Ei auta voivottelu, hyssyttely eikä hyväksyntä

Johanna Pulkkinen

Väkivallan uhka sosiaali- ja terveydenhuollossa on hallittavissa. Näin uskallan väittää. Olen nähnyt käytännön sote-alan arjen työntekijän, valvovan viranomaisen sekä tutkijan roolista ja nämä kaikki kolme näkökulmaa vahvistavat tätä käsitystäni.

Väkivaltatilanteisiin liittyvät tapaturmat sote-alalla ovat kuitenkin tuplaantuneet viimeisten kymmenen vuoden aikana. Työelämätutkimuksista selviää, että sote-alan työntekijät kokevat väkivallan uhkaa työssään. Eikö väkivallan uhka siis ole hallinnassa työpaikoilla? Tästä meillä ei ole tieteellistä näyttöä ja omassa väitöskirjatutkimuksessani tutkin, mikä on väkivallan uhan hallinnan taso Suomessa sote-alan työpaikoilla.

Hallinnan näkökulma on tärkeä, sillä työturvallisuuslainsäädäntö Suomessa edellyttää väkivallan uhan hallintaa. Siitä huolimatta monella työpaikalla voivotellaan tilannetta tarttumatta toimiin. Tutkimukseni ensimmäisen vaiheen tulokset osoittavat, etteivät sattuneet uhkatilanteet aina johda työpaikalla käytännön toimiin vastaavan ehkäisemiseksi. Kirjaukset ”asukas muistisairas”, ”lapsi aggressiivinen” tai ” tilanne tuli yllättäen” eivät johda turvallisuuden tason paranemiseen yksikössä. Työpaikalla ollaan tällöin turvallisuuden hallinnassa vielä voivottelun tasolla.

Kun työssä sattuu uhkaava tilanne, voi tilanne olla myös se, että asiaa hyssytellään. Tilanteeseen liittyi mahdollisesti oleellisesti se, ettei esimerkiksi hälytin ollutkaan mukana. Pahimmassa tapauksessa työntekijä on loukannut tilanteessa vakavasti, mutta asiaa hyssytellään, ettei asiasta nousisi sen suurempaa meteliä. Usein tapahtuneen jälkeen joudutaan myös pohtimaan, miten työntekijät itse toimivat tai käyttäytyivät tilanteessa ja tämä koetaan haastavaksi ja joskus jopa loukkaavaksi.

Suurin haaste on hyväksyntä. Niin tutkimukseni uhkatilanneilmoituksia sisältävässä aineistossa kuin vakavia tapaturmia tutkivana työsuojeluviranomaisen edustajana olen joutunut törmäämään ajatukseen: Uhkatilanne johtui potilaan sairaudesta tai vammasta, asialle ei voida mitään.

Valitettavan usein työpaikalla ajattelevat näin niin työntekijä, esimies kuin johtokin. Ja samaan syssyyn julistetaan, että väkivallan uhka sote-alalla on suuri ongelma. Ovatko siis kaikki muistisairaiden, kehitysvammaisten tai vaikka aivovamman saaneiden potilaiden kanssa työskentelevät valmiita ja oikeutettuja ottamaan työssä turpaansa ihan vain, koska potilas on sairas?

Kun kysymyksen esittää näin, usein herätään. Kaikkialle soveltuvaa hallintamallia ei ole olemassakaan. Työpaikalla on mietittävä tilannetta, jolloin uhkatilanne sattui. Olisiko jotain voitu tehdä toisin?  Hyviä ideoita alkaa yleensä tippua. Työntekijöiltä, jotka ovat alansa ammattilaisia. Jotka tuntevat potilaan, sairauden, tilanteen ja taustan. Ideoita, joita toteuttamalla uhkatilanteet on mahdollista saada työpaikalla hallintaan.

Nyt on aika lopettaa voivottelu, hyssyttely ja hyväksyntä! Väitöstutkimukseeni liittyen Lääkäriliiton, Superin ja Tehyn jäsenistä on valittu satunnaisotannalla ammattilaisia ja esimiehiä vastaamaan kyselyyn: Onko väkivallan uhka työpaikallanne hallinnassa? Kyselyyn vastaaminen vie vain noin 5 minuuttia. Jos saat kyselyn, annathan arvokkaan panoksesi tärkeän asian ja tieteellisen tutkimuksen puolesta ja vastaat kyselyyn.

Kirjoittaja on työterveyshuollon tohtorikoulutettava.

Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail

Tänä vuonna juhlitaan 75-vuotiasta!

Turun yliopiston lääketieteellinen tiedekunta perustettiin kesällä 1943 – siis aivan keskellä jatkosotaa. Kun tiedekunnan virallisia vihkiäisjuhlia vietettiin 2. lokakuuta 1943, paikalla oli myös tasavallan presidentti Risto Ryti puolisoineen, ja ainakin valokuvien perusteella tilaisuuden tunnelma oli juhlallinen ja vakava.

Kun tiedekuntamme täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 75 vuotta, juhlallisuuteen on toki aihetta edelleen, mutta vakavuuteen ei.

Terho Heikkinen

Vuosikymmenten kuluessa lukemattomien innovatiivisten ja aktiivisten ihmisten uurastus on saanut aikaan sen, että tiedekuntamme on tänä päivänä kansainvälisesti tunnettu ja korkeatasoiseksi tunnustettu niin tutkimuksen kuin opetuksenkin saralla. On siis aihetta juhlimiseen – jollei ikä huomioiden riehakkaaseen, niin ainakin vapautuneeseen.

Tiedekunnan merkkivuotta on suunnitellut koko kevään ajan juhlatoimikunta, joka on päätynyt siihen, että tätä historiallista hetkeä ei riitä juhlistamaan pelkästään yksi tilaisuus, vaan 75 vuoden ikää on tarkoitus juhlistaa syksyllä kokonaisella juhlaviikolla. Tuo tiedekunnan juhlaviikko on 8.-12. lokakuuta 2018. Sillä viikolla järjestetään jokaisena päivänä erilaisia tapahtumia, joihin voivat ottaa osaa kaikki halukkaat. Viikon yksityiskohtaista ohjelmaa ja tapahtumia hiotaan edelleen, mutta tuoreimmat, jatkuvasti täydentyvät tiedot löytyvät juhlaviikon omilta nettisivuilta: www.utu.fi/med75.

Juhlaviikon ohjelman suunnittelussa on ollut kaksi kantavaa teemaa, jotka kuvaavat hyvin tiedekuntaamme: tulevaisuus ja tiedekuntamme osana yhteiskuntaa. Tiedekuntamme on saavuttanut paljon, eikä saavutuksia ole mitään syytä vähätellä. Mutta samalla kun katsomme tyytyväisinä menneeseen, olemme jo aktiivisesti valmistautumassa tulevaisuuteen, jossa moni tiedekuntaamme keskeisesti liittyvä asia tulee olemaan aivan toisin kuin nyt.

Juhlaviikolla haluamme myös tuoda selkeästi esiin sen, mitä hyötyä tiedekuntamme toiminnasta on ympäröivälle yhteiskunnalle. Näiden teemojen ympärille olemme valmistelemassa kaikille avoimia tilaisuuksia, joissa käsitellään niin tiedekuntamme tutkimusta, koulutusta kuin muitakin ajankohtaisia ja yhteiskunnallisesti kiinnostavia kysymyksiä.

Tiedekunnan juhlaviikko huipentuu illalliseen Turun linnassa perjantaina 12. lokakuuta 2018. Tarkemmat tiedot tilaisuudesta ilmaantuvat yllä mainitulle juhlaviikon nettisivulle, ja ilmoittautuminen ja illalliskorttien myynti alkavat kesälomien jälkeen. Mutta tässä vaiheessa tärkein ohje on: merkitse päivä – ja koko juhlaviikko – jo nyt kalenteriisi!

Kirjoittaja on tiedekunnan 75-vuotisjuhlatoimikunnan puheenjohtaja ja lastentautiopin professori.

 

 

 

 

 

Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail

Mitä seuraavaksi?

Tätä kirjoittaessani on Medisiina D:n käyttöönottoon aikaa vajaa pari viikkoa ja Medisiina A–C saneerauksen aloitukseen reilu kuukausi enemmän. Medisiina D:n tiloja kalustetaan kuumeisesti ja muuttajat pakkaavat tavaroitaan. Kaiken tämän keskellä on hyvä pohtia mihin nämä suursatsaukset vievät meitä. Mitkä ovat ne avaimet entistä parempaan ja menestyksekkäämpään tulevaisuuteen osaltamme? Itse en ainakaan osaa ajatella tätä muulla tavoin: yliopisto on päättänyt satsata menestykseemme ja luottaa siihen, että tulevaisuudessakin olemme menestyksekkäitä.

– mä oon erittäin hyvä ellen täydellinen (Mascara)

Kun olen tehnyt vertailuja kansainvälisten yliopistojen kanssa, olen huomannut, että meillä tilakustannukset ovat useimmiten lähes tuplat per henkilö – siksi olettekin kuulleet suustani jo usein tarpeen vähentää käytössä olevia neliöitä. Vertailut ovat luonnollisesti vaikeita tehdä, koska kustannusrakenteet, tilinpäätöksen rakenteet sekä omistussuhteet ovat erilaisia, mutta kuten tieteessä – kun kasvattaa vertailujoukkoa, paranee tarkkuus – lopputulos pysyy kuitenkin samana.

Kaikki ne, jotka ovat käyttäneet aikaa maailmalla tietävät tämän myös kokemuksistaan: meillä on reilut tilat käytössä. On selvää, että tiloja on tiivistettävä. Asian voi kääntää myös toisinpäin – meillä on hyvät tilat käytössä ja jatkossa hiukan tiiviimmät, mutta entistä paremmat. Kyse on siitä, miten hyödynnämme niitä optimaalisesti ja miten estämme sen, että tiloista ei tule itsetarkoitus? Moni on kokenut myös muutoksen ja uudet tilaratkaisut haasteellisena – miten varjella työrauhaa?

– ainoa lie paikka vailla vainoa, korpimaa se kanssani jaa (Danny)

Tiedekuntamme on yliopiston omilla mittapuilla hyvässä kunnossa – henkisesti ja taloudellisesti. Nyt on hyvä hetki tarttua toimeen ja hyödyntää muutosta uusilla tilannetta hyödyntävillä avauksilla – näin on myös tapahtumassa. Esimerkiksi biotekniikan keskuksen kanssa on jo sovittu yhteistyömalleista kuvantamisen ja virtaussytometrian osalta – BTK tulee siis myös Medisiinaan, väestötutkimuskeskus on saanut tuulta siipiensä alle, mikrobistopankki on perusteilla ja monta muuta aloitetta vireillä.

Tärkeää on nyt, että nämä askeleet hyödyntävät kaikkia – ei vain tiettyjä avaintoimijoita. Vain näin pystymme pitämään tiedekunnan elävänä ja uudistumiskykyisenä. Erityisen tärkeänä asiana näen jatkumon perustutkimuksesta klinikkaan sekä kytkennät muihin tieteenaloihin – tässä meillä on vielä paljon tehtävissä. Perustutkija katoaa helposti omien ongelmiensa pariin, samoin kuin kliinikko tai vaikkapa insinööri, aidot kohtaamiset ja yhdessä toimiminen kaikilla tasoilla on tässä oleellista.

Meidän tulisi kaikkien miettiä, miten näitä kohtaamisia eri osaajien välillä pystytään helpottamaan ja raja-aitoja saadaan puretuksi. Porkkanana tulisi olla ennen kaikkea toimintojen tehostuminen ja parantuminen: vaikka edellä kehuinkin tiedekunnan taloudellista tilaa, ei se poista sitä tosiasiaa, että elämme tulevat vuodet ”velaksi”, vanhoilla säästöillämme. Siksi kaikkien toimien onkin tähdättävä yhteiseen menestykseen, kustannustehokkaasti ja kestävällä pohjalla.

 –  oli oli ola! Wir sind miteinander da, zusammen und gemeinsam, nicht einsam und alleinsam (Zupfgeigenhansel

 

Kirjoittaja on lääketieteellisen tiedekunnan infrastruktuurista vastaava varadekaani ja lääketieteellisen fysiikan ja tekniikan professori.

Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail

Potilassuhteessa käytetyllä kielellä on merkitystä

Heidi Bengts

Kevättalvella 2017 Vaasan sairaanhoitopiirin alueella kerättiin ennätysnopeasti muutamassa viikossa yli 67 000 allekirjoitusta sote-uudistusta ja päivystysasetusta vastustavaan kansalaisaloitteeseen. Kritiikin ydin kiteytyi ennen kaikkea kahteen seikkaan: oikeuteen saada laadukasta sairaanhoitoa lähellä kotia sekä oikeuteen saada käyttää äidinkieltään sairaana ollessaan. Vaasan sairaanhoitopiirin potilaista noin 50 prosentilla on äidinkielenä ruotsi, kun taas naapurisairaanhoitopiirissä Etelä-Pohjanmaalla ruotsia puhuu ainoastaan noin 0,2 prosenttia asukkaista.

Näin ollen moni Rannikko-Pohjanmaan ruotsinkielisistä huolestui suunnitelmista myöntää täyden päivystyksen status ainoastaan Seinäjoen keskussairaalalle, mutta ei Vaasan keskussairaalalle. Kiivas kamppailu 12+1-mallista (jossa Vaasan keskussairaala olisi lisätty täyden päivystyksen sairaalaksi maantieteellisen sijaintinsa sekä kieliolosuhteittensa vuoksi) päättyi lopulta Vaasan katkeraan tappioon, kun valtiovalta päätyi pitämään voimassa suunnitelman ainoastaan 12 täyden päivystyksen sairaalasta. Tämän päätöksen jälkeen ministeri ja virkamies toisensa perään on kiirehtinyt lausumaan, ettei käytännössä mikään tule muuttumaan.  Alueella koetaan kuitenkin edelleen huolta ja epätietoisuutta sairaalan tulevaisuudesta sekä kielellisten oikeuksien toteutumisesta terveydenhuollossa jatkossa.

Onko potilaan äidinkielellä mitään merkitystä potilaan hoidon kannalta? Hoidettaessa pieniä vaivoja, kuten vaaratonta flunssaa tai muita pikkuvaivoja, ei kielen merkitys ehkä ole kovin suuri, etenkin kuin tänä päivänä täysin suomea puhumattomien osuus ruotsinkielisistä on suhteellisen pieni (toki tällaisia kuitenkin edelleen löytyy, etenkin iäkkäämpien rannikkoruotsinkielisten joukosta). Mutta mitä vakavampia sairauksia hoidamme, sitä tärkeämmäksi muuttuu yhteisen kielen merkitys. Huolestunut ja peloissaan oleva ihminen taantuu ajatuksenkulun ja kielitaidon osalta pikkulapsen tasolle, ja sanoma, jonka hän ehkä tavanomaisessa tilanteessa pystyisi ymmärtämään, muuttuu käsittämättömiksi lauseiksi ja sanojen janaksi. Herkässä tilassa ihminen on vastaanottavin kuuntelemaan omaa kieltään. Itse hoidan paljon parantumatonta syöpää sairastavia potilaita. Lähestulkoon jokainen heistä kertoo ensikäynnillä, etteivät he ole saaneet ”mitään” tietoa tilanteestaan ja kaikkein huonoiten informoituja tuntuvat olevan ne potilaat, joille ensitieto on annettu ”väärällä” kielellä.

JAMA:ssa 2006 julkaistun amerikkalaisen tutkimuksen mukaan lääkärit käyttävät harvoin ammattimaisia tulkkeja potilaiden kanssa käymässään viestinnässä, he luottavat omaan heikkoon kielitaitoon, kollegoiden apuun tai välttävät kommunikaatiota huonon kielitaidon omaavien potilaiden ja omaisten kanssa. Kun keskustelua käydään tulkkina toimivan henkilön välityksellä, menetetään lääkärin ja potilaan välisessä keskustelussa myös huomattavan paljon sanomaa.

Toisessa, vuonna 2008 Journal of General Internal Medicine -lehdessä julkaistussa amerikkalaisessa tutkimuksessa oli videoinnin avulla seurattu lääkärin, potilaan ja tulkin kääntämän viestinnän eroja englanninkielisen lääkärin hoitaessa espanjankielisiä potilaita ja huomioitu, miten alkuperäinen sanoma erosi käännetystä. Kyseisessä tutkimuksessa tulkkina oli useimmiten toiminut joku hoitohenkilökunnasta, eli ei-auktorisoitu tulkki. Tutkimuksen mukaan ns. small talk oli lähes kokonaan hävinnyt potilaan ja lääkärin välisestä keskustelusta. Tutkimuksessa katsottiin, että small talkin häviäminen teki lääkärille lähes mahdottomaksi havaita potilaan psykososiaalisia tai komplianssiongelmia. Potilas–lääkäri-suhde muuttui siten vähemmän henkilökohtaiseksi potilaan näkökulmasta. Käännetyissä potilaskontakteissa potilaat myös kysyivät huomattavasti vähemmän kysymyksiä lääkäriltään ja usein kääntäjä itse vastasi kysymyksiin ilman, että hän käänsi niitä eteenpäin lääkärille.

Tutkimuksia kielen vaikutuksesta potilas–lääkäri-suhteeseen Suomen kaksikielisissä ympäristöissä ei ole juuri tehty. Aiemmin siteeratut amerikkalaiset tutkimukset on tehty hyvin erilaisissa olosuhteissa kuin Rannikko-Pohjanmaan kieliympäristö. Joissain määrin näissä tutkimuksissa esiin tulleet havainnot ovat kuitenkin yleistettäessä myös Pohjanmaan ruotsinkieliseen väestöön: ammattimaisia tulkkeja ei käytetä ruotsinkielisten osalta, vaikka lääkärillä ja potilaalla ei olisi kunnon yhteistä kieltä.

Mikäli lääkärin omat taidot eivät ole riittävät, käydään keskustelua esim. kielitaitoisten hoitajien välityksellä tai lääkärin oman huonon kielitaidon/potilaan toisen kotimaisen huonon kielitaidon varassa. Hoidettaessa vähemmän vakavia sairauksia saattaa tällainen lähestymistapa olla riittäväkin. Kuitenkin tilanteissa, joissa keskustelun kohteena on vakava, herkkä asia, kuten esimerkiksi elvyttämättä jättämispäätös tai saattohoitoon siirtyminen, ei hoitajan kautta tai hataran kielitaidon varassa käyty keskustelu ole riittävä potilaan ja omaisen näkökulmasta.

Kertomisen tavalla on vaikutusta siihen, miten huonot uutiset otetaan vastaan. Pahimmillaan lääkärin oma ahdistus tilanteesta johtaa asian sivuuttamiseen tai keskustelun huomion kohdistamisen toissijaisiin seikkoihin tai toimenpiteisiin. Vuorovaikutusopinnot, joiden päämääränä on harjoitella potilaiden ja haastavien tilanteiden kohtaamista, ovat vakiintuneet osaksi lääkäreiden peruskoulutusta myös Suomessa. Vuorovaikutusopintoja on opetettu etenkin työpajateatterin (OSCE), simuloitujen potilaiden ja roolipelin muodossa. Vuorovaikutustaitoja harjoitellaan kuitenkin lähinnä omalla äidinkielellä, suomenkieliset opiskelijat suomeksi ja ruotsinkieliset ruotsiksi.

Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa, jolla on valtakunnallinen vastuu ruotsinkielisten lääkäreiden kouluttamisesta, on vuodesta 2000 lähtien ollut erillinen kaksikielisyysohjelma, jossa esitetään, että vuorovaikutusopintojen roolipeli- ja simuloidut potilaat -tilanteita tulisi harjoitella kaksikielisinä. Ongelmana on kuitenkin ollut, että Helsingin yliopiston kouluttamista lääkäreistä suurin osa on jäänyt työskentelemään HYKS erityisvastuualueelle. Lääkäriliiton tilastojen mukaan 1990- ja 2000-luvulla Helsingin yliopistosta valmistuneista lääkäreistä työskenteli vuonna 2013 86 % HYKS erityisvastuualueella ja vain 4 % TYKS erityisvastuualueella, johon Vaasan sairaanhoitopiiri kuuluu. Tämä tilanne huomioiden Turun yliopisto on vuodesta 2011 lähtien toistuvasti hakenut kulttuuri- ja opetusministeriöltä lupaa antaa lääketieteen opetusta ruotsin kielellä. Toistaiseksi ministeriö on kuitenkin evännyt Turun yliopiston anomukset.

Viime vuosina Turun yliopisto on kuitenkin – ilahduttavaa kyllä – hajasijoittanut entistä enemmän opetusta Vaasan keskussairaalaan. Esimerkiksi lähes koko Turun yliopiston lääketieteen vuosikurssi on suorittanut osan syöpätautien ryhmäopetuksesta Vaasassa vuodesta 2016 lähtien. Näin lääketieteen opiskelijoille on voitu tarjota hyvät edellytykset harjoitella ruotsin kieltä todellisissa potilastilanteissa.

On täysin mahdollista saavuttaa opettelemalla sellainen kielitaito, joka on riittävä keskusteltaessa potilaan kanssa vakavastakin sairaudesta tai diagnoosista. Potilaalle puhutun kielen ei tarvitse olla hienoa ja koukeroista. Pelokas potilas ymmärtää parhaiten, kun käytetään lyhyitä, yksinkertaisia ja konkreettisia lauseita, useasti toistaen ja kiteyttäen. Harjoittelulla keskustelun pystyy oppimaan myös sellainen lääkäri, jonka äidinkieli on eri kuin potilaan.

Apuna voi alkuun käyttää esimerkiksi tiettyjä opittuja tilanteeseen sopivia fraaseja. Tähän omassa työssäni esiin tulleeseen tarpeeseen pohjautuen päätin keväällä 2016 lääketieteellisen pedagogiikan opintojani viimeistellessäni laatia lopputyönäni, eli ns. oman opetuksen kehittämishankkeenani, pienen taskukokoisen ruotsinkielen fraasisanakirjan vakavasta sairaudesta ja saattohoidosta potilaan kanssa käytävään keskusteluun. Yllätykseni oli suuri, kun pienenpieni hankkeeni keräsi myös laajempaa kiinnostusta kollegoiden parissa. Tämä kiinnostus kielii meidän kliinistä työtä tekevien tiedostavan sen tosiasian, joka välillä sote-muutosvimmassa vallanpitäjiltä tuntuu unohtuvan: potilassuhteessa käytetyllä kielellä on merkitystä.

Pohjanmaan Syöpäyhdistyksellä on meneillään #lähelläpotilasta #närapatienten -kampanja – luonnollisesti kaksikielisenä – jonka tavoitteena on nostaa esille lähellä kotia saatavan hoidon merkitys potilaan elämänlaadun kannalta. Yhtä tärkeää kuin se, että harvinaiset sairaudet tulee hoitaa keskitetysti siellä, missä niiden hoitoon on parhaat edellytykset, on se, että kansansairaudet – joihin suurin osa syöpäsairauksistakin tänä päivänä lukeutuu – tulee hoitaa lähellä potilasta ja tämän kotia – siellä missä potilaan elämä on. Vakavasti sairaan potilaan hyvään hoitoon kuuluu oikeus tulla kohdatuksi kunnioituksella, empaattisella otteella ja omalla äidinkielellään kummallakin kansalliskielellä lainsäädäntömme takaamalla tavalla. Lääkäreinä voimme ottaa haasteen vastaan ja harjaannuttaa vuorovaikutustaitojamme sekä kielitaitojamme ja nähdä hyvän vuorovaikutussuhteen potilaaseemme työtä tukevana voimavarana ja tyydytyksen kohteena.

Heidi Bengts
Kirjoittaja on syöpätautien osastonylilääkäri Vaasan keskussairaalassa ja o
sa-aikainen kliininen opettaja Turun yliopiston syöpätautien hajautetussa opetuksessa Vaasassa. Hänellä on myös palliatiivisen lääketieteen erityispätevyys.

Kirjoittajalle myönnettiin lokakuussa 2017 Turun Yliopiston ”Oppimateriaalin tuottajapalkinto” hänen tekemästään taskukokoisesta ”Kuinka puhua potilaalle vakavasta sairaudesta ruotsiksi” -kirjasesta, joka syntyi osana Turun yliopiston 10 op:n lääketieteellisen pedagogiikan opintojen oman opetuksen kehittämishanketta. Alun perin Vaasan sairaanhoitopiirin lääkäreille ja hoitohenkilökunnalle suunnatun kirjasen löytää sähköisenä osoitteesta: www.vaasankeskussairaala.fi/opas-ammattilaisille/

 

Kuvat: Vaasan keskussairaalan viestintä

Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail

Onko kaikki sitä miltä näyttää?

 

 

 

 

 

 

Pekka Vallittu

Turun yliopiston hammaslääketieteen hyvä menestyminen Shanghain tieteenalojen vertailussa, 18. sija koko maailmassa, on osoitus pitkäjänteisen ja kansainvälisesti verkostoituneen toiminnan tuloksesta. Onko näin? Voiko kansainvälisesti tarkastellen hyvin pienillä ja vaatimattomilla toimintaresursseilla todellakin antaa korkeatasoista opetusta eri tasoilla (peruskoulutus, tieteellinen jatkokoulutus ja erikoishammaslääkärikoulutus) ja saavuttaa sijoitus, jolla olemme selvästikin meitä vahvemmin resursoitujen suurten yliopistojen tasolla. Miten on mahdollista, että Turun yliopiston ollessa kokonaisuudessaan sijalla 460, kaksi pientä tutkimusalaa, hammaslääketiede ja hoitotiede, ovat maailman kärjessä? On ehkä syytä tarkastella, mitä toiminnan osia arvioiden olemme saavuttaneet hyvän aseman tässä vertailussa.

Jotta tieteenala pääsee yleensäkään Shanghain listalle arvioitavaksi, on yliopiston täytettävä viiden vuoden ajalta määrällinen julkaisukynnys, joka kattaa 52 tieteenalaa. Hammaslääketiede on kategoriassa ”Medical Sciences”, johon kuuluu yhteensä kuusi alaluokkaa mukaan lukien mm. hoitotiede ja kliininen lääketiede. Sijoitus alaluokassa määräytyy viiden eri tavoin painotetun tekijän mukaan. Kertoimella 100 arvioidaan julkaisujen kokonaismäärä, sitaatiomäärä, julkaisujen määrä määritellyissä ”huippulehdissä” ja henkilökunnan saamien kansainvälisten tiedepalkintojen määrä (hammaslääketieteessä huomioidaan vain yksi tiedepalkinto, IADR Distinguished Scientist Award). Kertoimella 20 arvioidaan lisäksi kansainvälisesti verkostoituneiden julkaisujen määrä.

Shanghain lista on siis puhtaasti tieteellisiin tuloksiin perustuva ranking, joka ei ota huomioon opetuksellisia tai muita yleisiä tunnettuuden tekijöitä, kuten on esimerkiksi QS World University -rankingissä. Onko tieteellisin perustein tehty arviointi riittävän kattava antamaan todellisen kuvan yksikön toiminnasta, joka siis on tutkimuksen, opetuksen ja muun yhteiskunnallisen toiminnan summa?

Yliopistossa opetustoiminta perustuu uusimpaan tutkittuun ja tieteellisesti perusteltuun tietoon ja näin ollen vahvan tieteellisen tuloksen pitää näkyä opetuksessa. Hammaslääketieteen teoreettisen ja simulaatio-opetuksen antaa yliopiston henkilökunta ja peruskoulutettavien kliinisestä hoitoharjoittelusta vastaa pääasiassa Turun kaupunki, toki yhdessä yliopiston ja sairaanhoitopiirin kanssa.

Erikoishammaslääkärikoulutuksen kliininen työ ja sen ohjaus suoritetaan suurelta osin Tyksissä. Yliopistolliset hammaslääketieteen oppiaineet siirtävät uusimman tutkimustiedon antamaansa opetukseen. Haasteena on varmistua siitä, että kliinisestä hoitoharjoittelusta ja erikoishammaslääkärikoulutuksesta vastaavat opettajat opettavat vastaavasti kuin teoreettinen opetus on annettu. Opetuksen sisällöllistä kalibroimista tehdään lukukausittain peruskoulutuksessa mukana olevien opettajien yhteisissä tilaisuuksissa ja säännöllisesti myös kandidaattien kliinisissä seminaareissa.

Uusimman tutkimustiedon siirtymisen klinikkaan takaa kuitenkin loppujen lopuksi riittävän suuri yhteisten opettajien määrä – siis heidän, jotka työskentelevät sekä yliopiston että hoitopalvelujärjestelmän puolella. Tätä käytännön tarvetta varten on Suomessakin ns. sivuvirkajärjestelmä, joka takaa lainsäädännön turvin uusimpaan tietoon pohjautuvan opetuksen toteutumisen lääketieteessä ja hammaslääketieteessä. Valmisteilla olevasta sote -lainsäädännöstä tämä oli jäädä pois jo lain valmistelun alkuvaiheessa. Lausuntoajan viime hetkillä ainakin professoriliiton lausunnossa on voimakkaasti korostettu lääketieteen, hammaslääketieteen ja nyt ensimmäistä kertaa myös hoitotieteen sivuvirkojen välttämättömyyttä olla myös jatkossa lainsäädännön tasolla määriteltynä. Jos näin ei tule olemaan, niin jo nyt nähtävissä olevat ongelmat nykyisten sivuvirkojen oikeanlaisessa hyödyntämisessä kliinisessä opetuksessa tulevat lisääntymään.

Onko kaikki siis miltä näyttää? Tämä on katsantokannasta kiinni. Tieteellisesti olemme täyttäneet hyvin kriteerit olla maailman johtavien hammaslääketieteen yksikköjen joukossa. Opetuksellisesti olemme hyviä, mutta toimintaamme uhkaa yliopisto-opettajien vähäinen määrä ja vähenevä yhteys kliinistä opetusta antaviin yksiköihin. Meneillään olevat terveys- ja sosiaalipoliittiset uudistushankkeet ja niiden mukana muuttuva opetusta antavien yksiköiden hallinnollinen asema uhkaavat opetustoimintaa. Vai voisivatko uudistukset tuoda opetukseen jotakin parannusta?  Tosiasia lienee kuitenkin, että rahaa hammaslääketieteen kliiniseen opetukseen perus- tai erikoistumiskoulutustasoille ei saada sote-uudistuksen myötä lisää ja raha ohjaa loppujen lopuksi maailmaa – myös hammaslääketieteellisen opetuksen tasoa.

Pekka Vallittu
Kirjoittaja on Turun yliopiston hammaslääketieteen laitoksen johtaja ja biomateriaalitieteen professori.

Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail

Hukkaan mennyt investointi?

Johanna Tuomela
Solubiologian dosentti
Turun yliopisto

Suomessa syöpähoitojen pitäisi olla tasa-arvoisia. Tästä huolimatta meillä on menestyviä yksityisiä sairaaloita, joissa ei ole puutetta potilaista. Kun on kyse vakavasta sairaudesta, halutaan turvata nopea hoitoon pääsy ja parhaat hoidot. Halua ja taitoa löytyy julkisella puolellakin, mutta potilaiden hoitopäätöksiin vaikuttavat muutkin kuin lääketieteelliset seikat.

On turhauttavaa sekä lääkärille että potilaalle, kun parhaan asiantuntijan eli hoitavan lääkärin mielipide sivuutetaan. Alaansa seuraavat lääkärit ovat tietoisia uusista lääkkeistä ja uusista käyttöaiheista vanhoille lääkkeille, mutta he eivät voi käyttää tietoa potilaiden hyväksi, koska lääkkeiden erityiskorvattavuuspäätökset laahaavat pahasti jälkijunassa.

Veikko Launis
Lääketieteellisen etiikan professori
Turun yliopisto

Jos potilas tarvitsee lääkettä, joka ei ole erityiskorvattava, potilasta voidaan hoitaa sairaalassa suonensisäisillä lääkkeillä parhaan tiedon mukaan. Ikävä kyllä potilaan pitää olla silloin sairaalahoidossa eli kotiutettaessa hoidot loppuvat ja potilas jää ilman lääkitystä. Siinä kohtaa ovat keinot vähissä.

Yksi vaihtoehto on lääketieteellinen turismi. Matkoja tehdään Keski-Eurooppaan, mutta myös paljon esimerkiksi Intiaan. Osa näistä matkoista johtaa onnelliseen lopputulokseen, mutta potilaan arvioitavaksi jää, ovatko kaikki hoitoa tarjoavat laitokset turvallisia. Moni myös hylkää virallisen lääketieteen ja kokeilee uskomushoitoja. Kuulostaa pahalta, mutta jos hoitoa ei saa sairaalasta tai ei ole varaa maksaa hoitoa yksityispuolella, mikä muu apua tarvitsevalle potilaalle jää vaihtoehdoksi?

Toinen tämän blogin kirjoittajista, Johanna Tuomela, on syöpätutkija ja sairastaa itsekin levinnyttä rintasyöpää. Levinneeseen rintasyöpään ei ole toistaiseksi parantavaa lääkettä, mutta käytössä olevilla hoidoilla on mahdollista hidastaa taudin etenemistä. Tuomelaa on hoidettu tähän mennessä viidellä eri sytostaatilla ja kolmella hormonaalisella lääkkeellä. Kun lääkkeestä ei saada vastetta, vaihdetaan uuteen lääkkeeseen, niin kauan kun vaihtoehtoja on.

Tuomela ja hänen hoitava lääkärinsä tiesivät, että tautiin kehitetty uusi lääke on saanut Suomessa myyntiluvan, mutta lääke on potilaiden tavoittamattomissa, koska sille ei ole vielä myönnetty erityiskorvattavuutta. Lääkettä ei voi antaa potilaille sairaalan kautta, koska se on tabletti. Tuomela sai lopulta lääkkeen kollegan ottaessa yhteyttä suoraan lääkeyhtiön johtoon. Lääkkeestä ei ole ilmennyt sivuvaikutuksia ja se näyttää tehoavan sairauteen.

Syöpäpotilaat eivät ole ainoa potilasryhmä, joiden lääkkeet eivät ole korvattavia. Hiljattain palveluvalikoimaneuvosto luonnosteli päätöksen olla korvaamatta lihasatrofiaan käytettävää nusinerseeni-nimistä lääkettä. Tällä päätöksellä on paljon yhtäläisyyksiä lääkkeiden hintalautakunnan syöpälääkkeitä koskeviin kielteisiin erityiskorvauspäätöksiin. Nusinerseeni on kallis lääke, mutta sen avulla voitaisiin todennäköisesti estää useiden lapsipotilaiden lihasrappeumasairauden eteneminen. Tuomelaa auttava syöpälääke pitäisi todennäköisesti työikäisiä syöpäpotilaita toimintakykyisenä pitkään.

Molemmissa tapauksissa lääkkeen erityiskorvattavuus olisi perusteltua sekä ihmisoikeudellisesti, lääketieteellisesti että taloudellisesti. Muihin EU- ja Pohjoismaihin verrattuna suomalaiset potilaat joutuvat odottamaan uusimpia lääkkeitä ja niiden korvattavuutta huomattavasti pidempään, vaikka lainsäädäntömme edellyttää, että kiireelliseen hoitoon tulee päästä välittömästi ja että syövän kaltaiset vakavat sairaudet pitää hoitaa mahdollisimman pian.

Tutkijoina meitä kauhistuttaa se, että resursseja hukataan. Lääkeaihion kehittäminen lääkkeeksi kestää yleensä vuosikymmeniä ja maksaa miljoonia. Silti yhteiskunnallamme on varaa olla hyödyntämättä näitä panostuksia, joista varsinkin alkuvaiheen tutkimustyö on usein rahoitettu veronmaksajien rahoilla ja joihin useat sadat potilaat ja muut vapaaehtoiset ovat osallistuneet koehenkilöinä. Onko meillä varaa olla käyttämättä tällaisia lääkkeitä? Ja mikä on potilaan hengen hinta?

Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail

Yrittäjyysyliopisto – aita ja sen seipäät

Turun yliopistossa lanseerattu yrittäjyysyliopistotoiminta herättää keskustelua ja ajatuksia. Yrittäjyysyliopiston käsite on usein ymmärretty väärin tarkoittamaan suppeasti vain patentointiin ja tutkimuksen kaupallistamiseen liittyviä asioita. Todellisuudessa käsite on paljon laajempi. Se sisältää etenkin asenneilmapiirin, jossa rohkaistaan uutta luovaan ajatteluun, yhdistelemään asioita oman tutkimus- ja opetusalueen ulkopuolelta, omatoimisuuteen ja aloitteellisuuteen sekä kykyyn ja haluun verkostoitua.

Jorma Määttä, Adjunct Professor of Molecular Cell Biology, Institute of Biomedicine

Yliopiston toimintakulttuurin kuvataan olevan stationääristä ja riskejä kaihtavaa – ja tämä käsitys on ilmeisen yleinen kautta Euroopan. Opetusaiheiden rajat on mielletty korkeiksi ja opettajat ja professorit saattavat olla jopa tavallaan mustasukkaisia omasta oppialastaan. Tällainen kulttuuri ei tietenkään tue uuden luomista.

Turun yliopisto on kuitenkin ottanut merkittäviä askeleita asioiden muuttamiseksi. ”Yrittäjyysyliopisto” -toimintaohjelman lisäksi ainakin biolääketieteen laitoksella ollaan tekemässä merkittäviä rakenteellisia muutoksia tutkimuksen ja opetuksen organisoinnissa. Yhä laajemman henkilökuntamäärän saatua pedagogista koulutusta opetusmenetelmät ovat modernisoitumassa ja sisältöä suunnitellaan yhä poikkitieteellisemmin ja kurssien välisestä yhteensopivuudesta pidetään tarkempaa huolta. Pyritään siis tukemaan opiskelijoiden ajattelun kehittymistä suuntaan, missä aiheita ei liikaa lokeroida isoloiduiksi saarekkeiksi.

Yrittäjämäistä ajattelua tuodaan esiin varsinkin biolääketieteen opetusohjelmassa. Tämä varmaan on tarpeen, sillä kyseisestä opetusohjelmasta suuntaudutaan paljon akateemisen maailman ulkopuolelle. Vielä merkittävämpi muutos on tapahtumassa tutkimuksen saralla. Biolääketieteen laitoksella perinteiset oppiaineet on poistettu ja tilalle on tullut kaksi väljää tutkimuksen aihealuetta, joiden välillekään ei ole tarkoitettu mitään kiviaitoja pystytettäväksi. Mielestäni tämä on erittäin tärkeä muutos. Sillä tuetaan uudenlaisten yhteistyökuvioiden löytymistä oman laitoksemme sisällä.

On aivan kiistämätön tosiasia, että vanhanaikaisella ”me in my lab” -ajattelulla ei enää, ainakaan näin pienen maan resursseilla, pitkälle pötkitä. Laajoissa eurooppalaisissa tutkimushankehakemuksissa näkee selkeästi, miten liki koko laitoksen resurssit saattavat aina vuorollaan olla kuvattuna kunkin ison hakemuksen sisällä.

Yrittäjyyskolutukseen liittyvällä kurssilla törmäsin tieteelliseen katsaukseen, jossa kuvattiin yrittäjyyttä ja yliopistojen toimintaa. Siinä yliopisto ja akateeminen tutkimus ja opetus kuvataan staattiseksi itseään toistamaan pyrkiväksi systeemiksi. Sovelluksiin tähtäävä toiminta puolestaan kuvataan dynaamiseksi ja innovatiiviseksi. Olen mielestäni perustellusti eri mieltä tuosta määritelmästä. Innovaatio, jota lähdetään soveltamaan käytäntöön, on tavallaan tilannekuva, ”snapshot”, tieteellisen tutkimuksen saavutuksesta. Siis tietyssä mielessä sovellettava innovaatio on nimenomaan se toiminnan staattinen komponentti. Sen sijaan perustutkimus menee koko ajan eteenpäin ja edustaa siten dynaamista toimintaa!

Perustutkimus on opetuksen ohella yliopiston tärkein tehtävä. Jos ajatellaan, että yliopiston tärkein rooli olisi tutkimukseen perustuvien sovellusten tuottaminen, joudutaan ongelmiin. 1) Perustutkimus, eli nimenomaan se uutta luova komponentti, näivettyy. 2) Yliopiston infrastruktuuri ei tue tuotekehitystyötä – eikä sen pidäkään. Varsinaiseen tuotekehitykseen tarvitaan validoituja GLP-laboratorioita, joiden toimintokäytännöt ovat aivan liian jäykkiä ja halvaannuttavia innovatiiviselle ja dynaamiselle toiminnalle – eli siis perustutkimukselle.

En usko olevani yksin tämän näkemyksen kanssa. Voi olla, että juuri edellä kuvatussa näkökantaerossa on yksi merkittävä yhteiskunnallinen kipupiste ja syy siihen, että meitä yliopistolaisia ei aina oikein ymmärretä tai emme ainakaan koe tulevamme kuulluksi yhteiskunnallisessa päätöksenteossa.

Tietenkin soveltava tutkimus ja tuotekehitys ovat erittäin tärkeitä yhteiskunnan hyvinvoinnin kannalta. Tähän rooliin sopivatkin joko yliopistomaailmasta irtaantuvat spin-off-yritykset, jotka ovat olleet yleinen käytäntö, tai sitten innovaatioiden jatkojalostukseen erikoistuneet palveluyritykset. Ei olekaan välttämättä järkevää ja tehokasta, että kaikkien soveltamiskelpoisten innovaatioiden pohjalta perustetaan oma start-up tai spin-off -yritys – tai että jokainen yksittäinen tukija pyrkisi tähän, ainakaan yksin.

Huomaan, että Turun yliopisto, ja yliopistomaailma yleisestikin, on muuttumassa. Pääsääntöisesti pidän muutoksia positiivisina ja kannatettavina. On pelkästään hyvä asia, että käytämme voimavarojamme tehokkaasti ja uutta luovasti. Vanhojen oppiaineiden luomien raja-aitojen on syytäkin väistyä. Edelleen on hyvä, että opiskelijat saavat parempia valmiuksia toimiakseen myöhemmin yritysmaailmassa. Mutta on myös kriittisen tärkeää, että emme hukkaa identiteettiämme ja perimmäistä tarkoitustamme: perustutkimusta. On voitava ja saatava ”kurkata kiven alle”, vaikka sieltä ei aina uutta bisnestä heti löytyisi tai otaksuttaisi löytyvän.

Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail

Intiassa globaalia yhteistyötä rakentamassa

Eeva Rainio, lääketieteellisen tiedekunnan tiedekuntapäällikkö. Kuva: Henok Karvonen

Vietin syyskuun puolivälissä viikon Bangaloressa, Intiassa, H2020-rahoitteisen Global Bioimaging -hankkeen työpajassa. Global Bioimaging -hankkeen ja työpajan tavoitteena on tuoda bio- ja lääketieteen kuvantamisekspertit ympäri maailman yhteen pohtimaan, miten maailma voisi olla avoimempi tutkijoille. Miten voitaisiin tarjota kaikille avoin pääsy viimeisimpään kuvantamisteknologiaan, jopa pääsy kuvantamislaitteille, mutta etenkin tietotaitoon, koulutuskursseihin ja kerättyyn kuvantamisdataan?

Osallistujia ympäri maailman

Exchange of Experience -työpaja kokosi Bangaloreen osallistujia lähes kaikilta maapallon mantereilta. Yksi puhujista huomasikin, että oli loistava idea kokoontua Intiassa, koska sekä Euroopasta, Etelä-Afrikasta että Australiasta katsottuna se on maailman keskipiste, eli lentomatka ja aikaero ovat samaa luokkaa kaikille. Yhdysvaltalaisille tämä Intia-keskeinen karttaprojektio näyttäytyi niin, että ei ollut suurta väliä, lensivätkö he maapallon toiselle puolelle myötä- vai vastapäivään.

Exchange of Experience -työpajan osallistujat ryhmäkuvassa. Kuva: Henok Karvonen

Global BioImaging ammentaa inspiraationsa Euro-BioImaging -hankkeesta (EuBI), jonka projektipäällikkönä olin Åbo Akademissa jo vuosina 2010–2013. Euro-BioImagingin matkaa on ollut kiehtova seurata: ensimmäisissä kokouksissa kartoitettiin ja kuunneltiin Euroopan tutkijoiden kuvantamistarpeita ja -toiveita, ja nyt, vajaan kymmenen vuoden työn ja proof-of-concept -töiden jälkeen ollaan siinä pisteessä, että Suomen Turusta tulee Euro-BioImaging ERIC:in (European Research Infrastructure Consortium) johtaja.

Turun molemmat yliopistot ovat jo nyt mukana EuBI:n vuonna 2015 alkaneen “pre-ERIC” vaiheen toiminnassa. Biotekniikan keskuksen ja biolääketieteen laitoksen mikroskopiayksiköt muodostavat yhdessä Oulun ja Helsingin yliopistojen kuvantamiskeskusten kanssa Suomen biologisen kuvantamisen palvelukeskuksen, joka tarjoaa tutkijoille pääsyn heidän tarvitsemaansa teknologiaan.

Paikalliseen tutkimus- ja innovaatiotoimintaan tutustumassa

Globaalit kuvantamiskysymykset eivät olleet kuitenkaan ainoa Intia-reissun syy, vaan pääsin tutustumaan myös paikalliseen tutkimukseen ja innovaatiotoimintaan. Työpaja pidettiin NCBS:ssä, Intian keskushallinnon rahoittamassa biologisten tieteiden tutkimuskeskuksessa, jonka kuvantamisinfrastruktuuri on millä tahansa mittarilla mitattuna huipputasoa.

NCBS:n vieressä samalla kampuksella sijaitsee C-CAMP, Centre for Cellular and Molecular Platforms, jossa toimii tutkimusta palvelevia teknologia-alustoja, mm. proteomiikkaa ja genomiikkaa. C-CAMP:illä on myös yrityshautomo, jossa start-up -yritykset pääsevät hyödyntämään kampuksen tarjoamaa tutkimusteknologiaa.

C-CAMP:in yrityshautomon toimijoita. Kuva: Eeva Rainio

C-CAMPista löytyy lisäksi apua akateemisen idean tuotteistamiseen ja mentorointia aloitteleville yrityksille, joita hautomosta on sen kahdeksan toimintavuoden aikana syntynyt parikymmentä.

Lääketieteellisen fysiikan professorilla Pekka Hännisellä on ollut jo muutamia vuosia aktiivista yhteistyötä Intiassa, ja Pekka ohjasi minut ennen lähtöäni Suomen Intian suurlähetystön suuntaan. Sain kutsun Finland-Karnataka Innovation Corridor -aiesopimuksen (MoU) allekirjoitustilaisuuteen Karnatakan IT-biotekniikkaministeriöön. Valitettavasti olin itse allekirjoitushetkellä vielä lentokoneessa Euroopan yllä, mutta lähetin tilaisuuteen jo aiemmin Intiaan saapuneen kollegani Pasi Kankaanpään. MoU:n allekirjoittivat Suomen puolesta suurlähettiläs Nina Vaskunlahti ja Karnatakan puolesta IT-biotekniikkaministeri Priyank Kharge.

Kun saavuttuani tapasimme, Pasi oli valtavan innoissaan, eikä syyttä. Pasi oli saanut juhlavan lounaan lisäksi ministeriltä kutsun tutustua Karnatakan osavaltion rahoittamaan Biotech-parkiin, jonne menimme Turku-teamin voimin uteliain mielin.

NCBS:n uusi laboratoriorakennus. Kuva: Henok Karvonen

Vierailimme genetiikkakeskuksessa, jonka herttainen, hieman jo vanhempi johtaja professori Chandra esitteli innoissaan uutta Nature Genetics -julkaisua. Siinä hänen tutkijansa olivat selvittäneet, että Intiassa on alueita, joilla tiettyjen peittyvien sairauksien periytymisessä näkyy vielä suurempi perustajavaikutus kuin Suomessa.

Viereisessä bioinformatiikkainstituutissa IBAB:issa tapasimme lisää innokkaita tutkijoita, joista osalla oli jo ennestään yhteyksiä Turkuun. Kävimme lisäksi näiden kahden instituutin kanssa läheistä yhteistyötä tekevässä yrityshautomossa, Bangalore Bioinnovation centerissä eli BBC:ssä.

Turku-team BBC-yrityshautomossa. Kuva: Henok Karvonen

Yhteistyön tiivistäminen kiikarissa

Vierailusta jäi takataskuun lupaus laatia mahdollisimman nopeasti MoU:lle seurantadokumentti, jossa hahmoteltu innovaatioyhteistyö ja tutkijoiden kontaktien edistäminen pannaan käytäntöön.

Tunnistimme nopeasti useita tutkimusalueita ja yhteisiä kiinnostuksen kohteita, joilla yhteistyö saadaan siirrettyä periaatteen tasolta tutkijoiden tasolle. Ministeriön edustaja Jagadish Mittur osoittautui toiminnan mieheksi ja hahmotteli jo myyviä uutisotsikoita: “Suomi ja Karnataka allekirjoittivat MoU:n – Tutkijoille uutta yhteistyötä syövän diagnostiikkaan sopivien kuvantamismenetelmien kehittämisessä.”

Tämä oli myös nopeinta MoU:n täytäntöönpanotoimintaa, mitä olen koskaan nähnyt, ja vielä Intiassa, jossa asiat yleensä tapahtuvat verkkaisen rauhallisesti!

Ihmeellinen Intia

Intia esitteli myös muuten parhaita puoliaan. Bangalore on vauras kaupunki. Se on maan IT-teollisuuden ja bioteknologian ehdoton keskus, johon sekä Intian keskushallinto, että Karnatakan osavaltio ovat panostaneet merkittävästi.

Aiempiin Intian-kokemuksiini verrattuna Bangalore on erittäin siisti ja hyvin organisoitunut. Sieltä löytyy jopa tehokas joukkoliikenne, sillä upouusi metro helpottaa ja nopeuttaa liikkumista. Katujen yläpuolelle rakennettua metroa kannattaakin käyttää aina kuin mahdollista, sillä omalla autokyydillä n. 40 km matka kaupungin läpi kesti helposti yli kaksi tuntia.

Länsimaalaisen tehokkuuden rinnalla Bangaloresta löytyy kuitenkin edelleen perinteinen intialainen hetkessä eläminen, kärsivällisyys ja ystävällinen vieraanvaraisuus.

Mandala. Kuva: Henok Karvonen

Mandalat piirrettiin aamuisin liidulla kadulle talojen porttien eteen, autonkuljettajamme osti autonsa pikkuruiselle Ganesh-norsujumalan patsaalle aamun liikenneruuhkassa katukauppiaalta tuoreet jasmiininkukat ja päivän aikana rauhoituttiin kolme kertaa nauttimaan lämmin ateria eteläintialaisen keittiön herkkuja.

Aamiaskokous NCBS:ssä. Kuva: Henok Karvonen

Ihmeellinen Intia on maa, joka yllättää kävijän aina, tavalla tai toisella. Tällä kertaa viikko NCBS:n vehreällä kampuksella, pitkistä työpäivistä huolimatta, oli erittäin virkistävä ja avartava kokemus. Toivon, että onnistuimme avaamaan uusia yhteistyönäkymiä tutkijoille. Turun yliopistoilla ja Turulla alueena on nyt ainutlaatuinen mahdollisuus päästä etulinjassa hyödyntämään MoU:n virtuaalista “innovaatiokäytävää” ja saada siitä konkreettista tukea tutkimuksen yhteistyöhankkeille ja kaupallistettavien ideoiden eteenpäin viemiselle.

 

 

Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail

AMEE – neljä kirjainta lääketieteellisen koulutuksen laatua

Outi Kortekangas-Savolainen, dosentti, lääketieteellisen tiedekunnan koulutuksen kehittämisyksikön johtaja

Elokuun lopussa Helsingissä, Messukeskuksessa, pidettiin lääketieteen opetuksen konferenssi, AMEE. Neljän kirjaimen lyhenne tulee sanoista An International Association for Medical Education. Suomi sai nyt ensi kertaa järjestettäväkseen tämän maailman suurimman alan konferenssin.

AMEE on myös moniammatillisen opettamisen kokous. Maamme lääketieteellistä opetusta antavat yliopistot olivat AMEE-järjestön ohella kokouksen taustavoimina. Olin Turun yliopiston edustaja paikallisessa järjestelytoimikunnassa.

Helsingin AMEE keräsi kaikkien aikojen suurimman osallistujamäärän, yli 4000 osallistujaa. Kaikki maanosat olivat edustettuina. Suomesta osallistujia oli ennätykselliset 438 – opettajia, ohjaajia, opiskelijoita. Kiitos siitä, että näin moni pääsi osallistumaan, kuuluu yliopistoille, sairaanhoitopiireille, laitoksille sekä Lääkäriliitolle, Lääkäriseura Duodecimille ja Finska Läkaresällskapetille.

Yli neljän tuhannen osallistujan konferenssissa oli monia teemoja ja lukuisia rinnakkaisia sessioita. Oli suorastaan valinnan vaikeutta! Pääluennoista eli plenaryistä parhaana pidettiin laajasti suomalaisen professori Pasi Sahlbergin maamme koulujärjestelmästä kertovaa luentoa. Sahlberg puhui asiaa ja oli samalla tenhoavan hyvä esiintyjä. Ohjelmassa oli myös eri opetusmenetelmien, moniammatillisen opetuksen, digitalisaation ja monen muun teeman käsittelyä.

Ison konferenssin esikokouksena järjestimme opettajakunnan kaikinpuoliseen kehittämiseen keskittyvän 4th International Conference on Faculty Development in the Health Professions -tapahtuman. Tämän esikokouksen järjestäjinä olimme me turkulaiset, olin tämän kokouksen puheenjohtaja. Faculty Development on käsite, jota suomen tai ruotsin kielet eivät oikein tunne. Se tarkoittaa nimenomaan terveysalan opettajien kehittämistä. Maailmanlaajuinen toiminta on saanut alkunsa Kanadasta ja on erityisen voimakas myös Yhdysvalloissa.

Faculty development -kokouksen 240 osanottajasta suuri osa tuli Kanadasta ja Yhdysvalloista. Muutama suomalainenkin oli tullut mukaan. Kokous oli hyvin intiimi verrattuna isoon AMEE:hen. Verkostoituminen oli yksi kokouksen tavoitteista, ja sitä todella tapahtui. Mukaan ”eksyneet” suomalaiset eivät katuneet lähtöään. Esikonferenssin teemana olivat maailmanlaajuisuus sekä monimuotoisuuden kaikinpuolinen edistäminen opetuksessa.

Duodecim-lehteen on tulossa lähiaikoina koottuja ajatuksia AMEE-kokouksen annista. Olemme keränneet myös turkulaisten AMEE-osallistujien kokemuksia ja oppia Moodle-sivustolle, kaikkien tiedekuntalaisten yhteiseksi hyväksi.

Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail

Lapsi on syntynyt ja saanut nimen – UTU Research Faculty of Medicine


Lääketieteellisen tiedekunnan johtokunta nimitti vuonna 2016 viisi uutta tiedekunnan tutkimusta profiloivaa tutkimusohjelmaa: Biomaterial and Medical Device Research Programme; Diagnostic Technologies and Applications; Lifespan of Cardiovascular, Inflammatory, Endocrine & Metabolic Disorders – LIFESPAN; Receptor Programmesekä Translational Infectious Disease and Immunity Research Programme.

Nämä tiedekunnan tutkimusohjelmat ovat yhteisiä BioCity Turku -organisaation kanssa. Tutkimusohjelmat kattavat merkittävän osan lääketieteellisessä tiedekunnassa ja TYKSissä toimivista tutkijoista, mutta niiden ulkopuolelle jää kuitenkin osa tiedekuntaan affilioituneista tutkimusryhmistä. Tämän vuoksi tiedekunta on päättänyt perustaa Research Facultyn, johon on tarkoitus kerätä kaikki tiedekunnan piirissä ja TYKSissä toimivat itsenäiset vastuulliset tutkijat (Primary Investigators) ja tutkimusryhmän johtajat.

Haku Research Facultyyn avattiin lokakuussa 2016. Hakemukset arvioi tiedekunnan tutkimuksen arvioinnin toimikunta, varadekaani Veli-Matti Kähäri (pj), professori Sirpa Jalkanen, professori Helena Leino-Kilpi, professori Jorma Toppari ja professori Pekka Vallittu. Valintakriteerinä pidettiin dosentin arvoa tai vastaavaa tieteellistä pätevyyttä sekä kokemusta tieteellisen tutkimuksen johtamisesta, tutkijakoulutuksesta ja täydentävän tutkimusrahoituksen hankkimisesta ja hallinnoinnista.

Dekaani nimitti joulukuussa 2016 Research Facultyyn 87 jäsentä ja Research Facultyn verkkosivut avattiin huhtikuussa 2017. Research Facultyn viralliseksi nimeksi on päätetty antaa UTU Research Faculty of Medicine, jonka lyhenteenä on ehkä helpommin käytettävä UTU RFM.

UTU RFM:iin kuulumisella on vastuullisille tutkijoille useita etuja. UTU RFM mahdollistaa kohdennetun tiedottamisen esim. rahoitusmahdollisuuksista tutkijoille. UTU RFM mahdollistaa tehokkaamman tutkimuksesta tiedottamisen tiedekunnan ja yliopiston ulkopuolisille tahoille.

Lääketieteellisen tiedekunnan tutkimusta esittelevältä verkkosivulta on linkki suoraan UTU RFM:n verkkosivulle, josta löytyvät kaikki vastuulliset tutkijat. Verkkosivuja kehitetään jatkuvasti ja tutkimusryhmistä tehdään sivuille esittelyjuttuja ja uutisnostoja.

UTU RFM auttaa tiedekunnan piirissä toimivia tutkijoita löytämään tietoa muista tutkimusryhmistä ja sitä kautta helpottaa verkostoitumista ja mahdollisten uusien yhteistyökumppanien löytämistä. UTU RFM:iin kuuluminen mahdollistaa myös tiedekunnan ja laitosten jakaman tutkimuksen lisärahoituksen saamisen.

Tutkimusyhteistyön edistäminen ja tiedekunnan tutkimusryhmien näkyvyyden lisääminen ovat UTU RFM:n tärkeitä tavoitteita. Tämän vuoksi on ensiarvoisen tärkeää, että UTU RFM:stä saadaan kattava tiedekunnan piirissä toimivien vastuullisten tutkijoiden ja heidän johtamiensa tutkimusryhmien verkosto. Jatkossa on tarkoitus ryhmitellä vastuullisia tutkijoita tutkimusteemojen perusteella ja toisaalta lisätä tutkimusryhmille ”tägejä” esim. tutkimusaiheiden ja tutkimusmenetelmien mukaisen haun mahdollistamiseksi.

Keväällä 2017 UTU RFM:iin on avattu uusi haku, johon kannustan osallistumaan kaikkia niitä vastuullisia tutkijoita, joilta viime syksyn haku syystä tai toisesta meni ohi. Tämän jälkeen voimme alkaa rakentaa UTU RFM:lle tutkimusryhmien verkostoitumista edistäviä toimintoja ja kasvattaa siitä yhdessä aktiivisen lääketieteen tutkijoiden yhteisön.

 

Veli-Matti Kähäri 

Tutkimusdekaani

Lääketieteellinen tiedekunta

 

 

 

Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail