perjantaina (21.4.) Kaleva julkaisi turvapaikkapolitiikkaa käsittelevän kirjoitukseni.

http://www.kaleva.fi/mielipide/vieras/kuka-on-voitolla-pakolaiskeskustelussa/757775/

Kolumnin keskeinen viesti oli, että nykyisen hallituksen maahanmuuttopolitiikan kiristykset eivät ole johtaneet myönnettyjen turvapaikkojen suhteellisen osuuden merkittävään laskuun Suomessa. Kolumnini keskeinen sanoma tiivistyi tähän lauseeseen:

”Tilastojen perusteella nämä päätökset eivät ole kuitenkaan johtaneet mihinkään dramaattiseen muutokseen myönnettyjen turvapaikkojen määrässä. Päinvastoin kansainvälisen suojelun statuksen saaneiden suhteellinen osuus on korkeampi kuin kaksi vuotta sitten.”

Valitettavasti olin väärässä.

En osannut lukea maahanmuuttoviraston taulukoita oikein. Laskin mukaan rauenneet ja käsittelemättä jääneet hakemukset, minkä seurauksena Suomen turvapaikkapolitiikasta syntyy olennaisesti myönteisempi kuva kuin muuten.

Todellisuudessa keväällä 2015 (ennen turvapaikanhakijoiden määrän merkittävää nousua) runsas 60 % turvapaikanhakijoista sai turvapaikan Suomesta. Vuonna 2016, jolloin turvapaikanhakijoiden määrä oli korkeimmillaan, myönnettyjen turvapaikkojen suhteellinen osuus laski noin 35 prosenttiin. Kun käsiteltyjen hakemusten määrä on vuoden 2017 alussa tippunut kolmannekseen vuodenvaihteessa 2015–2016 saavutetusta huipusta, myönnettyjen turvapaikkojen suhteellinen osuus ei ole olennaisesti palautunut, vaan on jäänyt vajaaseen 40 prosenttiin. Ero on tosiaan, kuten vastineen minulle Kalevaan kirjoittanut tutkija Erna Bodström huomautti, noin 25 prosenttiyksikköä.

Toisin sanoen alkuvuonna 2015 – aikana ennen nykyistä hallitusta ja turvapaikanhakijoiden määrän voimakasta kasvua – turvapaikan sai merkittävästi helpommin kuin nyt. Maahanmuuttovirasto myöntää tämän, mutta väittää että syynä on ennen kaikkea hakijoiden profiilin muutos, eikä poliittinen päätös tai painostus turvapaikkapolitiikan kiristämisestä.

http://www.migri.fi/medialle/tiedotteet/lehdistotiedotteet/lehdistotiedotteet/1/0/paatoksenteon_lahtokohta_kansainvalista_suojelua_niille_jotka_sita_tarvitsevat_69682

Maahanmuuttovirasto siis yhtäältä kiistää poliittisen ohjailun, mutta toisaalta toteaa, että turvapaikan saaminen on nykyisin vaikeampaa, koska hallitus velvoitti viraston laatimaan ”turvapaikkapäätöksenteon kansainvälisen vertailun”, mikä johti turvapaikan saamisen kriteereiden tiukentumiseen. Viimeistään tässä kohtaa hallituksen poliittinen ohjaus ja maahanmuuttoviraston itsenäiset arviot turvapaikkakriteereistä liukenevat yhteen tavalla, jossa asianosaistenkin voi olla vaikea osoittaa, missä yksi päättyy ja toinen alkaa.

Vaikuttaa kuitenkin ilmeiseltä, että pelkällä turvapaikanhakijoiden profiilin muutoksella tai lähtömaiden turvallisuustilanteen kohenemisella ei näin suurta ja äkillistä muutosta voi selittää.

Joka tapauksessa linjan kiristyminen on tosiasia ja minä erehdyin kolumnissani.

Pyydän anteeksi. Yritän olla tarkempi jatkossa.

Suurimman vahingon kärsivät tietysti lukijani ja Kaleva, joilla on oikeus olettaa, että kolumneissani sanotut asiat pitävät paikkansa. Voin vain todeta, että voitte aina luottaa siihen, että jos huomaan erehtyneeni tai antaneeni väärää informaatiota, kerron sen varmasti jälkikäteen. Minulle ei yliopistossa makseta maineeni suojelemisesta, vaan totuuteen pyrkimisestä.

Lopuksi haluan kiittää kaikkia niitä, jotka osallistuivat aiheesta käytyyn vilkkaaseen keskusteluun Twitterissä ja muualla julkisuudessa sekä lukijoitani kaikesta saamastani palautteesta.

by

by

Politiikassa voittaa se, jolla on paras tarina.

Muutaman vuoden ajan Euroopassa ja Yhdysvalloissa on seurattu politiikan tarinaa, jossa on paljon hyviä aineksia jännittävään käsikirjoitukseen. Kutsun sitä populismin tarinaksi. Populismin tarinassa konnan roolissa on ollut kansasta vieraantunut korruptoitinut ja ylikansallinen eliitti, joka on kahminut itselleen kohtuuttomia etuja. Tarinan mukaan kansa ensin kyllästyi perinteisiin puolueisiin ja näitä edustaviin poliitikkoihin. Kansa halusi muutosta ja äänesti sen mukaan vaaleissa. Suomessa tuli jytky, Iso-Britanniassa Brexit ja Yhdysvalloissa Trumpista tuli presidentti. Populismin tarinassa kansojen tuli vapautua ylikansallisten organisaatioiden kahleista.

Kesästä 2017 lähtien julkisuudessa on kuitenkin alkanut hahmottua myös toinen tarina, kutsuttakoon sitä vaikka liberalismin tarinaksi. Siinä tarinassa populististen johtajien ja puolueiden voitot Euroopassa ovat uhka demokratialle.  Liberalismin tarinassa populistiset puolueet edustavat äärioikeistoa, jonka pääsy valtaan voisi hajottaa Euroopan unionin ja äärimmillään ajaa maanosan samanlaisen sodan ja vihan kierteeseen kuin kävi 1900-luvulla. Liberalismin tarinassa kansaa kutsutaan puolustamaan demokratiaa ja kansojen välistä yhteistyöta, jota EU:n kaltaiset instituutiot tarinan mukaan ilmentävät.

Kutsun näitä kahta tarinaa tarinoiksi juuri sen vuoksi, että kuten tarinat aina, ne ovat kärjistyksiä, jotka sisältävät totuuksien lisäksi myös liioittelua, jopa suoranaisia “vaihtoehtoisia totuuksia”. Tarinoiden valta on kuitenkin niiden kyvyssä luoda uhkakuvia ja mobilisoida suurin piirtein samalla tavalla ajattelevat ihmiset jonkun poliittisen liikkeen ja sen johtajan taakse. Vielä syksyllä näytti siltä, että populismin tarina vie voiton. Ranskan ja Hollannin vaalien jälkeen asia on kaikkea muuta kuin selvä.

Nyt varmaa on vain se, että populismin ja liberalismin tarinat ovat edelleen kesken.

by

by

Tiesin jo ennalta, että maahanmuuttopoliittiset kannanotot saavat ihmiset riehaantumaan.

Tiistaina lähetin pari twiittiä, joissa muistutin Suomen historian kahdesta kipukohdasta: vuoden 1918 vankileireistä ja jatkosodan aikana natsi-Saksaan lähetetyistä ihmisistä.

Twiittien tarkoitus oli varoittaa siitä mahdollisuudesta, että tulevaisuudessa nykyinen maahanmuuttopoliittinen linjamme saattaisi vaikuttaa epäeettiseltä samalla tavalla kuin Suomen ja suomalaisten käyttäytyminen historiassa ei aina ole kestänyt jälkikäteistä kriittistä tarkastelua. Tarkennettakoon, että tarkoitukseni EI ollut rinnastaa Afganistania ja natsi-Saksaa, kuten muutama keskustelija tulkitsi.

Sain twiiteistäni paljon monenlaista palautetta. Kriittinen ja asiallinen palaute on minusta aina tervetullutta. Se pakottaa miettimään, olenko oikeassa ja olenko ylireagoinut. Pitäisikö omia mielipiteitä muuttaa ja mihin suutaan?

Ehkäpä kaikkein terävin kritiikki oli kysymys, miten kykenen ottamaan kantaa afganistanilaisten palauttamiseen. Tunnenko heidän tapauksensa? Olenko sitä mieltä, että heille olisi pitänyt antaa oikeus jäädä Suomeen? Kysymys oli hyvä, vaikka en twiiteissäni ottanut kantaa yksittäisiin palautuksiin.

Lyhyt vastaus tietysti on, etten osaa sanoa, olisiko näille afganistanilaisille pitänyt myöntää turvapaikka. Ei sitä voi tietää, koska en tunne, enkä edes voi tuntea heidän henkilökohtaisia tapauksiaan.

Mutta juuri yksityiskohtien puutteen vuoksi julkisuudessa keskustelu näyttää siltä, että ihmiset jakautuvat kahteen ryhmään: niihin, jotka haluavat ottaa Suomeen kaikki turvapaikanhakijat ja niihin, jotka eivät halua ottaa Suomeen ketään. Koska konkreettisiin tapauksiin ja noudatetun politiikan yksityiskohtiin ei pysty ottamaan kantaa, keskustelussa tehdään todella rajuja yksinkertaistuksia.

Ei ihme, että keskustelu tällaisesta lähtökohdasta on kauniisti sanottuna värikästä.

Se on kuitenkin myös pahasti vääristynyttä, koska se ei anna kansalaisten enemmistön mielipiteistä oikeaa kuvaa. Kuten ajatuspaja e2 kesällä 2016 julkaistussa raportissaan huomautti, suurin osa suomalaisista vieroksuu keskustelua, jota ihmisten mielestä hallitsevat räyhäkkäät ”ääripäät”.

Pidän itsestäänselvyytenä, että valtaosa ihmisistä sijoittuu kahden edellä mainitun ryhmän väliin. Suurin osa halunnee antaa turvapaikan niille, jotka sitä aidosti tarvitsevat. On toistaalta vaikea uskoa, että kovin moni haluaisi ottaa Suomeen kaikki turvapaikkaa hakevat – en minä ainakaan – ja ymmärtääkseni vain pieni vähemmistö haluaisi sulkea rajat turvapaikanhakijoilta kokonaan.

Onko tällaisesta julkisesta keskustelusta sitten mitään hyötyä?

Ajattelen, että on. On tärkeää, että palautuksista ajoittain keskustellaan ja että niitä tarkastellaan kriittisesti. Ihmisten on hyvä ymmärtää, millaista politiikkaa Suomen valtio toteuttaa ja mitkä ovat sen inhimilliset seuraukset. Se ei välttämättä tarkoita, että politiikkaa pitäisi aina muuttaa, kuten ei muutakaan politiikkaa pidä välttämättä heti muuttaa ensimmäisen epäkohdan tullessa ilmi, mutta maahanmuuttopolitiikastakin on hyvä keskustella. Se voi myös tarkoittaa, että välillä tulee vääriin tietoihin perustuvia kohuja, kuten muutenkin käy, mutta on tärkeämpää että keskustellaan kuin että vaietaan.

Toisaalta aggressiivinen julkinen keskustelu sisältää vaaroja myös suvaitsevampaa maahanmuuttopolitiikkaa ajaville. Jos viranomaisten ja oikeusjärjestelmän päätökset kyseenalaistetaan väärin perustein tai jos virkatehtävissä olevien poliisien vastustamiseen suhtaudutaan hyväksyvästi, niin sallivamman pakolaispolitiikan kannattajat menettävät asiansa oikeutuksen edellä mainitun enemmistön silmissä. Ja se enemmistö viime kädessä päättää, mihin suuntaan suomalainen pakolaispolitiikka menee.

On ilmeistä, että pakolaispolitiikkaan ja maahanmuuttoon liittyy monien suomalaisten mielissä paljon uhkia. Uhkat voivat olla todellisia tai kuviteltuja, mutta jos syntyy vaikutelma, että niitä ei oteta vakavasti, suvaitsevampaa maahanmuuttopolitiikkaa ajavien tahojen peli on menetetty. Se ei välttämättä tarkoita tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa, mutta silloin huolia täytyy jotenkin rauhoitella tai lieventää.

On helppo torjua ihmiset, jotka hakevat jonkinlaista kompromissia keskustelussa maahanmuutossa, kuten esimerkiksi tasavallan presidentti Sauli Niinistön puhe ”tolkun” ihmisistä, mutta tosiasiassa tässäkin asiassa kamppailu ratkaistaan siellä, mikä ihmisten mielestä asettuu poliittiseen keskustaan. Jos pitäisi veikata, arvaisin, että maahanmuuttopolitiikassa vahvoilla on se puolue tai poliitikko, joka pystyy uskottavasti ottamaan ihmisten asiaa koskevat huolet huomioon samalla kun tarjoaa inhimillisesti kestävää pakolaispolitiikkaa.

Erkka Railo
Poliittisen historian dosentti

by

by

Viime vuosina niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa rasismin kanssa enemmän tai vähemmän avoimesti flirttailevat oikeistopopulistiset liikkeet ovat nostaneet kannatustaan. Etenkin tilanteissa, joissa nationalistiset populistipuolueet ovat saavuttaneet merkittävää valtaa, on niitä vastaan hyökätty voimakkaasti niiden suhteesta rasistiseen puheeseen, rasistisiin liikkeisiin ja rasistisiin ideologioihin. Tiukasta journalistisesta ja kansalaisyhteiskunnan aikaansaamasta julkisuuspaineesta ja esimerkiksi jatkuvista rasismiskandaaleista huolimatta oikeistopopulistiset liikkeet eivät juuri ole menettäneet toimintamahdollisuuksiaan tai kannatustaan. Mistä tämä voi johtua?

Miksi antirasistinen puhe ja rasismin poliittisen hyödyntämisen journalistinen valvonta on niin tehotonta?

Lähestyn kysymystä erityisesti populistipuolueiden rasistisista piirteistä käytävän julkisen keskustelun ja rasismin institutionalisoitumisen näkökulmista. Esitän seuraavassa neljä kriittistä huomiota, jotka provosoivat pohtimaan, onko kaikenlainen rasismin vastustus aina hyödyllistä.

Ensimmäinen huomioni liittyy rasismin vastustamisen tavoitteiden ja tulosten väliseen ristiriitaan. Jos rasisminvastaisen puheen tavoite on lähinnä kiinnittää huomiota rasismin olemassaoloon, on vaarana lisätä rasistisen puheen ja rasististen agendojen näkyvyyttä ja legitimiteettiä. Vaikka rasismin ilmi tuominen kylläkin saa suuret yleisöt tietoisemmiksi esimerkiksi populistipuolueiden edustamista ideologisista sisällöistä, se myös mahdollistaa puolueiden tavoittaa sellaisia henkilöitä ja kannattajajoukkoja, joita rasistinen retoriikka kutkuttaa.

Oikeistopopulistiset toimijat ovat hyvinkin tietoisia siitä herkkyydestä, jolla rasistisiin provokaatioihin julkisuudessa tartutaan, ja tätä herkkyyttä myös epäröimättä käytetään hyväksi. Kysyn siis, mihin rasismin vastaisella puheella pyritään ja ovatko sen tavoitteet mahdollisesti ristiriidassa sen tosiallisten vaikutusten kanssa. Tullaanko rasismia vastaan puhuttaessa tahattomasti lisättyä rasististen toimijoiden painoarvoa yhteiskunnallisina keskustelijoina?

Toinen huomioni liittyy rasisminvastaisen puheen argumentaatioon. Rasismisyytöksiä esitetään julkisuudessa usein epämääräisin argumentein tuettuna tai pahimmassa tapauksessa kokonaan ilman pitävää todistusaineistoa. Rasismisyytökset eivät välttämättä edes pyri kumoamaan esitettyjä argumentteja tai korjaamaan julkisuudessa esiintyviä virhekäsityksiä, vaan ne pikemminkin pyrkivät invalidoimaan rasismista syytettyjen argumentit sellaisinaan arvottomina. Näin ollen rasismin vastustus on usein luonteeltaan voimakkaan ulossulkevaa.

Huonosti perustellut ja lähtökohtaisesti ulossulkevat rasismisyytökset on helppo ohittaa, ne ovat helposti valjastettavissa retorisiin vastahyökkäyksiin ja kaiken lisäksi ne myös syövät muun rasisminvastaisen puheen tehokkuutta ja uskottavuutta. Esitän siis toisen kriittisen kysymyksen: Onko rasisminvastainen puhe aina riittävän hyvin argumentoitua? Tämän kautta päästäänkin kolmanteen näkökulmaan.

Hyvin harva rasismista syytetty henkilö tuntee itsensä rasistiseksi, ja yksilötasolla meillä ihmisillä on vakavia syytöksiä kohdatessamme taipumus turvautua voimakkaisiin puolustusreaktioihin. Jos rasismisyytökset kohdennetaan koskemaan suuria ihmisjoukkoja, esimerkiksi kokonaista puoluetta tai kansanliikettä, onko vaarana että rasismin aggressiivinen vastustus vieraannuttaa yksilöitä, jotka kokevat tulleensa syytetyksi rasismista perusteetta?

Voiko olla, että rasismin aggressiivinen vastustus saattaa jopa radikalisoida tekemällä yksilöistä alttiimpia hyväksymään polarisoivia maailmanselityksiä esimerkiksi siitä, miten eliitit ohittavat heidän aitoina kokemansa huolenaiheet perusteetta?

Neljäntenä ja viimeisenä selityksenä rasisminvastaisen puheen tehottomuuteen tarjoan journalismin hampaattomuutta rasismin institutionalisoitumisen käsittelyssä. Rasismisyytökset vähentävät populistipuolueiden mahdollisuuksia hyödyntää rasistisia äänestäjäjoukkoja vain ja ainoastaan silloin kun rasismisyytöksen yhteydessä puolueen johto on pakotettu ottamaan julkisesti ja yksiselitteisesti ottamaan etäisyyttä rasistisiksi syytettyihin toimijoihin ja heidän lausuntoihinsa. Tätä kuitenkin tapahtuu erittäin harvoin.

Nyt rasismin ilmentymien journalistisessa käsittelyssä keskitytään ehkä liiaksi yksilöiden tikunnokkaan nostamiseen, ja samalla annetaan poliittisille johtajille turhan paljon siimaa käyttää esimerkiksi viestintästrategioita, joiden avulla heidän on mahdollista ylläpitää kaksijakoista ja epämääräistä suhdetta rasismiin.

Tiivistääkseni haluan siis peräänkuuluttaa itsekriittisempää, empaattisempaa, inklusiivisempaa, faktapohjaisempaa ja keskustelevampaa mutta poliittisten eliittien suhteen huomattavasti kriittisempää rasismin haastamista. Ja ehkä eniten peräänkuulutan empatiaa, vaikka se tässä yhteydessä voi vaikealta tuntuakin.

Tohtorikoulutettava Niko Hatakka

Teksti perustuu esitelmään, jonka pidin Allianssin ja Mediakasvatusseuran järjestämässä disinformaatiota ja vihapuhetta käsitelleessä seminaarissa 2.12.2016. Jos kirjoituksen teemat kiinnostavat, suosittelen tutustumaan artikkeliini ”When logics of party politics and online activism collide: The populist Finns Party’s identity under negotiation” sekä Mari K. Niemen ja Matti Välimäen kanssa laatimaani tutkimukseen ”Confrontational yet submissive: Calculated ambivalence and populist parties’ strategies of responding to racism accusations in the media”.

by

by

Vuosi 2016 on tosiaan ollut karmea, ainakin minunkaltaiselleni liberaalille, länsimieliselle henkilölle.

Liberaalilla, länsimielisellä henkilöllä tarkoitan, että kannatan Euroopan unionia, yksilönvapauksia ja tasa-arvoa sekä vapaata kansainvälistä kauppaa.

Ensimmäiseksi vuoden 2016 hirveyksistä tulee mieleen Nizzan järkyttävä terrori-isku. Jätetään se kuitenkin hetkeksi syrjään ja puhutaan poliittisista muutoksista.

Niistä päällimmäisenä tulevat tietysti mieleen brexit ja Donald Trumpin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi. Iso-Britannian päätös erota Euroopan unionista heikensi unionia merkittävästi ja Trump on puolestaan ajanut ”Yhdysvallat ensin” -politiikkaa, joka saattaa heikentää NATO:a ja aiheuttaa kauppasotia USA:n ja Euroopan välillä.

Venäjän aseman vahvistuminen on jo useamman vuoden jatkunut ilmiö. Vuonna 2016 Venäjä puuttui Syyrian sotaan, esti Assadin hallinnon kaatumisen ja käänsi sodan kulun oppositiota vastaan. Tuloksena oli raakalaismainen Aleppon piiritys ja uusi pakolaisten vyöry Turkkiin. Suomessa kehitys näkyy Suomen ja Venäjän entistä jännittyneimmissä suhteissa.

Pahalta näyttää.

Historioitsija, jollainen minäkin olen, tarjoaa tässä tilanteessa hiukan kehnoa lohtua: asiat voisivat olla vielä paljon huonommin.

Totta se silti on. Viimeisten parin vuoden aikana koetut vastoinkäymiset ovat pientä, jos muistetaan, että niitä edelsi ainakin 25 vuotta kestänyt liberalismin jatkuva voittojen sarja. Suuri osa entisen itäblokin ja Neuvostoliiton tasavalloista muuttui demokratioiksi. Venäjälläkin demokratia näytti hetken voittavan, kunnes Putinin valtakausi vähitellen jäädytti myönteisen kehityksen.

Noihin vuosiin verrattuna nyt menee huonosti, mutta se olikin poikkeuksellisen hyvää aikaa.

Huono kehitys saattaa vielä jatkua. Ensi vuonna Euroopan unionin ja vapaakaupan vastustajilla on mahdollisuus yllättää ainakin Saksan, Alankomaiden ja Ranskan vaaleissa. Siinä riittää jännitettävää.

Historioitsija minussa tarjoaa toisenkin lohdutuksen. Historialla on taipumus edetä sykäyksittäin tai heiluriliikkeenä. Osittain tämä johtuu uusien sukupolvien kasvamisesta, mutta osittain muista tekijöistä. Vanhat opit yksinkertaisesti unohtuvat tai niihin kyllästytään ja halutaan kokeilla jotain uutta. Tämä voi näyttää aika ajoin melkoiselta sekoilulta, mutta se on usein myös yhteiskuntien dynaamisuuden perusta.  Autoritääriset valtion näyttävät vahvoilta ja yksituumaisilta, koska ne eivät salli keskustelua tai muutosta. Tosiasiassa juuri se tekee niistä heikkoja.

Nykyaikaisen sananvapauden käsitteen uranuurtaja John Stuart Mill painotti, että huonoillakin mielipiteillä on oikeus tulla kuulluiksi. Ne auttavat yhteiskuntia monella tapaa. Ensinnäkin mistään ajatuksista ei voi ennalta tietää, ovatko ne huonoja tai hyviä ennen kuin ne on kokeiltu. Huonoina pidetyt ajatukset saattavatkin osoittautua hyviksi.

Toiseksi huonot ajatukset muistuttavat siitä, miksi hyvät ajatukset ovat hyviä. Ovatko Euroopan Unioni ja vapaakauppa todellakin huonoja asioita? Se selviää, kun yritetään tulla toimeen ilman. Toivon vain, että sinä aikana ei rikota mitään korvaamatonta.

Kolmanneksi historioitsija tietää, että viime kädessä suuret kehityslinjat ratkaisevat  valtioiden väliset voimasuhteet. Tällaisia ovat esimerkiksi demografia, valtion instituutioiden vahvuus, talouden kehitys ja rakenne, teknologian kehitys ja yhteiskuntien valmius omaksua se käyttöönsä sekä tietysti globaalit ympäristötekijät, ennen muuta ilmastonmuutos.

Nämä tekijät vaikuttavat valtioiden voimasuhteisiin kymmenien vuosien kuluessa – vaivihkaa, mutta vääjäämättä. Ne tekevät Intian ja Kiinan kaltaisista valtioista supervaltoja yhdessä sukupolvessa edellyttäen, että niiden valtion instituutiot kestävät muutoksen. Ne heikentävät Venäjää, joka toistaa kylmän sodan lopun aikaisia virheitään. Sen talous nojaa liikaa raaka-aineisiin, se ylläpitää liian suurta armeijaa ja yrittää jähmettää yhteiskuntansa kyvyn muuttua. Pitkällä, yli kymmenen vuoden tähtäimellä Venäjä voi vain hävitä nykyisen vastakkainasettelun.

Globalisaation taustalla on viime kädessä teknologian nopea kehitys ja ihmisten halu ottaa se käyttöön. Se tekee maailmasta jatkuvasti pienemmän ja rajoista aikaisempaa keinotekoisempia. Yhä useampi ihminen löytää joko puolisonsa ulkomailta tai on töissä ulkomailla. Sellaisessa maailmassa rajat ovat vain tiellä. Nykyinen nationalismin nousu tarjoaa ihmisille mukavaa tuulensuojaa ajatukselta, että asioiden on pakko muuttua, mutta valitettavasti tai onneksi tämä toive vaikuttaa epärealistiselta.

Teknologian kehitys ja talouskasvu ovat samalla luonteet haasteita, joihin kansallisvaltiot eivät kykene vastaamaan ilman monimutkaista kansainvälistä koordinaatiota. Ilmastonmuutos on tästä hyvä esimerkki ja merien saastuminen on toinen. Nekin ovat asioita, joilta sinnikkäimmätkään meistä eivät voi pitkään sulkea silmiään.

Historioitsijan viimeinen lohdun sana on mukaelma Winston Churchillin amerikkalaisista esittämästä arvioista. Voit aina luottaa siihen, että ihmiset lopulta valitsevat oikein – kokeiltuaan ensin kaikkia muita vaihtoehtoja.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Kalevassa 30.12.2016.

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija

by

by

Ison-Britannian lippua muistuttava perhonen nousi kohti korkeuksia EU:n symbolilla merkitystä laatikosta. Kuva koristi viime kesäkuussa The Spectator-lehden kantta, jonka teksti kuului ”Out – and into the world”.

Lehden samannimisen pääkirjoituksen viesti oli selkeä: itsenäinen, EU:sta irrallinen Britannia olisi unionin jäsenvaltiota kykeneväisempi osallistumaan globalisoituvaan maailmaan. Lehden retoriikan voi katsoa olleen vastaus syytöksille, joiden mukaan brexitin kannattajat olivat ahdasmielisiä äärinationalisteja, niin kutsuttaja Little Englandereita. 

Käsite Little Englander on brexitiä vanhempi. Sitä alettiin käyttää jo 1800-luvun loppupuolella. Tuolloin Little Englander oli haukkumasana, jolla viitattiin Britti-imperiumin laajentumista vastustaneisiin rauhanaktivisteihin. Heihin lukeutui brittiläinen C. E. Maurice, jonka kriittinen kirjoitus imperialismista julkaistiin Concord-lehdessä tammikuussa 1901.

Artikkelissa Maurice korosti Little Englanderin symboloivan kansainvälistä yhteistyötä ja olevan vastakohta imperialismille, jonka aiheuttamat siirtomaasodat eristivät Britannian muusta Euroopasta.

Little Englanderin kaksi päinvastaista määritelmää on hyvä esimerkki käsitehistoriasta, jossa huomio kiinnittyy käyttämiimme käsitteisiin, niille annettuihin merkityksiin sekä siihen, miten tulkitsemme ympäröivää maailmaa käsitteiden kautta.

Miksi tämä on tärkeää?

Käsitteet eivät ole milloinkaan yksiselitteisiä. Käsitehistoria osoittaa todellisuuden rakentuvan monitulkintaisuudelle tyhjentävien määritelmien sijaan. Näin oli sekä vuonna 1901 että viime kesänä.

Maurice ja muut rauhanaktivistit olivat 115 vuotta sitten nationalisteja muiden aikalaisten tavoin. Heille Britannia oli maista parhain ja brittiläisen sivistyksen viljeleminen maailmalla tavoiteltavaa, joskus jopa sodan keinoin.

The Spectatorin viesti on taas esimerkki siitä, että brexitin kannattajille ero EU:sta ei merkinnyt piiloutumista maailmalta. Heille brexit ja kansainvälinen vaikuttaminen olivat toisensa mahdollistavia, ei poissulkevia.

Usein on helpompi huomata menneisyyden rönsyt kuin nykyisyyden eri näkökulmat. Tämä nähtiin brexitin kohdalla, kun asiantuntijat syrjäytettiin päätöksenteosta. Oli vaivattomampaa rinnastaa pakolaiset ja työväenluokka kuin puhua EU:n vaikutuksesta Britannian lainsäädäntöön.

Vastakkainasettelun korvaaminen käsitehistorian painottamalla moniäänisyydellä olisi yhteiskuntamme kannalta hedelmällistä. Keskustelukulttuuristamme tulisi rakentavampaa ja mustavalkoisten esitysten sijaan tapahtumia katsottaisiin osana laajempaa taustaa.

Tieteelliset näkökulmat ovat tässä avainasemassa niin Britanniassa kuin Suomessa, kunhan niitä kuunnellaan.

Ainomaija Rajoo, HuK

Kirjoittaja on työskennellyt Kamppailu vallasta. Eduskuntavaalikampanjat 1945-2015 -teoksen toimitussihteerinä Eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

by

by

Tästä kirjassamme on kyse

Kamppailu vallasta – eduskuntavaalikampanjat 1945–2015 on tarina politiikan valtakamppailuista Suomessa. Kamppailu poliittisesta päätösvallasta on ollut erilaisten aatteiden, puolueiden ja ihmisten kilvoittelua. Pelissä ovat olleet niin suomalaisen yhteiskunnan suunta ja puolueiden voimasuhteet kuin yksittäisten ehdokkaiden urat ja elämänpolut.

Eduskuntavaalikampanjoinnin historia on osa suomalaisen kansanvallan historiaa. Millaiset aatteet, ihmiset ja puolueet ovat eri aikoina vedonneet suomalaisiin? Miten luottamus on voitettu ja menetetty?

Poliittisen kampanjoinnin tarina nivoutuu puoluehistoriaan, mediahistoriaan, sukupuolentutkimukseen ja laajasti ottaen suomalaisen yhteiskunnan tutkimukseen ja historiaan. Kampanjat olivat aikansa tuotteita, ja samalla kun yhteiskunta vaikutti kampanjoihin, vaikuttivat kampanjat yhteiskuntaan.

Puolueilla on politiikassa keskeinen rooli portinvartijoina. Puolueet hoitavat vaaleissa ehdokasasettelun, ja niiden järjestötyössä hankittu kokemus ja verkostot ovat olleet pohjustamassa monen kansalaisen nousua eduskuntaan ja politiikan huipulle. Siksi kirjamme valottaa myös puoluetoimintaa, puolueiden sisäisiä ja keskinäisiä voimasuhteita ja niiden muutoksia.

Tärkeä kysymys on kansanedustajaksi valikoitumisen ehtojen muuttuminen: Millaiset ehdokkaiden ominaisuudet ovat eri aikoina vedonneet kansalaisiin? Kuinka naiset raivasivat puolueissa tiensä politiikan eturiviin? Miten median ja politiikan suhteiden muutos vaikutti siihen, keille avautui väylä valtaan?

Kirjamme osoittaa, että vuosien kuluessa murroksessa oli myös kansanedustajan työnkuva, mitä osan politiikan konkareista oli vaikea hyväksyä. Puolueiden toiminnassa oli muutoinkin enemmän sisäisiä ristiriitoja kuin julkisuudesta olisi voinut päätellä.

Toisinaan esimerkiksi runsas rahankäyttö kampanjaan tai väärin valitut sloganit suututtivat puolueiden omaakin väkeä. Lisäksi esimerkiksi puoluejohdon toimet saivat toisinaan kentältä terävää kritiikkiä: miten mielekästä oli ahkera kampanjointi, jos puoluejohto omalla toiminnallaan pilasi menestymisen mahdollisuuksia?

Politiikan pintavaahdon ja valtakunnallisen vaalikampanjoinnin tarkastelun ohella teemme kirjassa retkiä yksittäisten edustajien ja heidän tukiryhmiensä kampanja-arkeen, tutustumme uusiin yrittäjiin ja opimme konkareiden niksejä.

Kamppailu vaaleissa on ollut aatteiden mittelön lisäksi myös aivan konkreettista kilpajuoksua parhaille mainospaikoille (tätä kuvaa kirjamme kansi), taistelua resursseista ja tukijoista sekä median ja suuren yleisön huomiosta.

Teoksemme pitkä aikaperspektiivi oli meille kirjoittajille suuri haaste mutta myös mahdollisuus. Vaikeutena oli yhtäältä näkökulmien ja aineistojen runsaus: 70 vuoteen mahtuu valtavasti puolueita, sadoittain poliitikkoja, kymmeniä kiinnostavia kampanjoita sekä lukemattomia episodeja ja herkullisia tarinoita kerrottavaksi

Vaikka monet asiat ovat vuosien 1945 ja 2015 eduskuntavaalien välillä muuttuneet, on vaaleissa myös runsaasti entisellään säilyneitä elementtejä. Kun 1940-luvulla hiihtotaito saattoi olla kampanjoinnissa valttia, oli 2000-luvun vaaleissa etua ketteryydestä sosiaalisen median areenoilla. Toisaalta perusasia, ihmisten tavoittamisen tärkeys, on säilynyt kampanjoinnin ytimessä.

Vaalikampanjoinnin historian kirjoittaminen osoittautui vaikeaksi ja hauskaksi. Mietimme usein, ettei kukaan ole niin kekseliäs kuin eduskuntaan haluava suomalainen.

Huomasimme, että vaalikampanjan historia on tarina aatteista ja uupumattomasta työstä, tukiverkostoista ja yhteen hiileen puhaltamisesta. Mutta se on myös kertomus pettymyksistä, puolueiden sisäisistä kähinöistä ja likaisistakin tempuista.

Joskus valtaan haluava ihminen voi olla ahnas ja keinoja kaihtamaton, vaikka hänen omassa mielessään hyvät aikeet ehkä antavat tälle oikeutuksen.

VTT, erikoistutkija Mari K. Niemi, Eduskuntatutkimuksen keskus

Kirjoitus on lyhennelmä 12.10. klo 14.00 julkaistavan Kamppailu vallasta – eduskuntavaalikampanjat 1945–2015 (Docendo) kirjan johdantoluvista: Mari K. Niemi, Ville Pitkänen, Erkka Railo, Sini Ruohonen: Vaalikampanjoinnin historiasta ja sen tutkimisesta.

Blogin kirjoittaja ei valitettavasti pääse teoksen julkistustilaisuuteen Yhdysvaltojen vaalikentille suuntautuvan työmatkansa vuoksi, mutta on tavattavissa Helsingin Kirjamessuilla 27.–28.10.2016.

by

by

Eduskuntatutkimuksen keskuksen kirjoittajavieras, Puolueiden kansainvälinen demokratiayhteistyö – Demo ry:n Lassi Härmälä, pohtii kesäesseessään demokratian tulevaisuutta.

Demokraattisten valtioiden lukumäärä maailmassa ei ole kasvanut lainkaan viimeiseen kymmeneen vuoteen. Kylmän sodan loputtua demokratia eteni vauhdilla uusiin valtioihin, mutta kahden johtavan demokratian tilaa mittaavan tahon, Freedom Housen ja Economist Intelligence Unitin, mukaan tämä kehitys on nyt täysin pysähtynyt ja itsevaltaisten valtioiden määrä on jopa lisääntynyt viime vuosina.

Euroopassa erityisesti Unkarin ja Puolan hallitukset ovat ottaneet käyttöön itsevaltaisia otteita ja lähinaapurustossamme esimerkiksi Turkki ja tietysti Venäjä ovat huolestuttavia esimerkkejä aiemmin demokraattiseen suuntaan edenneiden hallintojen rapautumisesta.

Useiden lähteiden mukaan demokratia on kansalaisten mielestä edelleen paras ja toivotuin hallintomalli. Tämä käy ilmi esimerkiksi arabibarometristä ja kestävän kehityksen tavoitteiden The World We Want -kyselystä. Kansalaisten ponnistukset valuvat kuitenkin usein hukkaan. Esimerkiksi arabikevät petti sille ladatut odotukset ja sen kokeneista maista ainoastaan Tunisia jatkaa demokraattisen kehityksen tiellä.

Jos kansalaiset haluavat demokratiaa, niin miksi valtiot eivät ole valmiita vastaamaan huutoon? Selitystä voi hakea taloudesta ja geopolitiikasta. Kun Euroopan maat ovat kärvistelleet talouskriisissä, ovat kehittyvät maat hakeneet strategista vetoapua muualta. Esimerkiksi Kiina ja Turkki ovat kehittyvillä markkinoilla löyhempine ehtoineen usein houkuttelevampia kumppaneita. Demokratiapyrkimykset eivät siten ole enää ehto yhteistyöhön ja nousevien mahtien vanavedessä on vaivattomampaa edetä.

Samalla kuitenkin tiedetään, että demokratialla on vankka yhteys talouskehitykseen. Esimerkiksi elinajanodote on köyhissä demokratioissa yhdeksän vuotta pidempi kuin köyhissä autokratioissa, kansalaisilla on 40 prosenttia parempi mahdollisuus päästä toisen asteen koulutukseen, lapsikuolemien määrä on 20 prosenttia pienempi ja maataloustuotot ovat neljänneksen korkeampia. Autokratiat ovat myös demokratioita alttiimpia talouden kriiseille.

Demokratian edut ovat selkeitä myös rauhaa, ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa tarkasteltaessa. YK:n kehitysohjelma UNDP:n mukaan 87 suurinta pakolaiskriisiä vuosina 1985–2004 saivat alkunsa autokraattisista maista. Todelliset demokratiat eivät myöskään sodi keskenään, vähemmistöjen oikeudet on turvattu yleisesti paremmin kuin muissa malleissa ja talouskasvun hyödytkin jakautuvat tasaisemmin.

Tätä taustaa vasten on hämmästyttävää, että demokratian vetovoima on hiipunut.

Demokratiatutkija Larry Diamond tarjoaa perinteisten demokratioiden sisäänpäinkääntymistä yhdeksi selitykseksi demokratiakehityksen lamaantumiselle. Euroopan ja Pohjois-Amerikan valtioiden omat ongelmat talouden kanssa ja kriisien välittömiin oireisiin keskittyminen ovat tehneet demokratian pitkäjänteisestä edistämisestä toisarvoista.

Samalla tyytymättömyys omaa päätöksentekoamme kohtaan tuntuu kiihtyneen. Protestipuolueina alkaneet liikkeet ovat nousseet varteenotettavaksi poliittisiksi voimiksi Euroopassa.

Puolueilla on demokratiassa valtava rooli. Ne muodostavat hallituksen ja opposition ja ovat kanava, jota pitkin kansalaisten tarpeet ja toiveet voidaan välittää kansalliseen päätöksentekoon asti. Kun äänestämme puoluetta, äänestämme poliittisen suunnan lisäksi siitä, minkälaisella tavalla haluamme demokratiamme toteutuvan. Ovatko kansalaiset ainoastaan vallankäytön oikeuttajia vai taataanko heille todellinen mahdollisuus vaikuttaa myös vaalien välillä?

Puolueet ovat poliittisen osallistumisen portinvartijoita. Ilman toimivia puolueita ei ole toimivaa, kansalaisille vastuullista demokratiaa. Siksi puolueiden ja muiden demokraattisten toimijoiden tukemiseen olisi syytä panostaa niin kotimaassa kuin ulkopolitiikassa.

Suomi on nostanut demokraattisten ja toimivien yhteiskuntien edistämisen yhdeksi kehityspolitiikkansa neljästä painopisteestä. Suomea voikin pitää hyvänä esimerkkinä maasta, jossa toimiva monipuoluejärjestelmä ja rauhanomainen vuoropuhelu ovat auttaneet maata kehittymään yhdeksi maailman vakaimmista valtioista. Luottamus edustukselliseen demokratiaan ja puolueisiin on kohtuullisen korkealla tasolla.

Soraääniä kuitenkin kuuluu ja edustukselliselle demokratialle vaaditaan vaihtoehtoja. Kansalaisaloitteet ovat jo nousseet haastamaan perinteisen lainsäädäntömallin. Vastaavatko eduskunta, kunnanvaltuustot ja puolueet enää 2010-luvulla kansalaisten tarpeeseen vaikuttaa?

Suomi ei myöskään näytä samalta kuin kymmenen, kaksikymmentä tai viisikymmentä vuotta sitten. Vähemmistöjen oikeudet ovat parantuneet, mutta onko heidän äänensä turvattu päätöksenteossamme?

Ensimmäiset maahanmuuttajataustaiset kansanedustajat valittiin eduskuntaan viime vuonna. Näkyykö maahanmuuttajia politiikassa muuten? Tai saavatko he edes tarpeeksi tietoa oikeuksistaan ja mahdollisuuksistaan toimia politiikassa? Naisten osuus politiikassa on noussut merkittävästi, mutta vaikutusvaltaisimmilla paikoilla heitä on edelleen vähän. Nuorten kohdalla huolestuttavaa on erityisesti alhainen äänestysinto.

Nämä kysymykset saattavat vaikuttaa arkipäiväisiltä globaalia demokratiaa pohdittaessa, mutta niissä piilee demokratian keskeinen vahvuus: demokratiassa jokainen voi vaikuttaa omaa elämäänsä koskevaan päätöksentekoon.

—

Demokratian tilaa pohditaan Porin SuomiAreenalla, kun ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Kai Mykkänen sekä kansanedustajat Eva Biaudet, Antti Kaikkonen, Antero Laukkanen, Silvia Modig, Ville Niinistö, Antti Rinne ja Veera Ruoho kohtaavat Porissa Puuvillan kauppakeskuksen lavalla keskiviikkona 13.7. klo 10 – 11.15

Keskustelua vetää Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija Mari K. Niemi ja keskustelun järjestää Puolueiden kansainvälinen demokratiayhteistyö – Demo.

—

Lassi Härmälä

Puolueiden kansainvälinen demokratiayhteistyö – Demo on kaikkien kahdeksan eduskuntapuolueen yhteistyöjärjestö, joka toimii demokratian edistämiseksi tukemalla suomalaisten puolueiden ja uusien ja kehittyvien demokratioiden poliittisten liikkeiden välisiä yhteistyöhankkeita.

by

by

Maalaisliitto rakensi 1940-luvulta 1950-luvulle Suomen suurimman ja parhaiten järjestäytyneen puolueorganisaation, jolla oli parhaimmillaan satoja tuhansia jäseniä. Miten tämä toteutettiin?

Aloittaessani harjoittelijana Eduskuntatutkimuksen keskuksella vajaa kuukausi sitten pohdin, joudunko huutelemaan tyhjille seinille kesäkuukausien ajan. Luuloni on osoittautunut vääräksi. Vaikka vaalivankkureita ei Suomen suvessa näy, uurastetaan Eduskuntatutkimuksen keskuksella vaalikampanjoinnin parissa täyttä höyryä. Syynä tähän on Mari K. Niemen, Ville Pitkäsen, Erkka Railon ja Sini Ruohosen kirjoittama Kamppailu vallasta. Eduskuntavaalikampanjat Suomessa 1945–2015, joka paneutuu nimensä mukaisesti eduskuntavaalien kampanjoinnin historiaan. 70 vuoteen mahtuu sekä pitkiä linjoja että erillisiä kehityspolkuja ja runsaasti yksittäisiä kuvauksia kampanjoinnista.

Minun tehtäväni on kesänä aikana editoida kirjan tekstiä. Oikoluvun lisäksi työ pitää sisällään muun muassa lähdeviitteiden yhdenmukaistamista, hakemistojen laadintaa ja kuvaoikeuksien selvittämistä. Työnkuvaan kuuluu myös tutkimusavustajan töitä eli tiedonhakua, -käsittelyä ja -tuottamista.

Erityisen herkullisia yksityiskohtia kirjassa ovat veteraanikansanedustajien haastattelut, jotka kertovat vaalikampanjoinnin arjesta: kuinka vielä 1950-luvulla vaalityö saattoi tarkoittaa useiden kilometrien jalkapatikkaa talvipakkasessa tai miten puolueiden oli vaikeaa löytää ehdokkaita 1960- ja 1970-luvuilla yleistyneisiin television vaaliväittelyihin, sillä moni vieroksui tai jopa pelkäsi uutta mediaa. Teoksessa syvennytään myös muun muassa naisten läpimurtoon eduskuntavaaleissa ja puolueorganisaatioiden rooliin tässä prosessissa. Uusimpana ilmiönä kirjassa käsitellään sosiaalisen median vaikutusta vaalikampanjoihin – miten uusi yhteisöllinen media on ollut sekä ponnahduslauta että kompastuskivi 2010-luvun ehdokkaille.

Veteraanikansanedustajien haastatteluiden lisäksi kirjassa on käytetty runsaasti erilaista materiaalia puoluearkistoista ja pienpainatekokoelmista, sanoma- ja aikakausilehtiä, kansanedustajien muistelmateoksia sekä lukematon määrä tutkimuskirjallisuutta. Erilaiset lähdemateriaalit ja tutkimukset ovat tekstille rikkaus, mutta editoijalle haaste, sillä tarkistettavia ja yhdenmukaistettavia lähdeviitteitä riittää.

Ison osan editointiajasta on vienyt oikoluku. Tekstien lukeminen punakynä kädessä oudoksutti aluksi, olihan kyse omiakin tenttejä tarkistaneiden henkilöiden kirjoituksista. Väkisinkin tuli kyseenalaistettua oma osaaminen aiheesta sekä kyky huomata tekstin seasta mahdolliset faktavirheet. Alkujännitystä lisäsi myös tieto siitä, että kaupallisella kustantajalla Docendolla ilmestyvää kirjaa tullaan lukemaan kannesta kanteen.

Alun varovaisuus kuitenkin hävisi hetkessä teksteihin uppoutuessa. Sopiva vieraus tekstiin ja sen teemoihin ovat editoijalle eduksi. Kokonaisuutta tulee katsottua eri näkökulmasta, mikä auttaa tunnistamaan epäjohdonmukaisuudet. Toisaalta editoinnin tiimellyksessä on muistettava, ettei toisen kirjoitustyyliä voi liiaksi muuttaa.

Erilaisten äänien näkyminen ja kuuluminen ovat tekstissä usein rikkaus. Toisistaan poikkeavat, mutta keskenään limittyneet näkökulmat ovat tämänkin teoksen etu. Lukija saa samalla kertaa useamman katsantokannan eduskuntavaalien kampanjointiin.

Editoinnissa terävöityvät huomaamatta monet yliopisto-opinnoissa karttuneet taidot. Toisten tuotosten tarkastelu vaatii kriittistä otetta samalla kun tulee pysyä uskollisena tekstin alkuperäiselle idealle. Aivan kuten opinnäytetyötä tehdessä, joutuu editoijakin etsimään isosta tekstimassasta olennaisimman, joka lukijalle tulisi terävöittää. Myöskään järjestelmällisyydestä, tieteellisen tekstin tuottamisen ja tiedonhaun taidoista ei ole työn edetessä ollut haittaa. Antoisinta harjoittelussa onkin tähän mennessä ollut, että tunnen hyötyväni opinnoistani ja pääsen käyttämään taitojani.

Ja kuka ei nauttisi edes hieman itselle tutun tentaattorin tekstien korjailusta?

Niin ja mitä maalaisliittoon tulee, sai se apua Maataloustuottajien Keskusliitolta (MTK). 1950-luvulla MTK kirjasi maatiloilta kaikki täysi-ikäiset maalaisliiton jäseniksi maidon ja viljan haun yhteydessä. Lisää sekä maalaisliiton erilaisista tempauksista että muiden puolueiden toiminnasta pääsette lukemaan syksyllä!

Ainomaija Rajoo, HuK

Kirjoittaja on harjoittelijana Eduskuntatutkimuksen keskuksella kesän 2016.

by

by