Selkeästi ja sensitiivisesti kodittomuuden kokemuksista: haastattelussa sosiaalityön dosentti Riitta Granfelt

KULTVAn uusi juttusarja esittelee tutkijaverkoston parissa työskentelevien ihmisten työtä. Ensimmäisenä haastateltavana on sosiaalityön dosentti Riitta Granfelt. Granfelt on pioneeri suomalaisessa asunnottomuuden tutkimuksessa ja tehnyt tutkimusta aihepiiristä jo vuodesta 1986.

Sosiaalityön dosentti Riitta Granfelt on tutkinut asunnottomuutta jo vuodesta 1986, ollen näin yksi suomalaisen asunnottomuuden tutkimuksen pioneereista. Riitta Granfelt on tehnyt pitkän uran tutkimalla yhteiskunnan marginaalissa elävien ihmisten, kuten vankien ja pitkäaikaisasunnottomien, kokemuksia. Työuransa myötä Granfeltille on tullut tutuksi, miten moninaiset psykososiaaliset vaikeudet altistavat ihmisen syrjäytymiselle. Pitkäaikaista asunnottomuutta, jonka pariin Granfelt on palannut tutkijanurallaan yhä uudestaan, voidaan pitää yhtenä äärimmäisistä syrjäytymisen muodoista.

Väitöstutkimuksessaan Kertomuksia naisten kodittomuudesta (1998) Granfelt kertoo kiinnostuneensa ensin naisten asunnottomuudesta ja syrjäytymisestä, mutta tutkimuksen myötä huomio siirtyi asunnottomuudesta kodittomuuteen, sillä erityisesti kokemukset kodin puutteesta tai särkymisestä olivat keskeisiä Granfeltin tutkimukseen osallistuneille naisille.

– Asunto voidaan antaa yhteiskunnallisena etuutena, mutta kotia ja kokemusta kodista ei voida antaa. Kunnan tarjoamasta vuokra-asunnosta voi tulla koti, mutta ei välttämättä, Granfelt kertoo.

Sukupuoleton asunnottomuus?

Granfelt sanoo, että vaikka arkiajattelussa asunnottomat näyttäytyvät usein pelkistetysti puiston penkeillä ja porraskäytävissä majailevina ihmisinä, asunnottomat ovat yhteiskunnallisena ryhmänä laaja-alainen ja on pitkäaikaista sekä lyhytaikaista asunnottomuutta. Lisäksi erityisesti naisilla yleistä on Granfeltin mukaan piiloasunnottomuus, jolla tarkoitetaan esimerkiksi sukulaisten ja tuttavien luona yöpymistä.

Granfelt sanoo, että keskustelu asunnottomuudesta ja siihen liittyvistä ongelmista on usein myös sukupuoletonta. Silti – tai ehkä juuri siksi – etenkin naisten asunnottomuus jää yhteiskunnallisessa keskustelussa usein paitsioon ja monet asunnottomille tarkoitetut palvelut ovat ensisijaisesti miehille suunnattuja.

– Kun puhutaan asunnottomille tarjotuista palveluista, yksinelävä asunnoton nainen on viimeisenä jonossa, Granfelt toteaa.

Viime vuosina asunnottomuuden sukupuoliulottuvuuksiin on kuitenkin alettu kiinnittää huomiota. Granfelt nostaa yhtenä esimerkkinä esiin NEA-hankkeen (Naiserityisyys asunnottomuustyössä),  jonka tavoitteena on naisten asunnottomuuden vähentäminen ja sukupuolen huomioivien käytäntöjen kehittäminen asunnottomuuden vastaisessa työssä.

Omassa tutkimuksessaan pitkäaikaisesti asunnottomien naisten kanssa Granfelt on havainnut, miten asunnottomat naiset ovat usein erityisen haavoittuvassa asemassa. Esimerkiksi päihdeongelmaiset asunnottomat naiset ovat alttiita myös seksuaaliselle hyväksikäytölle ja väkivallalle. Moni asunnoton nainen on myös äiti. Lapsiin kohdistuva ikävä sekä äitiyteen liittyvä syyllisyys ja häpeä ovatkin tulleet naisten tarinoissa vahvasti esiin.

Kokemusten ja kertomusten tulkitsija

Omassa tutkimustyössään Granfelt on keskittynyt kuuntelemaan, ymmärtämään ja välittämään marginaalissa elävien ihmisten omia kertomuksia ja kokemuksia. Tutkimuksen avulla hän on nostanut esiin yhteiskunnassa usein piiloon jääviä tarinoita esimerkiksi siitä, miltä kodittomuus tuntuu ihmisten elämässä. Granfelt määrittää asunnottomuuden tutkimuksen keskeiseksi tavoitteeksi sen, että kokemukset asunnottomuudesta tuodaan osaksi yhteiskunnallista ja yhteiskuntatieteellistä keskustelua ja että ne saisivat paikkansa sieltä. Uraansa aloittelevia tutkijoita ja opiskelijoita Granfelt muistuttaa myös kielen keskeisestä roolista tutkimustuloksista kommunikoidessa:

– Tutkijanurallani olen pitänyt tärkeänä kaunista, selkeää ja informatiivista kieltä ja tutkimuksen osallistujien kokemusten erilaisia vivahteiden esille tuomista.

Granfelt kertoo, että analysoidessaan aineistoja hän pyrkii pysymään lähellä aineistoa ja tavoittamaan haastattelemiensa naisten omia merkityksenantoja. Haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten tutkimuksessa korostuu myös tutkijan eettinen vastuu – tutkijoina meidän pitää tarkasti kuunnella ja pyrkiä ymmärtämään ihmisten kokemusta ja kantaa vastuu tekemistämme tulkinnoista.

Tulevaisuuden suuntia

Suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa asunnottomuus on nähty vakavana yhteiskunnallisena ongelmana ja pitkäaikaisen asunnottomuuden poistaminen on poliittisesti hyväksytty tavoite. Ensimmäinen valtakunnallinen pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelma aloitettiin vuonna 2008 ja nyt on meneillään kolmas. Asunnottomuuden vastaisen työn ja asunnottomuutta tarkastelevan tutkimuksen merkitys ei kuitenkaan vähene. Tulevaisuudessa Granfelt ennakoi huomion kiinnittyvän yhä enemmän kodittomuuden ja siirtolaisuuden kysymyksiin sekä turvapaikanhakijoiden ja paperittomien kokemuksiin kodittomuudesta. Poliittisena tavoitteena ja tutkimuksensa osallistujien toiveena olisi Granfeltin mukaan, että asunnottomuuden lisäksi päästäisiin eroon kodittomuudesta – ”että asunnosta tulisi koti, jonka he pystyvät säilyttämään”.

Granfelt kertoo tutkimustyöstään myös KULTVAn seuraavassa seminaarissa, jonka aiheena on Asuminen, asunnottomuus ja eriarvoisuus. Seminaari järjestetään keskiviikkona 10.10. klo 12-16 luentosalissa Edu 2 (Assistentinkatu 5, Turun yliopisto). Lisätietoja seminaarista täältä.

 

Teksti ja kuvat: Emma Lamberg

Kirjoittaja on KULTVAn koordinaattori ja tekee väitöstutkimustaan sosiologian oppiaineessa.

KULTVA-seminaari asumisesta ja eriarvoisuudesta

Lämpimästi tervetuloa KULTVAn syksyn ensimmäiseen teemaseminaariin keskiviikkona 10.10. kuulemaan, millaisia merkityksiä asumisen eriarvoisuus saa nykypäivän Suomessa. Ajankohtaiseen tutkimukseen perustuvissa alustuksissa pureudutaan kohtuuhintaisen asumisen ratkaisuehdotuksiin ja kiistakysymyksiin, naisten kokemuksiin kodittomuudesta sekä poliittisen osallistumisen mahdollisuuksiin lähiössä. Tilaisuus on avoin kaikille kiinnostuneille ja opiskelijat saavat tilaisuudesta merkinnän luentopassiin. Kahvitarjoilun vuoksi seminaariin toivotaan ennakkoilmoittautumista osoitteeseen emmalam@utu.fi 5.10. mennessä.

Vuoropuhelua terveydestä ja hyvinvoinnista: kevään seminaarikuulumisia

KULTVAn monia tutkijoita yhdistää kiinnostus terveyden ja hyvinvoinnin tutkimukseen ja keväällä tämän tematiikan ympärille rakentui peräti kaksi teemaseminaaria. Nyt blogissa vihdoin raporttia huhtikuussa järjestetystä Rokotteiden politiikka –teemaseminaarista sekä toukokuisesta Ylirajainen hoiva ja terveys –teemaseminaarista, joihin saimme KULTVAn omien tutkijoiden lisäksi komean joukon vierailevia tutkijoita.

Rokotteiden politiikkaa käsittelevä teemaseminaari (16.4.) järjestettiin yhteistyössä Kulttuurin ja terveyden tutkimusyksikön kanssa. Seminaarissa tutkimustaan esittelivät historiantutkija Suvi Rytty (TY) sekä sosiologit Mikko Virtanen (HY), Suvi Salmenniemi ja Johanna Nurmi (TY). Esityksissä pohdittiin yhteiskunnassa rokotteisiin ja etenkin rokottamatta jättämisiin liittyvää kiihkeää keskustelua yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Seminaarin avasi Suvi Rytty esityksellään luonnonmukaisesta elämäntavasta ja rokotevastaisuudesta 1900-luvun alun Suomessa. Rytyn historiallinen perspektiivi osoittaa, että rokotteisiin liittyvä vastustus ei ole ilmiönä uusi, vaikkakin vastarinta sai ehkä silloin erilaisia muotoja ja motiiveja. 1900-luvulla luonnonmukaisen elämäntavan kannattajat vastustivat rokotteita esimerkiksi eettisiin ja uskonnollisiin syihin liittyen, mutta samalla epäiltiin rokotteiden haittoja. Mikko Virtasen HPV-rokotetta monipaikkaisesti käsittelevän tutkimuksen myötä siirryttiin 2000-luvun rokotekeskusteluun. Kriittiseen tutkimusotteeseen paikantuva Virtanen esitteli tutkimustaan, jossa rokotteeseen liittyviä epävarmuuksia ja niiden kesyttämistä ja kehystämistä niin epidemiologien, kouluterveydenhoitajien ja rokoteikäisten tyttöjen näkökulmista.  Tyttöjen ja epidemiologien toimijuuksia HPV-rokotteen ympärillä kontrastoiden Virtanen esitti, että epidemiologisesti tuotetun yksilörationaalisuuden ja henkilökohtaiseen terveyteen liittyvän yksilörationaalisuuden välillä on kitkoja. Tilaisuuden päätti Johanna Nurmen ja Suvi Salmenniemen esitys, jossa tarkasteltiin rokotekriittisyyttä ja rokotteista kieltäytymistä uudenlaisesta näkökulmasta: arkipäiväisenä, hiljaisena vastarintana.  Nurmen tekemiin rokotekriittisten vanhempien haastatteluihin perustuvassa tutkimuksessa Nurmi ja Salmenniemi esittivät, että rokotekriittisyyden voi nähdä myös poliittisena toimintana, jossa yksilöllisten toimintatapojen avulla edistetään yhteiskunnallista muutosta, kun rokotteista kieltäytymiseen yhdistyy myös kritiikkiä terveyden alistamisesta taloudelle ja huolta ylikansallisten lääkeyhtiöiden vallasta.

Kevään viimeisessä KULTVA-seminaarissa (3.5.) otsikkona oli Ylirajainen hoiva ja terveys. Otsikon alle mahtui moninaisia näkökulmia hoivaa ja hyvinvointia rajat ylittävästä ja globaalista näkökulmasta tarkastelevia esityksiä. Ensimmäisenä tilaisuudessa puhui Suomen somalialaisten parissa etnografiaa pitkään tehnyt Marja Tiilikainen Siirtolaisuusinstituutista. Tiilikainen käsitteli esityksessään sitä, miten ja miksi somalialaistaustaiset ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajat hakevat hoitoa terveydellisiin ongelmiinsa Somaliasta ja millaisia kokemuksia siihen liittyy. Monilla Tiilikaisen informanteilla oli vahva kokemus siitä, että Somaliasta haettu hoito auttoi ja lisäsi toivoa ja yksi Tiilikaisen löydöksistä aineistossa oli, että samalla kun suomalaisen terveydenhuollon korkeaan teknologiseen osaamiseen luotettiin, psyykkisten oireiden hoitoon ei niinkään luotettu, vaan monet informantit hakivat selityksiä ja apua uskonnollisista hoitomuodoista. Seuraavassa esityksessä Laura Kemppainen ja Harley Bergroth esittelivät Koneen säätiön (2017-2020) rahoittamaa tutkimushankettaan Crossing borders for health and wellbeing, jossa he tarkastelevat terveyteen liittyvää matkustamista Suomen, Venäjän ja Viron välillä. Lähtökohdiltaan monimenetelmäisen hankkeen tapaustutkimuksissa valotetaan niin wellness- ja laboratorioturismia Virosssa, venäläisiä ja virolaisia maahanmuuttajia Suomessa sekä venäläisten Suomeen kohdistuvaa terveysturismia.

Kalle Kananoja kertoi seminaarissa lääkinnällisistä rajanvedoista ja rajanylityksistä 1900-luvun alun Suomessa. Esityksessään Kananoja selvitti, miten esimerkiksi suomalaiset siirtolaiset Yhdysvalloissa kouluttautuivat ja loivat uraa osteopatian, kiropraktiikan ja naturopatian saralla. Palattuaan Suomeen Amerikasta saamiensa terveysoppien, esimerkiksi luonnollisiin hoitomuotoihin perehdyttävän naturopaattisen koulutuksen kanssa ja alkoivat Suomessa ottaa vastaan asiakkaita. Kananojan esitys toi kiinnostavaa historiallista näkökulmaa siihen, miten terveyspalvelut ja niiden tarjoajat ovat kautta aikojen toimineet ja liikkuneet ylirajaisesti.

Tauon jälkeen jälkeen seminaari jatkui Joonas Uotisen ja Salla Sariolan esityksillä. Joonas Uotinen puhui onnellisuutta, hyvinvointia ja taloustiedettä kriittisesti tarkastelevasta tutkimuksestaan. Intiassa toteuttamassaan tutkimuksessa Uotinen on tarkastellut paikallisten heimojen käsityksiä onnellisuudesta ja suhteuttanut näitä taloustieteisessä käytettyjen subjektiivisen hyvinvoinnin mittareiden käsityksiin. Esityksessään Uotinen kenttätyöstään ja haastatteluistaan Intiasta ja esitteli tutkimuksensa alustavia tuloksia ja hahmotteli suuntia jatkotutkimukselle. Salla Sariola jatkoi keskustelua siitä, miten ideat matkaavat yli rajojen erityisesti lääketutkimuksen näkökulmasta. Sariolan tutkimus perustui etnografiaan Sri Lankassa, jossa hän on tarkastellut lääkekokeita. Tutkimuksen taustalla on ilmiö, jossa lääkekokeiluja on siirretty enenevästi matalammin säänneltyihin globaalin etelän maihin sekä näyttöön perustuvan lääketieteen (evidence-based medicine) korostunut merkistynyt. Esityksessään Sariola kritisoi ’hub-spoke-malliksi’ nimittämäänsä mallia, jossa globaali pohjoinen näyttäytyy keskuksena, josta teknologinen tieto matkustaa etelään ja osoitti tapaustutkimustensa kautta, miten lääketieteellinen tieto on aina muodostunut kiertoliikkeessä yksisuuntaisen sijaan.

KULTVA kiittää seminaarien osallistujia ja toivoo, että keskustelu näiden tärkeiden hyvinvoinnin ja terveyden teemojen ympärillä jatkuu! Pysykää myös kuulolla, kun alkusyksystä tiedotamme syksyn tapahtumista! Kiinnostavia teemaseminaareja jälleen luvassa, tällä kertaa hieman uudenlaisten aiheiden parissa.

– Emma Lamberg

KULTVA: Manifesti

Tutkijaverkosto KULTVA on toiminut Turun yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella vuodesta 2014 alkaen. Silloin verkoston toiminnan tavoitteiksi asetettiin yhteistyön kehittäminen kulttuurisesta vuorovaikutuksesta kiinnostuneiden tutkijoiden kesken sekä laitoksen sisällä että laitos- ja tiedekuntarajojen yli.

Samalla kun nämä tavoitteet ohjaavat edelleen KULTVAn toimintaa, johtoryhmä on kevään aikana täsmentänyt ensi vuonna viisivuotisjuhliaan viettävän KULTVAn missiota. Tulevaisuudessa KULTVA haluaa edelleen tukea tutkimuksellista uteliaisuutta ja kriittisyyttä sekä samalla laajeta tutkijayhteisöstä opiskelijoiden ja tutkijoiden yhteiseksi verkostoksi. Lue lisää KULTVAn missiosta manifestistamme!

Terapeuttista tutkimassa -podcast rokotekriittisyyden jäljillä

Terapeuttista jäljittämässä -tutkimushankkeen podcast perehtyy rokotekriittisyyteen, ensimmäisessä jaksossa haastateltavana on tutkijatohtori Johanna Nurmi. Kuuntele podcast täältä!

Terapeuttista tutkimassa on podcast, joka esittelee Turun yliopiston tuoreinta sosiologista tutkimusta, jota toteutetaan Suomen Akatemian hankkeessa Terapeuttista jäljittämässä. Podcast on tehty kaikille niille, joita kiinnostaa kulttuuria, politiikkaa sekä hyvinvointia ja sen uusia ilmiöitä syväluotavaa yhteiskunnallinen tutkimus – niin opiskelijoille, tieteestä kiinnostuneille kuin tutkijoillekin.

Ensimmäisessä jaksossa tutkijatohtori Johanna Nurmi kertoo rokotekriittisiä koskevasta etnografisesta tutkimuksestaan, vaikuttimista kasvavan rokotekriittisyyden taustalla sekä laajemmin etnografisen tutkimusotteen erityisyyksistä.  Haastattelijana toimii väitöskirjatutkija Inna Perheentupa.

Linkki Nurmen lääketiedekriittisyys-tutkimushankkeen sivuille:
https://blogit.utu.fi/laaketiedekriittisyys/

Nurmen kirjasta ‘Shared Experiences of Mass Shootings’ löytyy lisätietoja täältä:
www.routledge.com/9781138217393

Itsensätyöllistäjien työmarkkinat institutionaalisessa kontekstissa

Blogikirjoitus esittelee Paul Jonker-Hoffrénin käynnissä olevaa Suomen akatemian rahoittamaa tutkimushanketta.

Miten itsensätyöllistäjät löytävät työtä tai toimeksiantoja? Millaisia verkostoja heillä on? Mitä itsensätyöllistäminen merkitsee heille työnä? Onko itsensätyöllistämisellä eriarvoistava vaikutus?

Nämä ovat muutamia kysymyksiä, jotka ohjaavat Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimustani ”Labour market participation through networks? Self-employment in Finland and the Netherlands”. Teoreettisesti tutkimus edustaa paluuta menneisyyteen menneisyyteen:  1970-1980 –luvulla oli vielä hyvin hedelmällistä monitieteellistä tutkimusta taloustieteen ja taloussosiologian rajoilla. Esimerkiksi Gordon et al (1982) näytti, etteivät työmarkkinat muodosta tiettyä yhtenäistä kokonaisuutta vaan ovat faktisesti segregoituja (luokan, sukupuolen ja etnisyyden rajojen mukaan) ja niillä on oma historiansa. Arne Kalleberg ja Ivar Berg (1988) toisaalta esittivät, miten työmarkkinoiden instituutiot tuottavat eriarvoisuutta. Näiden ja muiden tutkimusten suurin anti on, että ne näyttävät työmarkkinoiden segmentoituneen sekä osoittavat, millainen rooli instituutioilla, kuten lait, ammattilittot ja yritykset, on työmarkkinoiden toiminnassa.

Ortodoksinen taloustiede (uusklassinen ja uusliberaali koulukunta) ei tarjoa selitykset työmarkkinoiden toiminnasta rajoittuvat pitkälti tarjonnan ja kysynnän malliin. Tärkeimmän tekijän muodostaa työn hinta, ja muut tekijät kuten ammattiliitot sekä lailla säädetty minimipalkka häiritsevät markkinoiden vapaata toimintaa. Tämä taloustieteen suunta ei kuitenkaan pysty selittämään, miksi tai miten ihmiset löytävät (tai eivät löydä) töitä. Ortodoksinen taloustiede usein tukeutuu Human Capital –teoriaan selittääkseen työmarkkinaeroja. Tässä teoriassa on tietty validiteetti, mutta koska se pohjautuu vahvasti yksilön ominaisuuksiin, ei se pysty havaitsemaan rakenteelliset ja institutionaaliset vaikutukset työmarkkinoihin (nimenomaan palkkaerojen osalta) (Vallas 2012, 98-99) Tällä hetkellä ortodoksinen taloustiede on ylivoimaisesti (poliittisesti ja muuten) dominoivin koulukunta ja juuri tästä syystä edellä mainitut tutkimussuunnat ovat ”unohdettu”, vaikka nykymaailmassa Gordonin, Kallebergin ja Richard Edwardsin tutkimukset ovat kenties vielä ajankohtaisempia kuin niiden ilmestyessä. Tärkein syy siihen on, että ”työn maailma” ja työsuhteiden muodot ovat kokeneet suuren muutoksen. On edelleen ”perinteistä” palkkatyötä, mutta on myös entistä enemmän määräaikaisia työsuhteita ja osa-aikatyötä. On nolla-tuntisopimuksia ja urakkasopimuksia. On freelance-työtä. Nykyään voi tehdä työtä myös sovelluksen kautta – tästä esimerkkeinä esimerkiksi mobiilisovelluksiin nojaavat ruoankuljetuspalvelut Wolt ja Foodora, jotka  työntekijöiden sijaan etsivät ”ridereita”.

Itsensätyöllistäjät ja instituutiot

Eräs merkittävä ”uusi” työmuoto on itsensätyöllistäminen – ”uusi” lainausmerkeissä siksi, koska itsensätyöllistäjiä on ollut aina – esimerkkinä vaikkapa  torimyyjät, taiteilijat ja yksityislääkärit (ja muut ns. vapaat ammatit). Uudemman version itsensätyöllistymisestä, jossa myydään erityisesti omaa osaamista tuotannon sijaan, voi havaita esim. IT-alalla, jossa koodari tyypillisesti ensin voi olla työsuhteessa ja sitten perustaa oman konsulttifirman. Isot firmat, jotka tarvitsevat asiantuntijoita, ostavat tämänkaltaista osaamista usein välitysfirmojen kautta. Toinen esimerkki on rakennusmies, joka toimii toiminimellä huonoilla ajoilla ja on palkkatyössä hyvillä ajoilla. Kampaajat ja kosmetologit taas edustavat itsensätyöllistämisen niin ikään yhtä puolta: he tekevät usein työtä vuokratuolilla toisen firman sisällä ja joskus tarvitsevat myös toista työpaikkaa saadakseen tarpeeksi tuloja. Myös monet kuvataiteilijat kuuluvat tähän ryhmään, kuten myös graafikot ja kääntäjät. Ominaista tälle viimeiselle ryhmälle on, että heillä on usein korkea koulutustaso, mutta tämä ei enää takaa vakituista työpaikkaa tai tasaista urakehitystä.

Sosiaaliturvajärjestelmä on keskeisessä roolissa, kun tarkastellaan itsensätyöllistäjien asemaa työmarkkinoilla:  takautuvasti tehtävissä päätöksissä TE-toimisto määrittää, onko ihmisen työ yrittäjyys- vai palkkasuhde. Tämä usein ilmenee silloin, kun ihminen on työtön ja yrittää hakea työttömyysetuutta. Joskus on helppoa osoittaa viranomaiselle, onko kyseessä yrittäjyys vai palkkatyö. On kuitenkin tapauksia, joissa on vaikea todeta, onko ihminen ”oikeasti” työtön vaiko yrittäjä ilman tuloja, jonka olisi pitänyt varautua ennalta tilanteeseen. Tämä tilanne on tyypillinen taitelijoille, jotka ovat nykyään sosiaaliturvan näkökulmasta lähtökohtaisesti yrittäjiä. Kärjistäen: kaikki jotka eivät ole työ- tai virkasuhteessa ovat yrittäjiä. Vaikka TE-toimisto ottaakin kaikki olosuhteet huomioon, on se jokseenkin epävarmaa, miten taiteilijoiden pitäisi siis toimia, jotta eivät vaaranna oikeuttaan työttömyyskorvaukseen (tai joutuvat karenssiin).

Myös verotus on tärkeä instituutio tässä, koska viime kädessä yleensä verotuksen kautta jaetaan ihmiset yrittäjiin ja työntekijöihin. Suomessa tämä on jonkin verran selkeämpi kuin tutkimukseni toisessa tarkastelumaassa, Alankomaissa, koska Suomessa ei periaatteessa ole epävarmoja tilanteita – olet verottajan silmissä joko työntekijä tai yrittäjä (tai sivutoiminen yrittäjä; katso myös Kautonen et al 2010). Silti seuraamuksia työsuhteen muodosta on paljon: yrittäjä on yrittäjäeläkevakuutuksen piirissä, mikä saattaa olla kallista pienyrittäjälle, jolla on vähäiset ja hyvin vaihtelevat tulot (jotka ovat YEL-vapautuksen rajan ylipuolella kuitenkin). Suomen kaksinapaisen mallin sijaan Alankomaissa taas on hyvin monimutkaisia sääntöjä, joiden pohjalta verottaja määrittää, onko ihminen oikeasti itsensätyöllistäjä vai esimerkiksi näennäisyrittäjä. Määrittämisessä ei oteta huomioon pelkästään juridista asemaa, vaan tarkastellaan myös toimintaa työmarkkinoilla. Myös Suomen osalta on viime kädessä näin: vaikka ei ole juridista käsitettä välimuodolle yrittäjän ja palkkatyöntekijän välillä, kuitenkin jos työskentelyn suhteella on riittävästi työsuhteen ominaisuuksia, se katsotaan työsuhteeksi vaikka se muodollisesti ei sitä olisikaan (Kautonen et al 2010:122).

Alankomaiden itsensätyöllistäjien ison kasvun kautta on tullut myös paljon epäilyjä näennäisyrittäjyydestä. Tällä viitataan tapauksiin, joissa työnantajalle on halvempaa ostaa itsensätyöllistäjän palveluja kuin palkata ihmisen työhön, koska tämä tuo säästöjä muun muassa työnantajamaksuissa (IBO 2015). Tätä vastaan on yritetty keksiä toimivia ratkaisuja, jotta sekä oikeusturva säilyy että näennäisyrittäjyys saadaan kitkettyä pois. Toistaiseksi onnistuneita ratkaisuja ei ole vielä löytynyt: ensimmäinen yritys oli ns. VAR, eli ”todistus työsuhteesta” (2016 asti). Tämän todistuksen tarkoituksena oli todeta, että itsensätyöllistäjä ei oikeasti ole työsuhteessa, mitä vaikutti työantajamaksuihin, verotukseen yms. Kuitenkin monien raporttien mukaan tämä keino lähinnä lisäsi näennäisyrittäjyyttä. Toinen yritys kitkeä näennäisyrittäjyyttä, joka tuli voimaan 1.5.2016 oli DBA-laki, eli ”deregulaatio työmuodon tarkastelussa”. Tämä deregulaatio tarkoittaa käytännössä sitä, että toimeksiantajan ja –saajan välissä käytetään pelkästään verottajan etukäteen hyväksyttämiä sopimuksia, ainakin siltä osin, että niistä käy ilmi työsopimuksen muoto. Lain tarkoitus oli, että tässä mallissa verottaja laatii mallisopimuksia, joista ilmenisi, että itsensätyöllistäjä ei ole näennäisyrittäjä. Tämä yritys kuitenkin hyllytettiin (heti) sen takia, että se herätti enemmän epävarmuutta kuin mitä se pyrki ratkaisemaan. Verottajan piti ensin hyväksyä mallisopimukset, jotka olisivat tarvittava, muttei riittävä todiste siitä, ettei ole näennäisyrittäjyyttä – käytännön (de facto) toimeksiantosuhteen piti tietenkin myös olla sovussa sopimuksen kanssa. Laaja tutkimus, joka kattaa eri ministeriöiden vastuualueita, näyttää kuitenkin, että pitää korjata epäkohtia työntekijöiden ja itsensätyöllistäjien asemien kohdalta (IBO 2015).

Vaikka Alankomaiden tapauksessa voi väittää, että nämä näennäisyrittäjyyden ongelmat ovat osittain politiikkakeinojen itse aiheuttamia, toisaalta yritykset määrittää pitävästi itsensätyöllistäjien toimeksiantosuhteet näyttävät tarkasti, miten vaikeaa on erotella eri työmuodot toisistaan. Jos koodari on yli vuoden yhden firman projektissa ja hänellä on vain vähän toimeksiantajia vuodessa (sekä riippuvuus yhdestä toimeksiantajasta), koodarin työn voisi tulkita näennäisyrittäjyydeksi. Toisaalta koodari itse tuskin näkee asiaa näin, kuten myös Barley & Kunda (2004) näyttivät Piilaakson IT-asiantuntijoiden osalta. Nämä erot tulevat esiin nimenomaan, kun tarkastellaan työn sisältöä ja sitä, miten työ toteutetaan organisaatiossa.

Vaikka nämä esimerkit voivat vain ohuesti näyttää instituutioiden roolin työmarkkinasegregaatiossa, on skuitenkin selvää, että on olemassa hyvin erilaisia juridisia ja muita tekijöitä, jotka vaikuttavat työtä tekevän ihmisen asemaan. Yksi tärkeä tekijä on myös kilpailulainsäädäntö, joka vaikuttaa siihen, että itsensätyöllistäjien kollektiivinen järjestäytyminen on vaikeaa.

Korporatismi ja itsensätyöllistäjät

Suomen ja Alankomaiden korporatisisissa työmarkkinajärjestelmissä on suuria eroja. Kuitenkin yhteistä niissä on, että työmarkkinaosapuolet neuvottelevat työehtosopimuksista, jotka ovat useimmiten voimaantulon jälkeen yleissitovia. Tämä kuitenkin koskee vain palkansaajia. Itsensätyöllistäjät neuvottelevat itse palveluittensa hinnasta toimeksiantajan kanssa. Ainakaan EU:ssa ei ole mahdollista, että ammattiliitto neuvottelisi esimerkiksi itsensätyöllistäjille minimituntiveloituksesta eri aloilla, koska kilpailulaki kieltää sen. Nykyinen hallitus haluaa käyttää tuntiveloitusta ohjenuorana, jonka mukaan tulkitaan, milloin itsensätyöllistäjä on faktisesti työsuhteessa (KvK 2017).

Ammattiliitot näin ollen usein vastustavat itsensätyöllistämistä muistakin kuin aattellisista syistä: jos itsensätyöllistäjä on työnantajalle halvempi kuin työntekijä (kuten Alankomaissa usein on), on mahdollista, että tämä työmuoto uhkaa jollakin sektorilla muiden työntekijöiden työllisyyttä. Tätä tosin pitää peilata suhteessa työn sisältöön – on varmasti olosuhteita, joissa työnantaja haluaa palkata työntekijän, koska ei ole (juridisesti tai organisaation näkökulmasta) mahdollista tai toivottavaa hoidattaa työtä toimeksiannolla.

Suomessa korporatismin vaikutuspiiri on kuitenkin laaja (Sorsa 2014). Ammattiliitoilla on vahva rooli myös työeläkeyhtiöden johtoryhmissä, joita voi lähestyä mallina ”uuskorporatismista”. Yksi kiinnostava tapaus liittyy työeläkeyhtiöiden toimintaan: laskutusosuuskuntien käyttäjät, kuten Ukko.fi:n ja Eezy.comin käyttäjät, olivat ennen TyEL:n piirissä, mutta työeläkeyhtiöt päättivät toukokuussa 2017, että niin sanotut kevytyrittäjät ovat YEL-piirissä. Toisin sanoin, ne nähdään yrittäjinä. Vuodesta 2016 heidät on jo nähty yrittäjinä työttömyysturvan sääntöjen mukaan. Toisaalta linjaus tavoittelee johdonmukaisuutta, mutta kuitenkin kevytyrittäjillä on usein melko vaihtelevat (ja pienet) tulot, joten pakollinen YEL-vakuutus voi olla raskas. Mielenkiintoisia poikkeuksiakin on: esimerkiksi Journalistiliiton Mediakunnan jäsenet (työosuuskuntana) pysyvät edelleen TyEL-piirissä. Kyynikko voisi kuitenkin olettaa, että ammattiliittojen edustajat työeläkeyhtiöissä tavoittelivat kevytyrittäjyysfirmojen toiminnan hankaloittamista.

Joka tapauksessa suomalainen kolmikantajärjestelmä on tulopoliittisten ratkaisujenkin kautta vaikuttanut paljon Suomen hyvinvointivaltioon (Kiander et al 2009). Koska Suomen hyvinvointivaltio on kehitetty ”perinteisen” työmuodon ehdoilla (palkkatyö) voidaan ajatella itsensätyöllistämisen esittävän haasteen Suomen perinteiselle korporatismimallille. Vaikka on toki mahdollista, että nykyhallituksen politiikka ajaa ihmisiä enemmän itsensätyöllistämiseen, se ei  kuitenkaan tarkoita, että he haluavat yhtäkkiä olla EK:n tai Suomen Yrittäjien jäseniä – on mahdollista, että heillä on erilaiset tarpeet kuin yrittäjillä, jotka tähtäävät yritystoimintansa kasvattamiseen (ainakini henkilöstön osalta).

Itsensätyöllistäjien edustaminen on siis hankalaa, koska usein itsensätyöllistäjät eivät halua kollektiivista toimintaa. Esimerkiksi Alankomaissa rakennusalan itsensätyöllistäjien ammattijärjestö kertoi, että heidän jäsenensä eivät halua itsensätyöllistäjille minimihintoja (ammattiliiton neuvottelemiin) työehtosopimuksiin. monet ovat myös sitä mieltä, että kollektiivinen työkyvyttömyysvakuutus ei ole välttämättä hyvä idea. Syynä voi olla itsensätyöllistäjän varallisuusasema tai koettu matala riskitaso. Toisaalta kollektiivinen työkyvyttömyysvakuutus tulee myös kalliiksi ja lisäksi myös kilpailulaki voi rajoittaa kollektiivisen toiminnan järjestämistä. Alankomaissa on erilaisia yhdistyksiä, jotka edustavat itsensätyöllistäjiä. Nämä yhdistykset auttavat yritysjuridiikan kanssa, mutta ovat myös perustaneet erityisesti itsensätyöllistäjille tarkoitetun eläkevakuutuksen ja lisäksi neuvottelevat vakuutusfirmojen kanssa, jotta esim työkyvyttymyysvakuutuksen voidaan tarjota halvemmin. Tämän lisäksi ne ovat (jo) sulautuneet osaksi Alankomaiden korporatismimallia osallistuessaan esimerkiksi politiikan prosesseihin. Suomi on vielä Alankomaita jäljessä itsensätyöllistäjien kollektiivisessa järjestäytymisessä. Suomessa on jo kuitenkin olemassa ammattiliittojen epävirallinen yhteistoimintaelin itsensätyöllistäjien asioista, ITSET sekä esimerkiksi AKAVAn Entre, joka toimii AKAVAn jäsenliittojen yrittäjä- ja itsensätyöllistäjien edunvalvontatahona. Myös yrittäjänä voi liittyä ammattiliittohin periaatteessa, mutta yleensä oikeutta työttömyyskassapalveluihin on rajoitettu (siitä hetkestä, kun ryhtyy yrittäjäksi) tai kokonaan estetty (jos on jo yrittäjä, yrittäjille on omia työttömyyskassoja). ITSET-sivuston keikkatyöläisen sosiaaliturvaopas antaa melko kattavan katsauksen, miten itsenstätyöllistäjän status Suomessa vaikuttaa. Yleisesti ottaen, jos ammattiliitoilla on erikseen sanottavaa itsensätyöllistämisestä, he eivät jätä korostamatta epävarmuustekijöitä, kuten tämä JHL:n esimerkki näyttää:  ”Epävarmuutta lisäävät työ-, sosiaali- ja verotuslainsäädännön samaa sopimussuhdetta koskevat erilaiset tulkinnat.” Tässä vaiheessa tutkimusta olen vasta ehtinyt tarkemmin perehtymään AKAVAn Entren suhtautumiseen ja ratkaisuihin. Vaikka heilläkin ajatusmalli tulee ehkä enemmän työsuhteen ratkaisuista, on työelämän tulevaisuutta koskevan keskustelun osalta tärkeää, että vaikeatkin kysymykset nostetaan pöydälle. Ensivaikutelma on kuitenkin, että Suomessa ammattiliittojen tai muiden tahojen toiminta ei ole vielä samalla käytännön tasolla kuin Alankomaissa.

Lopuksi

Tutkimukseni ydin on tutkia, miten itsensätyöllistäjien työmarkkinat toimivat. Kuten lienee selvää, jokainen sektori vähintään edustaa omia työmarkkinoitaan ja nimenomaan palvelualojen osalta on todennäköistä, että nämä työmarkkinat ovat oleellisesti alueellisia. Jotta voidaan tutkia näitä työmarkkinoita, pitää myös ymmärtää, miten työmarkkinoiden instituutiot toimivat ja vaikuttavat eri ammatteihin. Tämän tutkimuksen anti on, että työn tekijät ja heidän pyrkimyksensä löytää työtä yhdistetään jälleen niiden sosiaaliseen ja institutionaaliseen realiteettiin. Työn tekijät ovat toimijoita, mutta heidän toimijuuden mahdollisuuksiaan rajoittavat ihmisen oman historian lisäksi myös sosiaaliset ja institutionaaliset raamit.

Paul Jonker-Hoffrén

Kirjoittaja toimii Suomen akatemian tutkijatohtorina.

Kirjallisuus

Gordon, D. M., Edwards, R., & Reich, M. (1982). Segmented work, divided workers: The historical transformation of labor in the United States. Cambridge University Press.

Kalleberg, A. L., & Berg, I. (1988). Work Structures and Markets. In Industries, firms, and jobs (pp. 3-17). Springer US.

Kautonen, T., Down, S., Welter, F., Vainio, P., i Palmroos, J., Althoff, K., Kolb, S., (2010) ““Involuntary self‐employment” as a public policy issue: a cross‐country European review”, International Journal of Entrepreneurial Behavior & Research, Vol. 16 Issue: 2, pp.112-129, https://doi.org/10.1108/13552551011027002

Kiander, J., Sauramo, P. ja Tanninen, H. (2009), ”Suomalainen tulopolitiikka

poliittisena vaihdantana: sosiaalisen pääoman ja sosiaalisen palkan kehittyminen.” Yhteiskuntapolitiikka, 74 (3), 256–267.

KvK (2017), ”Lancering minimum uurtarief”, https://www.kvk.nl/advies-en-informatie/zzp/regeerakkoord-2017-minimumuurtarief-en-wet-dba-opt-out/

Ministerie van Financiën (2015), ” IBO Zelfstandigen zonder personeel “, Den Haag. https://www.rijksoverheid.nl/documenten/rapporten/2015/10/02/eindrapport-ibo-zelfstandigen-zonder-personeel

Sorsa, V-P., (2014), “Fostering Pension Fund Capitalism Without Financializing Pensions? The Evolution of Policy Ideas in Finnish Pension Fund Investments”. Available at SSRN: https://ssrn.com/abstract=2462113

Vallas, S. P. (2012). Work: a critique. Polity.

 

Työn uudet ja vanhat järjestykset: Tunnelmia KULTVA-seminaarista

Huhtikuun KULTVA-seminaarin otsikkona oli “Työn vanhat ja uudet järjestykset”. Esitelmiä pitivät Lena Näre (HY), Mona Mannevuo  (TY), Emma Lamberg (TY), Henri Koskinen (TY) ja Paul Jonker-Hoffrén (TAY).

Lena Näreen tutkimus käsittelee työn hierarkioita etnografian avulla intersektionaalisesta näkökulmasta keskittyen  erityisesti sukupuolen, luokan ja maahanmuuton intersektioihin. Näre kyseenalaistaa tutkimuksessaan maahanmuuton  historiattomuuden, sillä hoiva- ja hoitotyöhön liittyy historiallisia jatkumoita ja henkilökohtaisuuden,  sukupuolittuneisuuden ja erilaisten hierarkioiden kaltaisia universaaleja piirteitä.

Suomen kaltaiset ikääntyvät yhteiskunnat haluavat halventaa hoivatyötä rekrytoimalla joustavaa ja edullista työvoimaa ja  samalla kohtelevat maahanmuuttajataustaisia hoitajia yhdenmukaisina hyödykkeinä. Tästä viestii esimerkiksi hoitajien  ammatillinen aleneminen ja yksilöllisten taitojen sivuuttaminen.

Mona Mannevuo tutkii työntekijän sielullisen voimatalouden rationalisointia 1940-luvulta 2010-luvulle, eli myös  hänentutkimuksessaan on selkeästi mukana historiallinen ulottuvuus. Mannevuo on kiinnostunut erilaisista työjohto-opeista ja  hän on saanut inspiraatiota Ohto Oksalan vuonna 1948 ilmestyneestä kirjasta Työn psykologia. Oksalan kirjassa yhdistyvät  “sielutieteen” (psykologian) ja toisaalta “voimajärjestelmiä” tutkivien luonnontieteiden näkökulmat. Oksala ehdottaa  kirjassaan, että ihmisten työtehtävät valittaisiin näiden keskushermostollisten piirteiden perusteella.

Mannevuon mukaan hminen nähdään useissa 1900-luvun työpsykologisissa opeissa päämäärätietoisena organismina, joka on kykenevä  optimoimaan itseään ja mukautumaan erilaisiin olosuhteisiin. Mannevuo näkee tässä jatkumon niin taloustieteen  rationalisointeihin kuin neurojohtamiseenkin. Behaviorismi ja rationalisointi ovat kulkeneet työpsykologisten oppien mukana  vuosikymmenten ajan, joten voidaan perustellusti sanoa, että bio-psyko-fysiologisen optimoinnin näkökulma on tehnyt “paluun”  2010-luvulla uusien työnjohto-oppien muodossa.

Emma Lamberg tutkii nuorten naisten koulutuspolkuja 2010-luvulla etnografian ja haastatteluiden avulla. Hoiva-alalla  työskentelevien nuorten naisten koulutuspolut ovat niin luokittuneita, sukupuolittuneita kuin etnistyneitäkin. Lamberg on  analysoinut aineistossaan ilmeneviä diskursseja ja erilaisia figuureja tuottavia narratiiveja. Näitä figuureja ovat  esimerkiksi “katkera hoitaja”, “kyvykäs sairaanhoitaja” ja “mukautuva maahanmuuttaja”.

Lambergin mukaan lähihoitajuus rakentuu mm. liikkeen/pysähtyneisyyden troopin avulla – alalle jumiin jääminen ja  “laitostuminen” koetaan riskeinä. Jämähtämisen pelko ruumiillistuu katkeran hoitajan hahmoon. Elinikäinen oppisen ja itsen  kehittämisen koetaan olevan yksilön omalla vastuulla ja lähihoitajuus on monille nuorille naisille pelkkä siirtymävaihe.  Toisaalta liikkuvuus on etuoikeus – ulkomaalaistaustaiset opiskelijat rodullistetaan ideaalisina vanhushoivan tekijöinä  (“säyseä maahanmuuttaja”) ja kiinnitetään paikalleen hoiva-alalla, eli toimijoiden välisiä valtasuhteita vaimennetaan.

Henri Koskinen ja Arttu Saarinen tutkivat yrittäjyyspuhetta Suomen hallitusohjelmissa. Esitelmän pitäneen Koskisen mukaan  yrittäjyys on on “kuin saippua”: se on näennäisesti paikantumatonta ja samalla joustava retorinen väline, jolla voi  perustella lähes mitä vain. Yrittäjyyttä voidaan hahmottaa jälkiteollisen kansalaisuuden eetoksena ja sillä on kaksi  diskursiivista ulottuvuutta, taloudellinen ja elämän ulottuvuus, jotka sekä yhdistyvät että eroavat toisistaan. Koskisen ja  Saarisen mukaan yrittäjyys on siis samalla niin työmarkkina-asema, kansalaisuuden eetos kuin retorinen välinekin.

Paul Jonker-Hoffrén tutkii itsensätyöllistäjiä ja heidän Suomen korporatismimallille asettamiaan haasteita. Jonker-Hoffrén on  haastatellut itsensätyöllistäjiä Alankomaissa ja Suomessa ja vertailee maiden välistä työvoimapolitiikkaa. Alankomaissa on  paljon itsensätyöllistäjiä edustavia toimijoita, jotka tarjoavat apua esimerkiksi veroasioissa ja sopimuksissa ja neuvovat  heitä juridisesti. Suomessa itsensätyöllistäjät taas ovat täysin korporatistisen työvoimapoliittisen mallin prosessien  ulkopuolella ja on mahdollista, että he voivat alentaa suomalaista palkkatasoa tai heikentää työehtoja. Toisaalta monissa  työehtosopimuksissa on tarkat säännöt ulkoisen työvoiman käytöstä, joten tältä osin itsensätyöllistäjät eivät uhkaa  suomalaista korporatismia.

Nelituntisen seminaarin temaattinen yhtenäisyys kantoi läpi esitelmien ja loi ilahduttavan ehjän kokonaisuuden. Tunnelma oli mukavan keskusteleva niin esitelmien sisältöjen kuin osallistujienkin osalta.

Pihla Hänninen

Kirjoittaja on vapaa kirjoittaja ja sosiologian maisterivaiheen opiskelija.