Sinnikkyyttä, yhdessä tekemistä, kahvia ja kuohuviiniä – väitöskirjatutkijan matka tohtoriksi

FinnBrain-tutkimuksessa työskentelee tällä hetkellä noin 35 väitöskirjantekijää. Väitöskirjatyöntekijät antavat joko suoraan tai epäsuorasti suuren työpanoksen tutkimuksen arjessa. Millainen sitten on väitöskirjatyöntekijän matka urakan aloituksesta tohtorinhattuun? Aloitin itse FinnBrain-tutkimuksessa väitöskirjatutkijana tammikuussa 2013 ja väittelin joulukuussa 2017, joten kaikki väitöskirjaprojektin vaiheet ovat vielä melko tuoreessa muistissa. Pyrin tässä blogikirjoituksessa antamaan kuvan siitä, millaisten vaiheiden kautta väittelemään yleensä päädytään.

Sopivaan tutkimusaiheeseen ja tutkimusryhmään päätyminen on väitöstutkimuksen ensimmäinen konkreettinen askel. Yllättävän monet tohtoriksi aikanaan valmistuvat eivät alun perin ole olleet varmoja tutkimusinnostuksestaan. Sopivaan ryhmään päädytäänkin melko usein kiertotietä – se löytyy esimerkiksi kollegan kautta. Joillakin tutkimusinnostuksen löytyminen vaatii jo jonkin verran nähtyä työelämää ja siellä herännyttä kiinnostusta jonkin ongelman ymmärtämiseen tai ratkaisemiseen. Tämä korostuu etenkin aloilla, joissa valmistutaan selkeästi ammattiin, kuten esimerkiksi opettajilla, psykologeilla ja lääkäreillä. Toisilla aloilla taas valmistuminen maisteriksi voi automaattisesti tarkoittaa tutkijan ammattiin siirtymistä jo nuorella iällä.

Väitösartikkelien julkaiseminen on usein vuosien työ.

Itse aloitin väitöskirjaprojektin virallisesti tammikuussa 2013, tuolloin jo valmiina erityisopettajana ja harjoittelua vaille valmiina psykologina.  Olin hakenut sopivaa tutkimusaihetta jo opettajaksi valmistumiseni jälkeen vuodesta 2011 lähtien, ja FinnBrain-tutkimukseen tutustuin tutkimusjulisteen (posterin) luettuani. Kaikki alkoi tutkimussuunnitelman tekemisestä ohjaajan kanssa loppuvuonna 2012 ja sen hyväksyttämisestä tiedekunnassa alkuvuonna 2013. Tämän jälkeen saattoi alkaa käytännön työ: rahoituksen hakeminen, jotta väitöstyö voisi edetä, tutkimuskäyntien suunnittelu ja eettisen toimikunnan lupien hakeminen tutkimuksen toteuttamiseksi.

Alussa monet väitöskirjatutkijat joutuvat tekemään tutkimustyötä muun työn ohella, koska rahoituksen saaminen alkuvaiheen tutkimukselle on haastavampaa. Näin oli tilanne myös minun kohdallani: työskentelin tutkimuksen eteen toisen työn rinnalla noin vuoden ennen kuin rahoituksen varmistuttua saatoin alkaa tehdä nelipäiväistä tutkimustyöviikkoa. Usein tämä rahoituksen suhteen haasteellinen alkuvaihe sijoittuu myös yksiin erinäisten aikaa vievien käytännön töiden, kuten aineiston keräämisen kanssa.  Oma tutkimuskysymykseni liittyi vauvojen itsesäätelyyn, joten olin mukana aloittamassa kahdeksan kuukauden ikäisten vauvojen kehitystä tutkivaa FinnBrain-tutkimuskäyntiä toukokuussa 2013. Tässä kohtaa väitöstyötä sisäinen motivaatio, vertaisten tuki ja kannustavat ohjaajat ovat kullanarvoiset, sillä työskentelyn päämäärä ei vielä hahmotu kovinkaan selkeästi, eikä työ tunnu selkeiden tulosten – kuten tutkimusjulkaisujen – mittarilla etenevän ollenkaan. Toisaalta juuri käytännön työ oman aineiston eteen antaa monesti paremman mielikuvan tutkijan perustason työtehtävistä. Itselläni näihin perustehtäviin kuuluivat tutkimuskäynneille rekrytointi, tutkimuskäyntien teettämiset, opiskelijoiden koulutus, tutkimusaineiston käsittelyn opettelu ja aineiston käsittely (videoiden koodaus ja aineistonhallinta).  Tässä vaiheessa päivät ovat pitkiä ja töistä irrottautuminen välillä on tärkeää, jotta jaksaa ponnistella kohti seuraavia vaiheita.

Väitöskirjatyön vaiheet.

Väitöskirjatyön alkuvaiheeseen kuuluu myös väitöskirjaan liittyvä opiskelu. Tohtorintutkintoon kuuluu aina tietty määrä (yleensä 60 op) tutkijankoulutuksen opintoja. Näistä osa on selkeitä kursseja (esimerkiksi tieteenteoria, etiikka ja tilastollisen analyysin erityiskurssit), osa opinnoista taas koostuu tutkijan käytännön työstä kuten kongressiesitelmistä, seminaareista ja ohjaajan antamasta työnohjauksesta. Väitöskirjan tekeminenhän on pätevöitymistä tutkijan ammattiin. Väitöskirjan tekoa pidetäänkin usein opiskeluna, niin virallisessa mielessä kuin useimpien ihmisten käsityksessäkin.  Todellisuudessa tutkijan ammattiin pätevöityminen on useimmiten kuitenkin jo vaativaa projektinhallintaa, jonka tekijät ovat jo korkeasti koulutettuja alansa ammattilaisia.

Nykyisellään väitöskirjat ovat useimmilla aloilla nk. kokoomaväitöskirjoja, eli koostuvat 3-5 julkaistavaksi hyväksytystä (osa)tutkimusartikkelista sekä yhteenveto-osasta. Väitöskirjatutkijan työn keskivaihe, joka voi kestää useita vuosia (itselläni vuodesta 2014 vuoteen 2017), koostuukin näiden osatutkimusjulkaisujen kirjoittamisesta ja siihen liittyvästä aineiston analysoinnista. Tällöin yleensä on mahdollista keskittyä omaan aineistoon ja käytännön työpaineet helpottavat, mutta eteen tulee uusia haasteita. Aineiston tilastollinen analyysi ja tutkimusartikkelin kirjoittaminen (englanniksi) esimerkiksi ovat taitoja, joita oppii vain tekemällä. Kirjoittamista opetellessa kahvia kuluu ja aivosolut sauhuavat sopivia sanamuotoja miettiessä. Työ ja ohjaajien kritiikit voivat tuntua lannistavalta, mutta työ yleensä helpottuu artikkeli artikkelilta.  Tässäkin sinnikkyys on tarpeen, sillä omaa työtä arvioidaan paljon ja suuri osa siitä asettuu epämukavuusalueelle. Toisaalta yksi työn hienoimpia hetkiä on nähdä se ensimmäinen ikioma artikkeli julkaistussa muodossa. Nämä palkitsevat hetket – oli kyseessä sitten aineistonkeruun valmistuminen, artikkelin lähettäminen arvioitavaksi, artikkelin julkaiseminen tai muu etappi – ovatkin tärkeitä ilon ja juhlan aiheita koko tutkimusryhmälle.

Tutkimustyön viimeinen, kokopäiväisesti tehden noin 8-12 kuukautta kestävä vaihe alkaa, kun tutkimusartikkelit ovat valmiina ja suurin osa niistä on hyväksytty julkaistavaksi. Tällöin tohtorikandidaatti alkaa kirjoittaa yhteenveto-osaa, joka kokoaa yhteen osajulkaisuissa esitetyt menetelmät, tulokset ja johtopäätökset. Yhteenveto-osa on väitöskirjan sydän ja tohtorikandidaatin itsenäinen kirjoitustyön taidonnäyte. Sen valmistuttua alkaa esitarkastusprosessi, jonka tarkoituksena on varmistaa väitöskirjan laatu. Käytännössä kaksi aihetta tuntevaa kokenutta tutkijaa arvioi väitöskirjaa ja esittää korjausehdotuksia ennen väittelylupaa puoltavien lausuntojen antamista.

Esitarkastuksen päätyttyä maali alkaa olla jo varsin lähellä, sillä tiedekunta myöntää väittelyluvan ja väitösvalmistelut voivat alkaa. Kaikki vuosien työ huipentuu väitöspäivään, jossa kandidaatti puolustaa työtään aiheen tuntevan ja työn tarkasti lukeneen vastaväittäjän sekä yleisön edessä. Väitöksen jälkeen päivä jatkuu perinteikkäästi juhlallisessa karonkassa, jossa juhlistetaan vastaväittäjää (ja myös valmistunutta työtä) illallisen, puheiden ja loppuillasta epävirallisemman juhlinnan merkeissä.

Onnellinen väittelijä väitöksen jälkeen.

Väitöskirjatyö on kokopäiväisestikin tehden nelivuotinen työ ja monille muiden töiden tai aineistoon liittyvien kommervenkkien vuoksi tätä paljon pidempi projekti. Urakan päättäminen väitökseen on väittelijälle iso saavutus sekä murroskohta uralla ja elämässä muutenkin, eräänlainen ympyrän sulkeutumisen hetki. Vain osalla työ jatkuu intensiivisesti tutkimuksen parissa väitöskirjan jälkeen – osa palaa muuhun työhön, ja heille tämä vaihe voi olla myös siinä mielessä ainutlaatuinen osa elämää. Minulle väitöskirjan tekeminen on kuitenkin myös ammatinvalinta, ja työ jatkuu samojen aiheiden parissa nyt väitöksen jälkeenkin. Siitä huolimatta koko väitösurakka kulminoitui hienolla tavalla tuohon ikimuistoiseen päivään, jolloin kuohuviinit oli todellakin ansaittu.

Saara Nolvi

Kirjoittaja on FT ja psykologi, joka toimii tutkijatohtorina FinnBrain-tutkimuksessa.