The writer Camilla Marucco is from a small Italian town. She has moved to Turku through Lithuania. She is currently doing a PhD in urban geography at UTUGS; passionate about citizenship, individuals’ everyday life, anti-essentialist thinking; inspired by literature, cinema, theatre and dance.
Tekstin kirjoittaja Camilla Marucco on kotoisin pienestä italialaisesta kaupungista ja on muuttanut Turkuun Liettuan kautta. Hän tekee parhaillaan kaupunkimaantieteeseen liittyvää väitöskirjaa. Hänen intohimonsa ovat kansalaisuus, yksilöiden arkielämä ja anti-essentialistinen ajattelutapa. Inspiroituu kirjallisuudesta, elokuvista, teatterista ja tanssista.
Before starting my PhD, if someone had asked me what citizenship is, I would have answered that it is a status based on which an individual belongs to a community and has rights and duties. Now that I am digging deep into it, I am not satisfied with the formal aspect as I have become more intrigued by how and where people “do citizenship”. Here I want to share with you some thoughts about it.
First, let’s make it clear: citizenship and nationality are not the same thing – even if sometimes they are used as synonyms. In its liberal-democratic form – what we have here and now –, citizenship is a formal status regulating the relation between people and the state. To know our citizenship, we interrogate our passport. In some countries we may have more than one. Nationality, indeed, depends mostly on our parents’ nationality, on the country where we were born and grew up. Nationality does not give any rights or duties; it is a mixture of shared history, traditions, beliefs, values. It is not as straightforward as citizenship, nor does it always overlap with it. To know our nationality, we must interrogate ourselves.
Citizenship is membership in a community – which, in our time and space, has the shape of the nation-state. What is a community? It is a group with some recognisable common traits from which those who do not possess the same features are excluded. As Benedict Anderson wrote, communities are imagined. Formulating citizenship implies imagining an “ideal” member of the community with particular attributes. Due to their complexity, all humans are different and diverse in more or less visible ways. Some differences are accepted while others are not, depending on how closely they are held to interfere with the community key traits. Certain individuals and groups well match the criteria enshrined in citizenship laws and notions. Others do not reflect the ideal citizen in all their features, thus they may have to endure more and even fight to be acknowledged as citizens. Light-heartedly, could we put it like “all citizens are equal, but some citizens are more equal than others”?
Cities and citizenship have in common that the majority tends to design them based on its own key features. Take Athens, the city recalled in Europe as “the cradle of citizenship”. Citizens were free adult men who met in the public square to discuss the laws. Who ever thought that, at the time, only masculine bipeds with the time and resources to be citizens lived in Athens? The truth is that many – the illiterate, women, slaves, … – were excluded from citizenship and from decisions about life in the city. In a way, these people did not exist, as Athens’ citizenship recipe was particularly exclusionary.
As humans and citizens, we live in spaces which are inhabited by others. Many geographers see space shaping individuals’ lives and relations and vice versa. Imagine a market square. People come and buy and go, performing actions which characterise the space of the market square during the day. As the dark comes, a concert stage replaces the stalls, a boy meets the one he loves while someone waits for his/her client in the shadow. One day the square sees an armed fight between criminal bands, then an exclusive group takes over the space. Many who used to go there are afraid, now they avoid the square. The city changes its face when people and what they do in it change.
By observing cities, we can guess for and by whom they were thought, who feels and is actually accepted there and who does not. Still most cities are hard to access by people with disabilities; some urban areas remain off-limits for many with low income; in some streets at night women do not feel safe. There are times when others, the homeless, people with a hijab, a kippah or wearing clothes suspicious to the majority, are frightened, followed or harassed in the city. Individuals react in many ways: they change routes or looks, they hide, they resist, they claim spaces, safety and recognition. In sum, citizenship is not just a document, a status whose definition is up to the state: it is also something that people do.
A city where everyone feels safe and accepted, where no one is victimised or “out of place” – can it be? We can, perhaps we should always dream of it, trusting the influence that our actions have on people’s lives and spaces. We all can draw our city a little bit closer to the dream. I confess this is just what I wish for, but every day I see people who try and try…
Passista käytäntöön: kansalaisuutta tutkimassa
Jos joku olisi kysynyt minulta ennen kuin aloitin tohtoriopintoni, mitä kansalaisuus on, olisin vastannut: se on status, jonka yksilö saa yhteisöltä ja johon liittyy oikeuksia ja velvollisuuksia. Nyt kun olen paneutunut asiaan tarkemmin, en ole tyytyväinen tähän näkökulmaan ja olen alkanut kiinnostua siitä, miten ihmiset ”muokkaavat kansalaisuutta”. Tahdonkin jakaa kanssanne muutaman ajatuksen tähän liittyen.
Ensimmäisenä haluan tehdä selväksi, että ”kansalaisuus” ja ”kansallisuus” eivät ole sama asia, vaikka niitä käytetäänkin joskus toistensa synonyymeina. Liberaalis-demokraattisessa muodossaan – eli sellaisena kuin sen nykyään näemme – ”kansalaisuus” on muodollinen status, joka säätelee yksilön ja valtion suhdetta ja jonka voimme löytää merkittynä passiimme. Joissain maissa näitä voi olla useitakin. ”Kansallisuus” puolestaan riippuu lähinnä vanhempiemme kansalaisuudesta ja maasta missä olemme syntyneet ja kasvaneet. ”Kansallisuus” ei sinällään tuo oikeuksia tai velvollisuuksia; se on sekoitus historiaa, perinteitä, uskomuksia ja arvoja. Se ei ole niin suoraviivainen kuin ”kansalaisuus” eikä välttämättä päällekkäinen sen kanssa. ”Kansallisuus” on jotain, jonka löydämme itsestämme.
Kansalaisuus merkitsee jäsenyyttä yhteisössä, joka meidän ajassamme muodostuu valtiosta tai kansakunnasta. Mikä sitten on yhteisö? Se on ryhmä, jolla on yhteisiksi katsottavia tunnistettavia piirteitä ja joka sulkee ulos sellaiset, jotka eivät täytä näiden piirteiden tunnusmerkkejä. Kuten Benedict Anderson kirjoittaa, yhteisöt ovat ”kuviteltuja”. Kansalaisuus luo kuvitelman ”täydellisesti” yhteisöön sopivasta, tietyillä ominaisuuksilla varustetusta yksilöstä. Kaikki ihmiset ovat kuitenkin jollain tapaa erilaisia ja eroavat toisistaan enemmän tai vähemmän näkyvästi. Jotkut eroavaisuudet hyväksytään kun taas toisia ei, riippuen siitä, miten paljon yksilö poikkeaa yhteisön peruspiirteistä. Jotkut yksilöt ja ryhmät sopivat kansalaisille asetettuihin kriteereihin kun taas toiset eivät kuvasta ajatusta täydellistä kansalaisesta kaikkien piirteidensä puolesta. Tällaiset yksilöt saattavat joutua jopa taistelemaan, että heidät tunnustettaisiin kansalaisiksi. Voisikin ehkä sanoa, että kaikki kansalaiset ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat enemmän kuin toiset.
Kaupungeille ja kansalaisuudelle on yhteistä, että ne suunnitellaan enemmistön piirteiden mukaisesti. Otetaan esimerkiksi Ateena, jota pidetään Euroopassa ”kansalaisuuden kehtona”. Kansalaiset olivat vapaita, aikuisia miehiä, jotka tapasivat julkisilla aukioilla keskustelemassa laeista. Kukapa voisi kuvitella, että siihen aikaan ainoastaan maskuliiniset kaksijalkaiset, joilla oli aikaa ja resursseja, olivat ainoat Ateenan kansalaiset? Totuus on että monet, kuten luku- ja kirjoitustaidottomat, naiset ja orjat jätettiin kansalaisuuden ja kaupunkia koskevan päätöksenteon ulkopuolelle. Tavallaan nämä ihmiset eivät olleet olemassa, sillä Ateenassa kansalaisuuden määritelmä oli erityisen tarkka.
Ihmisinä ja kansalaisina elämme tilassa, joka on myös muiden asuttama. Monet maantieteilijät näkevät tilan ja yksilön olevan vuorovaikutuksessa keskenään. Kuvitellaan esimerkiksi tori: Ihmiset tulevat, ostavat ja lähtevät ja toteuttavat niitä toimintoja, jotka määrittelevät torin tilan päiväsaikaan. Kun pimeä laskeutuu, torikojut vaihtuvat konserttilavaan, poika tapaa rakastettunsa samaan aikaan kun toinen odottaa asiakastaan varjoissa. Eräänä päivänä aseistetut rikollisjengit ottavat mittaa toisistaan torilla ja valtaavat tilan. Ihmiset eivät enää uskalla mennä sinne ja välttelevät toria. Kaupungin kasvot muuttuvat ihmisten toimintojen ja käytäntöjen myötä.
Tarkastelemalla kaupunkeja voimme miettiä kenen käyttöön ne on ajateltu, kuka tuntee olevansa tai on hyväksytty ja kuka taas ei. Monilta kaupungit ovat saavuttamattomissa; jotkut kaupunkialueet ovat heikkotuloisten ulottumattomissa, jotkut öiset kadut ovat naisten kannalta turvattomia. On aikoja jolloin ”toiset”, kodittomat, hijabiin tai kippahiin tai muuten enemmistön kannalta epäilyttävästi pukeutuneet pelkäävät, heitä seurataan tai ahdistellaan kaupunkitilassa. Yksilöt reagoivat monin eri tavoin: he vaihtavat reittejään tai ulkonäköään, piiloutuvat, vastustavat tai vaativat tilaa, turvaa ja tunnustusta. Yhteenvetona, kansallisuus ei ole vain dokumentti, status, jonka määritelmä on valtiosta kiinni: se on myös jotain, mitä ihmiset muokkaavat itse.
Kaupunki, jossa kaikki tuntevat olonsa turvalliseksi ja hyväksytyksi, jossa kukaan ei joudu uhriksi tai syrjäytyneeksi – voiko sellaista olla? Me voimme ja ehkä meidän pitää unelmoida siitä, luottaen siihen, että meidän tekomme vaikuttavat tilaan ja ihmisten elämään. Me kaikki voimme piirtää kaupunkimme hieman lähemmäksi unelmaa. Tunnustan kyllä, että tämä on vain toiveeni, mutta joka päivä näen ihmisiä, jotka yrittävät ja yrittävät…