Esitelmäsessio 1A, to 23.1. klo 12.30–14.00
Puheenjohtaja: Joonas Vanhala
Antti Ijäs
tutkijatohtori, Helsingin yliopisto
Antiikin auktorit Konrad Kyeserin Bellifortiksessa
1400-luvun taitteessa Konrad Kyeser (s. Eichstättissä 1367, k. 1405 jälkeen) laati Bellifortis-nimisen teoksensa sota- ja muusta tekniikasta sekä erinäisistä esoteerisemmista aiheista. Bellifortis on säilynyt kahtena tekijän valvonnassa tuotettuna käsikirjoituksena, jotka ovat Göttingen, UB, ms. philos. 64a (päivätty 1402) ja 63 (1405), jotka on omistettu Wenzel IV Luxembourgilaiselle ja hänen seuraajalleen Ruprecht Pfalzilaiselle. Bellifortis nautti huomattavaa suosiota, mikä näkyy käsikirjoituskopioiden määrässä, glossissa ja saksankielisissä käännöksissä. Konrad esiintyy jonkinlaisena salatiedon jakajana ja kertoo esipuheessaan koonneensa teoksensa osittain oman viisauttaan hyödyntämällä, osittain käyttäen Vegetiusta ja ”Anthonius Romanusta” sekä muita autenttisia auktoreita. Keskiaikaisia lähteitä (Marcus Graecuksen Liber ignium, Pseudo-Albertus Magnuksen De mirabilibus mundi sekä anonyymi Liber vaccae) Konrad siteeraa melko vapaasti, mutta antiikin kirjailijoista hän mainitsee Vegetiuksen lisäksi nimeltä Aristoteleen, Galenoksen ja Filonin. Meneillään olevaan tutkimushankkeeseeni liittyvä esitelmäni valottaa antiikin perinnön reseptiota Bellifortiksessa osana myöhäiskeskiaikaista tietoa välittävää kirjallisuutta.
Taneli Puputti
väitöskirjatutkija, Jyväskylän yliopisto
Inclinatio imperii – Miksi antiikki päättyi? Katsaus humanistihistorioitsija Flavio Biondon (1392–1463) ajatteluun
Humanistihistorioitsija Flavio Biondon (1392–1463) historiateos Historiarum ab inclinatione Romanorum imperii decades (Rooman rappeutumisen jälkeisten vuosisatojen historia, lyh. Decades) oli ensimmäinen humanistisesti kirjoitettu universaali keskiajan historia, joka pyrki nivomaan yhteen antiikin ja renessanssin väliin jääneen ajanjakson. 1400-luvun humanistit olivat alkaneet pohtia syitä Rooman rappeutumiseen ja siihen, oliko antiikista vielä enää mitään yhtymäkohtia heidän aikaansa. Historiateoksessaan Biondo tekee tunnetuksi ns. Decline and Fall -paradigman, jonka tunnetuin myöhempi edustaja lienee 1700-luvun Edward Gibbon. Teoksessaan Biondo pohtii syitä Rooman valtakunnan (ja antiikin) päättymiseen ja yrittää löytää rakennuspalikoita hänen aikaansa menneestä vuosituhannesta. Teos ei rajoitu pohtimaan vain historiallisia tapahtumia, vaan problematisoi myös latinan kielen muutosta antiikista 1400-luvulle. Monet antiikin sanat ja termit eivät enää olleet käyttökelpoisia kuvaamaan 1400-luvun tapahtumia.
Tässä esitelmässä käsittelen ensin Biondon tarjoamat syyt Rooman rappeutumiseen. Hän pohtii mahdollisina syinä esimerkiksi Julius Caesarin diktatuuria ja pääkaupungin siirtoa Roomasta Konstantinopoliin, mutta tärkeimpänä käännekohtana hän pitää Rooman ryöstöä vuonna 410. Näiden syiden esittelyn jälkeen tuon esiin Biondon pohtimia kielellisiä ongelmia, joita hän on kohdannut kirjoittaessaan Decadesia. Erityisesti antiikissa käytetty sodankäyntisanasto ei kelvannut enää sellaisenaan kuvaamaan 1400-luvun konflikteja. Biondolle latinan kielen muutos nivoutuikin yhteen Rooman rappeutumisen kanssa. Antiikki oli Biondolle hyvin rakas aihe ja yhä läsnä hänen aikanaan. 1400-luvun ihmiset elivät antiikin raunioissa, jotka kiehtoivat heitä. Biondo edustaa malliesimerkkiä tästä antiikin jälkivaikutuksesta 1400-luvulla.
Maria Jokela
väitöskirjatutkija, Turun yliopisto
Kilpailusta syntynyttä, testamentista jatkunutta? – meritaistelunäytösten synnystä
Perinteisesti vähemmälle huomiolle jäänyt viihdenäytösten laji, meritaistelu eli naumachia, on ollut viime aikoina esillä erityisesti roomalaiseen maailmaan sijoittuvissa populaarikulttuurin tuotteissa, joskin täysin kuvitteellisessa muodossa. Oikea roomalainen viihdemuoto syntyi Rooman tasavallan loppuaikoina ilmapiirissä, jota tummensivat kansalaissodan varjot. Caesarin ja Pompeiuksen pitkään jatkunut kilpa-asetelma oli heijastunut monille yhteiskunnan osa-alueille, ja se näkyi myös siinä, kuinka Caesar juhlisti voittoaan Pompeiuksesta ja tämän tärkeimmistä liittolaisista syksyllä 46 eaa. Tuolloin Caesar vietti nelinkertaista triumfiaan, ja juhlallisuuksien yhteydessä nähtiin myös Rooman ensimmäinen meritaistelunäytös. Näytös oli aikansa tekninen ponnistus, jonka myötä voitiin korostaa Caesarin mahtavuutta ja koko ajan lähemmäs jumaluutta muuttuvaa julkisuuskuvaa. Meritaistelunäytöksen järjestäminen siirtyi Caesarilta Augustukselle ja sitä kautta myöhemmälle keisari-instituutiolle.
Tässä esitelmässä tarkastelen niitä tekijöitä, jotka vaikuttivat yhtäältä meritaistelunäytösten syntyyn ja toisaalta niiden muodostumiseen keisariaikaiseksi perinteeksi. Pohdin erityisesti, mitä säilyneiden lähteiden perusteella voidaan sanoa siitä, ajatteliko Caesar jonkinlaista jatkuvuutta uudelle näytöstyypilleen tai millainen rooli Octavianuksella, myöhemmällä Augustuksella, Caesarin perillisenä oli. Oliko Caesarin tarkoitus testamentata uusi näytöstyyppi Octavianuksen järjestettäväksi? Tarkastelen tätä kysymystä erityisesti sen perusteella, mitä Augustuksen aikalaislähde Nikolaos Damaskoslainen säilyneissä fragmenteissa sanoo ja millaisia tulkintoja asian suhteen voidaan tehdä.
Esitelmäsessio 1B, to 23.1. klo 12.30–14.00
Puheenjohtaja: Tommi Alho
Visa Helenius
väitöskirjatutkija, Turun yliopisto
Lucretius ja uskonnollinen poikkeavuus
Tarkastelen esitelmässäni Lucretiuksen monimutkaisia ja -tulkinnallisia teologisia ja uskonnollisia näkemyksiä, jotka sisältyvät hänen De rerum natura (’Maailmankaikkeudesta’) teokseensa. Väitän, että Lucretiuksen epikurolaiset ajatukset edustavat uskonnollista poikkeavuutta Rooman tasavallan lopulla. Tämän perustelemiseksi sovellan uskonnollisen poikkeavuuden (engl. religious deviance) käsitettä Rooman tasavallan lopun kontekstissa Lucretiuksen ajatteluun ja roomalaiseen uskontoon. Viimeiseksi mainittuun liittyen selvennän muun muassa pietas ja impietas sekä religio ja superstitio -käsitepareja. Lisäksi sivuan antiikin teologian kolmijakoa (theologia tripertita) koskien myyttistä, luonnollista ja valtiollista teologiaa, mitä muiden muassa Marcus Terentius Varro on käsitellyt.
Esitykseni sisältö perustuu eräisiin uskonnollis-historiallisiin (Hupfloher 2012; Kahlos 2009; Rüpke 2012; 2016; 2016; 2018; Scheid 2003), filosofisiin (Helenius 2021) ja sosiologisiin (Allan 2018; Clarke 2014; Sack 2007) tutkimuksiin ja näkemyksiin uskonnollisesta epäsovinnaisuudesta ja poikkeavuudesta. Ammennan erityisesti Jörg Rüpken (Religious Deviance in the Roman World: Superstition or Individuality?) tutkimuksesta ja Fritz Sackin (2007) sosiologisesta käsityksestä.
Vastaan esitelmässäni seuraaviin kysymyksiin: Mitä käsite uskonnollinen poikkeavuus tarkoittaa ja miten se ilmeni antiikissa? Mikä on De rerum naturan intellektuaalinen ja historiallinen konteksti? Miten Lucretiuksen filosofia on yhteydessä uskonnolliseen poikkeavuuteen? Miten Lucretiuksen näkemystä voidaan tulkita yhteiskunnallisten tekijöiden avulla?
Iida Laurén
väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto
Eletty uskonto: juutalaiset kreikkalaisissa temppeleissä
Ihmisten uskonnollisuuksien tutkiminen eletyn uskonnon näkökulmasta on osoittanut, että yksilön uskonnollisuudet ovat tyypillisesti enemmän kuin vain yksi organisoitu uskonto. Samaa on havaittavissa myös antiikin juutalaisten keskuudessa, vaikka juutalaisuutta usein luonnehditaankin eksklusiiviseksi. Antiikin uskonnollisen kentän joustavuus näyttää tarjonneen monia mahdollisuuksia yksilön uskonnollisuuksille ja oli pitkälti yksilön oma valinta, mihin niistä hän tarttui. Yksilön toimijuudelle oli siis tilaa ja kun otetaan huomioon yksilön identiteettien moninaisuus, päästään pohtimaan, olivatko juutalaiset muutakin kuin vain juutalaisia. Vastaus on selvä: kukaan ihminen ei ole pelkästään yksi uskonto, ei edes juutalainen henkilö. Tästä seuraa kysymys, millaisissa tilanteissa juutalainen uskonnollisuus täydentyi ”muiden” kulttien toimituksilla; millainen tarve sen herätti ja millaisia tämän tarpeen tyydyttävät toimitukset olivat. Uskontojen rajojen tutkimus on aiheelle oleellista: määrittelemämme uskontojen rajat eivät välttämättä kuvaa silloisten ihmisten kokemusta.
Esitelmässä jatkan John Scheidin ja Jörg Rüpken työtä soveltaen eletyn uskonnon tutkimusta antiikin materiaaliin, mutta keskityn henkilöihin, joita voidaan pitää juutalaisina. Käsittelen juutalaisia henkilöitä, joilla oli asema kreikkalaisessa kultissa tai jotka suorittivat siellä toimituksia. Aiheen päälähteitä ovat Egyptin papyrukset ja piirtokirjoitukset, mutta ilmiötä tavataan vähän myös Manner-Kreikassa ja erään roomalaisen kultin osalta Italiassa. Kyseessä on marginaalinen ilmiö, joka osaltaan valottaa juutalaisuuden harmaita alueita: mitä ylipäänsä oli antiikin juutalaisuus ja missä sen rajat kulkivat? Mitä juutalaisuudentutkimukseen tulee, Leonard Rütgersin ja Tessa Rajakin havainnot juutalaisten asemasta antiikin yhteiskunnissa ovat luoneet hyvän pohjan, jolta tarkastella ilmiötä. Monet juutalaiset olivat kreikkalaisia, kreikkalaisempia kuin olemme ajatelleetkaan.
Harri Söderholm
väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto
Laskennallisen tekstitutkimuksen näkökulma marttyyriuden kulttuurievoluutioon
Marttyyrius on sekä traditionaalinen että pinnalla oleva aihe varhaiskristillisyyden tutkimuksessa. Vaikka aihepiiriä on eksegetiikassa ja sen lähialoilla tutkittu paljon ja lukuisista erilaisista näkökulmista, ei marttyyriutta toistaiseksi ole tarkasteltu kvantitatiivisten menetelmien, kuten tietokoneavusteisen laskennallisen tekstitutkimuksen avulla. Tässä esitelmässä kerron niin kutsutun distributiivisen semantiikan alaan kuuluvien menetelmien sovellusmahdollisuuksista marttyyri-ilmiön tutkimuksessa sekä antiikintutkimuksessa laajemmin. Esittelen aluksi lyhyesti käyttämääni datasettiä ja kerron sitten esimerkinomaisesti muutamista analyysimenetelmistä.
Tietokoneavusteisen laskennallisen tekstitutkimuksen perusedellytys on digitaalinen, tietokoneen ymmärtämään muotoon saatettu tekstikorpus. Viime vuosina tällaisia tekstikorpuksia on ilmestynyt myös kreikan- ja latinankielisistä lähdeteksteistä. Yksi niistä on LAGT eli ”Lemmatized Ancient Greek Text” -korpus (Kaše, Söderholm, Vesala & Nikki 2024), jonka 4.1-versio sisältää lähes 2000 teosta Homeroksen ja Hesiodoksen ajoista aina 600-luvulle asti. Noin 20 miljoonan lemmatisoidun sanan lisäksi LAGT sisältää teosten ajoitusten ja genrejen kaltaisia metadatatietoja, joiden avulla datasettiä voi lajitella ja suodattaa monin eri tavoin. LAGT toimii Python-ympäristössä ja on vapaasti ladattavissa Zenodo-alustalta.
Kulttuurievolutiivisessa tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita pitkän aikajänteen muutoksista makrotasolla; kysymykset edellyttävät monesti niin suurta aineistovolyymia, ettei tutkimuksen tekeminen ole perinteisten lähilukumenetelmien avulla mahdollista. Kulttuurievolutiivisten kysymyksenasetteluiden soveltaminen kreikkalais-roomalaisen maailman ilmiöihin vaatiikin usein tietokoneavusteisten menetelmien hyödyntämistä suurissa digitaalisissa tekstikorpuksissa.
Esitelmässäni annan muutamia esimerkkejä distributiivisen semantiikan menetelmistä, kuten erilaisista sanafrekvenssi- ja yhteisesiintymäanalyyseista, neuroverkkopohjaisista sanavektorisoinneista ja aihemallinnuksesta. Esimerkkini nousevat varhaiskristillisen marttyyri-ilmiön kulttuurievoluutioon pureutuvasta väitöstutkimuksestani, mutta menetelmät soveltuvat yhtä lailla antiikintutkimukseen yleisesti.
Esitelmäsessio 2A, to 23.1. 14.10–15.40
Puheenjohtaja: Minna Seppänen
Tuomo-Paavo Salokas
väitöskirjatutkija, Jyväskylän yliopisto
Politiikan käsitteet latinankielisessä retoris-poliittisessa traditiossa n. 87 eaa.–1159 jaa.
Roomalaisesta traditiosta lähtien läpi keskiajan on perinteisesti nähty politiikalle olleen käytössä pääasiassa käsitteet civilis ratio ja civilis scientia. Käsitteen politica sanotaan tulleen käyttöön kiinteästi 1400-luvulla. Latinalaisessa poliittisen retoriikan (genus deliberativum) perinteessä politiikan käsitteen teoretisointi oli erittäin runsasta ja vaihtelevaa lähtien ensimmäisistä latinankielisistä retoriikan manuaaleista (Ciceron De inventione, noin 87 eaa.) ja ulottuen aina keskiajan ensimmäisiin varsinaisiin politiikan alan tutkielmiin saakka. Esitelmässäni esittelen tämän pitkän ja tärkeän ajanjakson politiikan käsitteet kyseisessä traditiossa ja tuon esiin, että käsitteistö oli paljon rikkaampaa ja laajempaa kuin perinteisesti esitetään. Toiseksi esittelen 300–400-luvuilta yksittäistapauksen, joka käyttää latinankielistä käsitettä politica. Se kuitenkin katoaa käytöstä, vaikka jotkut myöhemmät kirjoittajat tuntevat kyseisen lähteen. Pohdin sitä, miksi käsite katoaa käytöstä. Kolmanneksi osoitan, kuinka tämä traditio tarjosi käsitteistöä heräävälle eurooppalaiselle poliittiselle ajattelulle 1100-luvulla, ja kuinka retorinen traditio vaikutti myös tätä kautta kehittyvään politiikan teoriaan, erityisesti Johannes Salisburylaisen teoksessa Policraticus (1159). Esitelmän mitoitus: Viiden politiikan käsitteen esitteleminen mukaan lukien politica ja keskeisten auktorien ryhmitteleminen niiden alle (17 min.), jälkivaikutuksen tarkasteleminen (3 min.).
Saara Honkanen
väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto
Participium coniunctum -rakenteet keskiajan latinankielisillä historiankirjoittajilla
Erilaisten participium coniunctum -rakenteiden eli apposition asemassa olevien partisiipin preesensien, perfektien ja futuurien runsas käyttö on ollut yksi latinankielisen historiallisen proosan keskeisiä tunnusmerkkejä jo antiikin ajan kirjoittajista lähtien. Partisiipeilla on korvattu erityyppisiä sivulauseita ja tiivistetty ilmaisua. On merkkejä siitä, että myöhemmässä latinassa participium coniunctum -rakenteet ovat sikäli yksipuolistuneet, että partisiipin preesensit ovat entisestään runsastuneet muiden rakenteiden kustannuksella eikä partisiipin preesensin käytöllä ylipäätään enää näytä myöhemmässä vaiheessa olevan samanlaisia reunaehtoja kuin aiemmin: eritoten preesens on vallannut alaa partisiipin perfektiltä, sillä preesensiä tavataan ilmaisemassa finiittiverbin toiminnan kanssa samanaikaisen toiminnan ohella myös sitä aikaisempaa toimintaa. Toisaalta partisiipin preesens vaikuttaa yhä useammin olevan pelkkä kerrontaa eteenpäin kuljettava blokki, joka saa vain harvoin kantaakseen hienovaraisempia semanttisia sävyjä. Esitelmässäni keskityn tarkastelemaan sitä, miten participium coniunctum -rakenteiden käyttö kehittyi keskiajan latinankielisessä historiallisessa proosassa karolingisen renessanssin jälkeisinä vuosisatoina. Oletuksena on, että oppineisuuden kasvun ja latinan kielen oppimisedellytysten parantumisen myötä myös proosassa tavattavien participium coniunctum -rakenteiden käytössä olisi havaittavissa jälleen vähittäistä monipuolistumista. Esitelmä perustuu sarjaan tapaustutkimuksia, joissa nykyisen Ranskan alueella vaikuttaneiden viiden keskiaikaisen historiankirjoittajan syntaksia on analysoitu yksityiskohtaisesti virke virkkeeltä perinteisin filologisin menetelmin.
Veli-Matti Rissanen
tutkija, Turun yliopisto
Otsakkeen merkityksestä Ciceron kirjeissä
Marcus Tullius Ciceron (106–43 eaa.) epistolaarinen jäämistö on ensimmäinen antiikista säilynyt todellisuudessa lähetetyistä kirjeistä koostuva kirjekokoelma. Kirjekorpus käsittää reilu 900 kirjettä. Ciceron kirjeet edustavat Rooman yhteiskunnan eliitin kirjeenvaihtoa ja välittävät meille arvokasta tietoa Rooman tasavallan ylimystön kirjeenvaihdon konventioista.
Roomalaiseen kirjeeseen kuuluu varsinaisen kirjeen lisäksi viisi kaavamaista elementtiä: otsake, alkutervehdys, lopputervehdys ja päivämäärä. Toisin kuin muut mainitut piirteet otsake esiintyy kirjeissä säännönmukaisesti.
Otsake aloittaa aina kirjeen ja muodostaa oman itsenäisen kokonaisuutensa, jossa mainitaan lähettäjän ja vastaanottajan nimi sekä tervehdysformula, usein lyhennetyssä muodossa: CICERO S. D. PAETO ”Cicero tervehtii Paetusta”. Myös kolmannen persoonan käyttö erottaa sen muusta kirjeestä, jossa keskustelu tapahtuu ensimmäisessä ja toisessa persoonassa. Otsakkeissa esiintyy runsaasti variaatiota. Niiden muoto vaihtelee esimerkiksi sen mukaan, miten läheinen tai etäinen lähettäjän ja vastaanottajan suhde on. Ciceron kirjeiden todistuksen perusteella otsakkeen tehtävänä ei olekaan varsinaisesti kirjeenvaihdon osapuolten identifioiminen vaan sillä ilmaistaan muita asioita.
Esitelmässäni tarkastelen, mitä päätelmiä Ciceron kirjeiden pohjalta voi tehdä otsakkeen muodon vaihtelun funktioista ja motiiveista.
Esitelmäsessio 2B, to 23.1. 14.10–15.40
Puheenjohtaja: Jyri Vaahtera
Reko Tikka
tutkijatohtori, Turun yliopisto
Vedonlyönti antiikissa: oletettua oudompaa?
Vedonlyönnin oletetaan vaikuttaneen ainakin jossain määrin siihen, miksi urheilukisat olivat antiikissa niin suosittuja yleisötapahtumia. Pisimmälle menevien oletusten mukaan Kreikan urheilukisoihin liittyi aina vedonlyöntiä ja Rooman spektaakkeleista koituneet suunnattomat kulut oltaisiin ainakin osittain katettu vedonlyönnistä saaduilla tuloilla. Suurin ongelma näissä oletuksissa on se, ettei niiden tueksi löydy antiikista mitään todisteita.
Ainoastaan parissa tekstissä mainitaan vedonlyönti kilpa-ajojen ja gladiaattoritaisteluiden yhteydessä eikä mitään mainintaa löydy siitä, että Kreikan urheilukisoissa oltaisiin lyöty vetoa. Kukkotappeluita on myöhemmin järjestetty ennen kaikkea vedonlyönnin takia, mutta antiikin aineistossa vedonlyönti mainitaan vain pari kertaa tässä yhteydessä, vaikka kukkotappelu oli kohtalaisen suosittu aihe kuvataiteessa ja mainitaan monesti antiikin kirjallisuudessakin. Kirjallisen aineiston perusteella näyttäisi siltä, että suosituin vedonlyönnin aihe antiikissa oli paimenten laulukilpailu, mutta eihän asia näin voi olla.
Kreikan kirjallisuudessa mainitaan vedonlyönnin kohteiksi myös myrkyn juominen ilman että sillä on vaikutusta, kunnioitetun ja vaikutusvaltaisen miehen piekseminen ilman syytä sekä Intiassa järjestetyt härkien juoksukilpailut. Rooman kirjallisuudesta löytyy maininta, jonka mukaan vedonlyönti tunnettiin jo Romuluksen ja Remuksen aikoihin. Vedonlyönnin aiheet taas näyttäisivät olleen yhtä satunnaisia kuin Kreikassakin: onnistuuko hetaira Fryne viettelemään ikääntyneen ja runsaasti viiniä nauttineen filosofi Ksenokrateen, julkinen ristiinpukeutuminen ja Kleopatran kuuluisa veto Marcus Antoniuksen kanssa siitä, pystyykö hän kuluttamaan 10 miljoonaa sestertiusta yhteen juhla-ateriaan.
Säilyneet lähteet eivät varmastikaan kerro koko totuutta, mutta todisteiden puute antaa aiheen kyseenalaistaa oletukset vedonlyönnin yleisyydestä ja sen vaikutuksesta erilaisten kisojen suosioon.
Nikolai Paukkonen
väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto
Kreikkalaisten miekkojen tyypittelyä musta- ja punakuviokeramiikan perusteella
Mikä oikeastaan on ξίφος? Miten μάχαιρα ja κόπις eroavat toisistaan? Antiikin Kreikassa miekat olivat keihään jälkeen yleisin jalka- ja ratsuväen ase, ja kreikan kielessä oli toistakymmentä sanaa erilaisille miekoille tai miekan kaltaisille aseille. Miekkoja oli useita eri kokoisia ja eri muotoisia useisiin eri käyttötarkoituksiin, mutta valitettavasti arkaaiselta ja klassiselta kaudelta on säilynyt vain yksittäisiä esimerkkejä löytöaineistoissa. Mitään keskiajan Euroopan tai viikinkiajan Oakeshott- tai Petersen-tyyppisiä typologioita ei siis ole ollut mahdollista tehdä löytöjen ja kokoelmien perusteella.
Classical Art Research Centren (CARC) verkkopalveluun on digitoitu vuodesta 2007 alkaen Sir John Beazleyn arkiston kreikkalainen keramiikkamateriaali kuvineen. Tätä alustavasti luokiteltua aineistoa käyttäen on ollut mahdollista erotella satoja erilaisia maalattuja astioita tai niiden sirpaleita, joissa esiintyy miekkoja. Käyttäen hyväksi digitaalisia ihmistieteitä sekä tietämystä attikalaisten vaasimaalareiden sosioekonomisesta taustasta, on mahdollista luoda mahdollisia typologioita ja ajoituksia erilaisille arkaaisen ja klassisen kauden miekkatyypeille maalauksissa esiintyvien muotojen ja yksityiskohtien perusteella. Tässä esityksessä käyn läpi alustavia tuloksia ja esittelen niihin liittyviä mahdollisuuksia.
Anna-Maria Wilskman
väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto
Projektiesittely: Vitriineistä luokkahuoneisiin: kreikkalais-roomalaiset esineet opetuksen välineinä
Antiikin Kreikka ja Rooma sisältyvät sekä peruskoulun että lukion historianopetukseen. Opetussuunnitelmat keskittyvät demokratian syntyyn sekä roomalaiseen yhteiskuntaan, painottuen erityisesti kulttuureihin, elämäntapoihin sekä antiikin jälkivaikutukseen. Antiikin materiaalinen kulttuuri tarjoaa oivan aineiston opetussuunnitelmien kaikkien tavoitteiden täyttymisen tukemiseen. Materiaalinen kulttuuri on kuitenkin oma erikoisalansa, eikä opettajilla ole välttämättä ollut mahdollista perehtyä siihen aiemmin. Niinpä sen potentiaali jää usein hyödyntämättä.
Vitriineistä luokkahuoneisiin: kreikkalais-roomalaiset esineet opetuksen välineinä -projektissa Helsingin yliopiston opiskelijat tuottavat antiikin aineelliseen kulttuuriin keskittyviä, koluille suunnattuja materiaalipaketteja, joiden hyödyntämiseen ei tarvita aiempaa antiikin tuntemusta. Materiaalipakettien keskiössä on esinelähtöinen oppiminen. Hanke toteutetaan yhteistyössä Tiedemuseo Liekin kanssa, jonka kokoelmista opiskelijat valitsevat opetuspaketeissa esiintyvät esineet.
Antiikintutkimuksen päivien esitelmässä kerrotaan projektin tämänhetkisestä tilanteesta.
Kutsuttu puhuja, to 23.1. klo 16.30–17.15
Tommi Alho
tutkijatohtori, Turun yliopisto
Tieteellinen viittaaminen Turun akatemiassa (1640–1828)
Tutkin TIAS-projektissani Managing Knowledge: Scientific Referencing at the Academy of Turku (1640-1828) tieteellisen viittaamisen käytäntöjen kehitystä Turun Akatemiassa vuosina 1640–1828. Vaikka viittaaminen on olennainen osa kaikkea tieteellistä kirjoittamista, sen historia tunnetaan hyvin huonosti. Projektissa tarkastellaan viittaamiskäytäntöjen kehitystä varhaismodernin Euroopassa sekä pyritään tuomaan uusia työkaluja ja näkökulmia tiedonvälityksen historian tutkimiseen. Tutkimus keskittyy latinankielisiin lääketieteellisiin ja kasvitieteellisiin väitöskirjoihin. Projektissa kehitetään Transkribus-malli viitteiden systemaattiseen tunnistamiseen varhaismodeneista teksteistä. Mallin avulla viiitteitä voidaan tarkastella paitsi niiden tyypin, muodon ja sisällön suhteen myös tutkia viittaamisessa tapahtuneiden muutosten yhteyttä tieteellisen argumentaation kehitykseen sekä viittaamisen roolia tiedonhallinnassa ja-välityksessä.
Esitelmäsessio 3A, pe 24.1. 9.15–10.45
Puheenjohtaja: Maria Jokela
Laura Aho
väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto
Kategorisoinnin haasteet ja mielekkyys – tapaus syynilmaukset dedikaatioissa
Usein aineistopohjainen tutkimus vaatii tutkittavan aineiston jakamista osiin tai jaottelua kategorioihin sen tarkastelun helpottamiseksi. Jaottelun jälkeen kategorioita verrataan toisiinsa yhtäläisyyksien ja eroavaisuuksien löytämiseksi ja aineiston ymmärtämiseksi. Monesti lähtöaineisto on jo itsessään kategoria isommasta lähdeaineistosta. Näin on myös omassa tutkimuksessani, joka käsittelee dedikoimisen syyn ilmaisuja votiivipiirtokirjoituksissa ja uskonnollisissa dedikaatioissa. Tässä esitelmässä käyn läpi aineistoni kategorisoinnin haasteita ja kompromisseja, joita olen joutunut tekemään aineiston tarkastelun helpottamiseksi. Esitelmän tarkoitus on myös herättää keskustelua aineistojen kategorisoinnin haasteista, mielekkyydestä ja vakiintuneiden jaotteluiden haastamisesta.
Timo Sironen
dosentti, Oulun yliopisto
Esiroomalaisen ja roomalaistuvan Apulian tutkimuksen hyödyntämättömien lähteiden uusia näkökulmia
Messapinkielisiä piirtokirjoituksia on löytynyt Apuliasta yli 300 (ajoittuen n. 500–0 eaa.), erityisesti sen eteläosista. Suurin osa niistä on hauta- ja votiivitekstejä. Messapi on helpohkosti tulkittava indoeurooppalainen kieli, Adrianmeren itärannikolla puhutun illyrian sukukieli, kuten mm. meille tuttu Wolfgang Helbig 1800-luvulla todisteli. Tulkintoja vaikeuttaa mm. sananvälien merkitsemättä jättäminen vanhemmissa dokumenteissa. Kreikkalainen Taras antoi aakkosensa messapille 500-luvulla eaa, samoin kuin myöhemmin valmisti messapien kreikankieliset kolikot – Pohjois-Apulian Teanum Apulumissa kolikot olivat oskinkielisiä.
Esiroomalainen Apulia urbanisoitui varhain: kaupunkien ympärille rakennettiin puolustusmuureja 400- ja 300-luvuilla eaa. ja niiden ulkopuolella oli pyhäköitä. Kallioon hakattuja hautoja piirtokirjoituksineen on löydetty kaupunkien sisällä.
Pohjois-Apuliaan (Dauniaan) oli ennen samnilaissotia tunkeutunut Itä-Samniumista oskinpuhujia. Roomalaiset perustivat sinne v. 315 eaa. Lucerian latinalaiskolonian ja Venusiaan, Apulian ja Lukanian rajaseudulle, v. 291 eaa., kenties jopa 20 000 kolonistilla; todennäköisesti mukaan otettiin myös alkuasukkaita Forentumista (Lavello) integroitaviksi. Brundisiumin latinalaiskolonia Via Appian kaakkoispäähän perustettiin v. 246 eaa.
Merkittävää on täysin monitieteisen tutkimuksen puute, vaikka arkeologista, historiallista ja epigrafista julkaisutyötä on tehty kohta 100 vuotta. Silmiinpistävintä ja harmittavinta on kirjallisten lähteiden puuttuva ja tarkka etninen ja sosiaalihistoriallinen kontekstualisointi.
Joonas Vanhala
väitöskirjatutkija, Turun yliopisto
Fallospiirrokset Pompejin seinillä
Fallos oli huomiota herättävä ja toisaalta myös arkinen kuva-aihe antiikin Roomassa. Falloksia näkyi esimerkiksi koruissa, astioissa ja öljylampuissa sekä reliefeissä, seinämaalauksissa ja talojen seinille piirrettyissä graffitoissa. Tätä falloskuvastoa ja sen merkitystä antiikin roomalaisten ajattelussa on tutkittu paljon. Seinille raapustetut fallospiirrokset ovat kuitenkin jääneet tutkimuksessa vähemmälle huomiolle kuin muu fallosmateriaali. Laajin kokoelma roomalaisia fallospiirroksia on löytynyt Pompejista, josta on dokumentoitu yli 100 tällaista piirrosta, mutta näitäkään piirroksia ei ole tutkimuksessa tarkasteltu systemaattisesti. Tämä johtuu kenties siitä, että muut seinäkirjoitukset ja piirrosaiheet on koettu otollisemmiksi tutkimuskohteiksi. Fallospiirroksia on myös dokumentoitu puutteellisesti, mikä osaltaan vaikeuttaa niiden tutkimusta. Fallospiirrokset olivat kuitenkin keskeinen osa pompejilaisten harjoittamaa seinäkirjoittelua ja -piirtelyä. Fallospiirrosten tarkastelu täydentää käsitystämme tästä vuorovaikutuksen muodosta ja roomalaisten suhtautumisesta fallokseen piirrosaiheena ja symbolina. Esitelmässäni käsittelen alustavia havaintoja Pompejista löytyneiden fallospiirrosten määristä ja muodoista sekä siitä, mihin falloksia piirrettiin, miten ne liittyvät muihin seinäkirjoituksiin ja -piirroksiin, ja mitä merkityksiä fallospiirroksilla on voinut olla erilaisissa konteksteissa.
Esitelmäsessio 3B, pe 24.1. 9.15–10.45
Puheenjohtaja: Veli-Matti Rissanen
Minna Seppänen
yliopistonlehtori, Turun yliopisto
”Kaivamisia Troijan tasangolla toimittelee toht. Schliemann”: arkeologin kuva suomalaisessa aikalaislehdistössä
Esitelmässäni tarkastelen maailman tunnetuimman ei-fiktiivisen arkeologin, Heinrich Schliemannin (1822–1890) uran käsittelyä suomalaisessa aikalaislehdistössä alkaen ensimmäisistä maininnoista ja keskittyen erityisesti Troijan kaivausten uutisointiin. 1800-luvun mediassa arkeologia sai paljon tilaa, ja Schliemann oli sen ensimmäisiä sankareita: hänen löytönsä saivat jatkuvasti näkyvyyttä niin päivälehdissä, aikakauslehdissä, kirjoissa kuin esitelmissäkin. Tämä näkyvyys oli lisäksi liki maailmanlaajuista. Erityisesti tarkastelen sitä, missä laajuudessa ja mihin sävyyn suomalaislehdet Schliemannia käsittelivät. Maailmalla tieteelliset reaktiot olivat olleet ristiriitaisia toisten tutkijoiden ymmärtäessä löytöjen merkityksen, toisten puolestaan noustessa kiistämään kaiken esittäen esimerkiksi, että Mykenestä ja Tirynsistä tehdyt esinelöydöt kuuluivat bysanttilaiskaudelle. Miten Suomessa reagoitiin, ja mitkä tahot katsoivat asiakseen reagoida?
Henna Ala-Lehtimäki
väitöskirjatutkija, Turun yliopisto
Roomalainen luontosuhde pompejilaisessa talossa – Suomen Rooman-instituutin johtajan työryhmän projektin esittelyä
Puheenvuorossa esittelen Suomen Rooman-instituutin keväällä 2024 alkaneen johtaja Ria Bergin työryhmän materiaaleja ja aihealueita yhden työryhmäläisen näkökulmasta. Tutkimusprojektin laajempana tutkimuskohteena on antiikin roomalaisten luontosuhde, jonka ilmentymistä tarkastellaan pompejilaisessa Trebius Valensin asuintalossa (III, 2,1). Hankkeen taustakysymyksiä ovat, miten tietoisesti luontosuhdetta käsiteltiin ja pohdittiin. Mitä tunteita luontoon liitettiin? Miten luonnonympäristöä estetisoitiin tai ihannoitiin? Mikä oli ylellistä ja mikä arkista, luotua ja luonnollista?
Esitelmässä käsitellään työryhmän suunniteltuja tuotoksia. Ensimmäisenä tavoitteena on dokumentoida ja julkaista talo kokonaisuutena. Tätä käytännön työtä ja talon erityispiirteitä esitellään esitelmän aluksi. Keskeisempi huomio esitelmässä kuitenkin kiinnitetään toiseen tavoitteeseen, eli artikkeleihin, joissa tutkimuskysymystä lähestytään monista eri näkökulmista. Työryhmä koostuu seitsemästä opiskelijasta ja johtajasta, ja siinä ovat edustettuina eri tutkimusalat (arkeologia, historia, taidehistoria ja klassillinen filologia) sekä niiden metodit ja lähdemateriaalit. Tämän seurauksena myös lähestymistapa asuintaloon ja luontosuhteeseen on monipuolinen. Esitelmässä käydään läpi näitä näkökulmia ja artikkelikontribuutioita tiiviisti kokonaiskuvan luomiseksi.
Työryhmän lähestymistapa asuintaloon on mahdollista jakaa karkeasti kahteen eri tulokulmaan. Noin puolet työryhmästä tarkastelee talon laajempia arkkitehtonisia kokonaisuuksia. Näitä ovat luonnonelementtien – veden, ilman ja auringonvalon – kiertokulku, talon terveysvaikutukset sekä peristyylipuutarhan ja sen tricliniumin aistikokemukset ja ulkona syömisen merkitykset. Loput työryhmästä tarkastelee luontosuhdetta seinämaalausten aihetyyppien – lintujen, kasvien, eläimien ja teatterinaamioiden – kautta. Esitelmässä käydään läpi talossa esiintyviä malliesimerkkejä sekä työryhmäläisten lähestymistapoja kuva-aiheisiin.
Esitelmän tarkoitus on tutustuttaa yleisö käynnissä olevaan projektiin, esitellä sen alustavia tuloksia sekä kertoa projektin tulevasta kevään työperiodista. Kaikissa tutkimuskysymyksissä painopiste on antiikin materiaalisessa kulttuurissa, jonka tutkimisen ja opetuksen tärkeys on ollut pinnalla myös suomalaisessa yliopistokeskustelussa.
Anna Vuolanto
tietoasiantuntija, Kansalliskirjasto/Helsingin yliopisto
Rituaaleja ja arkipäivää antiikin Ostiassa
Jumaluudet ja jumalia palvelevat rituaalit olivat läsnä antiikin roomalaisten arkisessa elämässä. Jumalat osallistuivat niin valtiolliseen päätöksentekoon sodan ja rauhan kysymyksissä kuin suojelivat perhe-elämää ja jokapäiväisen leivän eteen tehtävää työtäkin. Tässä esitelmässä tarkastelen rituaalista toimintaa tällaisessa arjen ja työn kontekstissa antiikin Rooman satamakaupungissa Ostiassa aikavälillä 200–400 jaa.
Ostia on hedelmällinen arkipäivän uskonnollisuuden harjoittamisen käytäntöihin erityisesti ei-eliitin näkökulmasta, sillä satamakaupunkina se tarjosi paljon tehtäviä ruumiillisen työn tekijöille. Ostian rakennuskannasta huomattava määrä on varastorakennuksia. Viljan ja muiden hyödykkeiden varastointi vaati myös valtavan määrän työvoimaa. Kolmen tapaustutkimuksen avulla esittelen, millaisia rituaaliseen toimintaan viittaavia jälkiä suurista keisarillisista varastoista on löytynyt. Esimerkkivarastoissa jäänteet ovat pieni votiivipyhättö, suurehko mitreum sekä genius loci -tyyppinen reliefi. Vertailen näitä keskenään ja muualta tunnettuun aineistoon ja pohdin, ketkä rituaalien harjoittamiseen osallistuivat ja miten.
Lähteinä käytän varastorakennusten jäänteitä, rekonstruktioita ja pohjapiirroksia sekä muita arkeologisia löytöjä, jotka tunnetaan pääosin 1800- ja 1900-luvuilla suoritettujen kaivausten raporteista. Vertailevana aineistona on tekstiaineistoa Ostiasta ja Roomasta, lähinnä epigrafiikkaa ja lakiteksti Codex Theodosianuksen aihepiiriä käsittelevät muutamat maininnat.
Esitelmässäni valotan roomalaisen arjen ja Ostian erityislaadun leikkauspistettä, uskonnollista toimintaa varastokontekstissa, jota on tutkittu yllättävän vähän ottaen huomioon yhtäältä varsin laajan ostialaiseen uskontoon kohdistuneen kiinnostuksen sekä toisaalta varastoinnin keskeisen aseman koko kaupungin olemassaoloa ja toimintaa leimaavana piirteenä. Esitelmäni perustuu työn alla olevaan artikkeliin Daily Life and Religion from 200 to 400 CE in Ostian horrea, jota kirjoitan Suomen Rooman instituutin tutkimustyöryhmän jäsenenä Arja Karivieren ohjauksessa. Artikkelikokoelma julkaistaneen vuoden 2025 aikana.
Esitelmäsessio 4A, pe 24.1. 11.30–13.00
Puheenjohtaja: Antti Lampinen
Jyri Vaahtera
professori, Turun yliopisto
Caesarin norsudenaari
Vuonna 49 eaa. Caesar lähti provinssistaan legioonineen suuntana Rooma. Roomaan päästyään hän tyhjensi Saturnuksen temppelin alla sijaitsevan valtion aarrekammion saaden sieltä mm. 30 000 hopeatankoa ja 15 000 kultatankoa. Tästä hopeasta mitä ilmeisimmin Caesar lyötätti denaarin, jota lyötiin poikkeuksellisen suuri määrä — Crawfordin arvion mukaan 22,5 miljoonaa kappaletta. Kyseessä oli ns. ”military issue”, jonka painatusta ei valvonut senaatti vaan Caesar itse. Raha myös levisi erittäin laajalle valtakunnassa. Tälle Caesarin ns. norsudenaarin (Crawford, RRC 443) ikonografialle on esitetty monenlaisia tulkintoja. Crawford (RRC) 1974, 735 kuvaa kolikkoa seuraavasti: ”His first issue (no. 443) alludes on the obverse to his possession of the office of Pontifex Maximus; the significance of the reverse, portraying an elephant trampling a dragon [sic], is more obscure, but I believe that it was intended to symbolise victory over evil.”
Crawfordin selityksistä kääntöpuolen norsun ja käärmeen selitys on ilmeisen virheellinen, ja etupuolen selityskin herättää ainakin yhden kysymyksen. Erilaisista kääntöpuolen kuva-aiheen tulkinnoista Debra Nousek (Debra L. Nousek, ”Turning Points in Roman History: The Case of Caesar’s Elephant Denarius,” Phoenix 62, 2008, 290-307) on onnistunut selittämään norsun uskottavasti, mutta epäonnistuu käärmeen kohdalla – ja samalla myös kolikon sisältämän viestin tulkinnassa. Esitelmässäni esitän kolikolle oman tulkintani.
Kirsi Simpanen
väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto
Eläimellisyys, sotaisuus ja sotamerkkien eläintunnukset
Antiikissa eläimellisyys ja sotaisuus nivoutuivat tiiviisti toisiinsa, mikä on nähtävissä esimerkiksi kirjallisuudessa yleisistä soturien rinnastuksista eläimiin. Yksi eläimellisyyden ja sotaisuuden välisen suhteen ilmentymistä on myös Rooman armeijan sotamerkeissä käytetyt eläintunnukset, joita tutkin tekeillä olevassa väitöskirjassani. Esitelmässäni tarkastelen, kuinka eri eläimille mielletyt ominaisuudet ovat vaikuttaneet sotamerkkitunnusten valintaan ja kuinka tunnukset ilmentävät eläimellisyyden ja sotaisuuden käsitteitä.
Aiemmassa tutkimuksessa tunnuseläinten ominaisuuksien vaikutus niiden valintaan on usein sivuutettu, ja eläinten esiintymisen tunnuksina on selitetty johtuvan esimerkiksi niiden roolista jumalten attribuutteina, tai ne on nähty astrologisina merkkeinä, jotka viittaavat tunnuksia käyttäneiden yksikköjen perustajiin tai perustusajankohtiin. Nämä selitykset ovat kuitenkin riittämättömiä ja ongelmallisia, eivätkä ne ota huomioon, kuinka merkittävä vaikutus eläinsymboliikalla ylipäänsä oli antiikin sodankäynnissä. Antiikin lähteitä tarkastelemalla voi huomata selvän korrelaation tunnuseläinten ominaisuuksien sekä sotilaallisten hyveiden välillä, ja tutkimalla tätä yhteyttä voi puolestaan tehdä kiinnostavia havaintoja roomalaisten ajatusmaailmasta ja eläinsuhteesta, joiden kartoittaminen eläinsotamerkkien kautta on oman tutkimukseni keskiössä. Tarkastelen esitelmässäni sekä varhaisia tasavallan ajan eläinsotamerkkejä että myöhempiä keisariajan eläintunnuksia.
Jasmin Lukkari
tutkijatohtori, Helsingin yliopisto
Rooma ja Pergamon 2. vs. eaa. alussa – miten Polybioksen ja Liviuksen narratiiveja pitäisi tulkita?
Esittelen viimeaikaisia tutkimussuuntiani yleisemmin puhumalla siitä, miten narratiivianalyysiä voidaan soveltaa antiikin historian tutkimuksessa. Tutkin tällä hetkellä erityisesti Rooman tasavallan historiaa 2. vuosisadalla eaa. erityisesti historiankirjoituksen näkökulmasta.
Kuten on ihmisille ylipäätään luonnollista, Polybios ja Livius pyrkivät jäsentelemään historiaa narratiivisesti loogisiksi ”tarinoiksi”, vaikka historian pidemmät kehityskulut harvoin todellisuudessa noudattavat mitään loogista narratiivinomaista rakennetta. Yksi esimerkki tällaisesta pyrkimyksestä on Liviuksen tapa tarkastella Rooman menneisyyttä muun muassa moraalikadon näkökulmasta. Hänen mukaansa roomalaisten moraali, virtus, alkoi rapistua hiljalleen puunilaissotien jälkeen, ja tämä vaikutti voimakkaasti Liviuksen kuvaukseen menneisyydestä. Polybioksella oli myös omia erilaisia narratiivisia kaavojaan.
Tutkimuksessani selvitän, millä tavoin Polybiosta ja Liviusta kannattaisi lukea niin, ettei nykyhistorioitsijan tulkinta Rooman historian tapahtumista värittyisi liikaa näiden historioitsijoiden narratiivisten kaavojen vuoksi. Usein nykyhistorioitsijoilla on tapana poimia yksittäisiä lainauksia erilaisista lähteistä irti niiden laajemmasta narratiivisesta kontekstistaan, minkä vaarat pyrin nyt osoittamaan.
Lukemalla Polybiosta ja Liviusta rinnakkain sekä vertaamalla muihin samoista aiheista puhuviin antiikin kirjailijoihin ja piirtokirjoituksiin, on mahdollista tunnistaa nämä laajemmat narratiiviset kaavat Polybioksen ja Liviuksen teoksissa. Nämä kaavat taas tulisi ottaa huomioon yksittäisten tapausten tulkinnassa. Tässä esitelmässä otan malliesimeriksi Rooman ja Pergamonin kuningaskunnan suhteet kuningas Eumenes II:n aikana (hallitsi 197–159 eaa.). Näytän, kuinka näitä diplomaattisia suhteita on tulkittu mielestäni liian luottavaisesti Liviuksen pohjalta, koska muut lähteet ovat fragmentaarisempia. Jos tätä tapausta kuitenkin tarkastellaan laajemmassa narratiivisessa kontekstissaan ja myös piirtokirjoituksiin verraten, voidaan huomata, että Liviuksen kuvaus on tarkoituksellisen puolueellinen.
Esitelmäsessio 4B, pe 24.1. 11.30–13.00
Puheenjohtaja: Reko Tikka
Sofia Vierula
väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto
Salua puella tibi est – naisten kirjoituksia sairaudesta antiikin Roomassa
Roomalaiset auktorit kuvasivat yleensä teksteissään naisten sairauksia ja vammoja moralisoiden tai mystifioiden, ja naisten aidot kokemukset omista sairaista kehoistaan jäivät siveyttä ja hyveitä korostavien narratiivien varjoon. Kuitenkin myös naiset tuottivat latinankielisiä primäärilähteitä, jotka kuvaavat erilaisia vaivoja; naisten omia kokemuksia kuvataan votiiviesineissä, kirjeissä, kiroustauluissa, hautapiirtokirjoituksissa, runoissa ja proosassa. Väitöskirjani tärkein tutkimuskysymys onkin, miten roomalaiset naiset kokivat omat sairaat tai vammaiset kehonsa. Tämä esitelmä keskittyy teksteihin, joissa naiset kuvaavat sairaita naiskehoja, keskittyen erityisesti Sulpician runoihin.
Sulpician runoissaan kuvaama, kuumeessa riutuva naishahmo on muotoutunut länsimaisen kirjallisuuden arkkityypiksi, jota on toisinnettu niin keskiajan runoudessa kuin romantiikan ajan maalaustaiteessa. Kuihtuvan kaunis naiskeho ja sen seksualisointi ovat läsnä Sulpician kehokuvauksissa. Toisaalta Sulpicia on huomioitava myös keisari Augustuksen aikalaisena; runoja voidaan tarkastella keisarillisena propagandana, jonka keskiössä on Apollo, totuuden, valon ja terveyden tuoja. Roomalaisissa kansallista identiteettiä rakentavissa narratiiveissa naiskehot symboloivat valloitettuja maita. Sairas naiskeho Rooman personifikaationa ja Apollo sen parantajana mukailevatkin Sulpician aikalaisten kerrontatapoja.
Roomalaisten miespuolisten auktorien tapa toiseuttaa naisten kehoja ja suhtautua naisten kokemuksiin epärelevantteina on edelleen nähtävissä lääketieteessä ja terveydenhuollossa. Naisten kehokokemusten mystifiointi ja ymmärtämättömyys heijastuu yhteiskuntaamme edelleen tavoilla, jotka pahimmassa tapauksessa johtavat naisten terveydenhuollon ongelmiin. Ymmärrys naiskehoista samaan aikaan heikkoina ja vahvoina johtaa tapaan nähdä sairaus osana naiskehossa elämisen kokemusta. Esitelmäni tarkoitus on näyttää, että antiikin Roomassa myös naiset kuvasivat kehollisia kokemuksiaan kaunokirjallisuuden keinoin, ja että emme ole riippuvaisia miespuolisten auktorien kuvauksista, kun rekonstruoimme naisten sairauskokemuksia antiikin Roomasta. Näin voimme rakentaa uusia tapoja ymmärtää historiallisia kehollisia kokemuksia ja purkaa antiikista kantautuvia rakenteita, joissa naisten kokemukset ja kehot ovat toiseutettuja.
Pia Mustonen
väitöskirjatutkija, Tampereen yliopisto
Ceres Rooman keisarillisessa ideologiassa
Maanviljelykseen, viljasatoon, hedelmällisyyteen ja äidillisiin suhteisiin yhdistetty Ceres vakiintui ensimmäisen vuosisadan aikana oleelliseksi hahmoksi erityisesti Rooman keisariperheiden naisiin liittyvässä kuvastossa. Tarkastelen esitelmässäni Cereksen moniulotteista roolia Julius-Claudiusten keisaridynastian ideologiassa sekä symbolista merkitystä keisarivaltaan ja sen legitimiteettiin liittyvissä viesteissä. Cereksen ja keisariperheen välisen yhteyden formalisoimisesta on todisteita jo Augustuksen valtakaudelta (27 eaa. – 14 jaa.), ja tämän teeman jatkuvuus on nähtävissä aina Septimius Severuksen aikaan asti (193–211 jaa.). Analysoimalla erityyppisiä lähdeaineistoja, pääasiassa kolikoita, piirtokirjoituksia sekä muotokuvaveistoksia, tuon esille erilaisia tapoja ja motiiveja assosioida keisarillisia naisia Cerekseen. Tarkastelen yhtenä osa-alueena myös maantieteellisten ja kulttuuristen kontekstien vaikutusta naisten representaatioihin: esimerkiksi provinssien julkisissa muotokuvaveistoksissa esiintyy paikallisia adaptaatioita roomalaisesta kuvastosta. Koska Ceres symboloi yhtäältä ihanteellista roomalaista matroonaa sekä naisellisia hyveitä – jumalattaren mytologiaan ja kulttiin perustuvia teemoja, jotka olivat tuttuja tavallisille kansalaisille ja joilla oli propagandistista voimaa – keisariperheiden naisten yhdistäminen Cerekseen identifioi heidät näihin aspekteihin. Maanviljelyksen ja viljan suojelijana Ceres symboloi toisaalta yleistä hyvinvointia ja vaurautta, joiden takaaminen kuului keisarille – kuten kuuluivat myös konkreettisemmin viljantuonnin ja -jakelun turvaaminen Rooman väestölle. Keisarillisten naisten representaatiot Cereksen hahmossa eivät näin ollen kuvastaneet pääasiassa heidän rooliaan ihanteellisina matroonina ja äiteinä, vaan toimivat laajemmassa merkityksessä suhteessa keisariin ja keisarivaltaan.
Kutsuttu puhuja, pe 24.1. klo 14.30–15.15
Antti Lampinen
dosentti, Turun yliopisto
’Pseudo-Hieronymoksen’ Cosmographia Aethici Istriotae
TIAS-projektini The Reception of Classical Ethnographic Writing from Cassiodorus to the Carolingians tarkastelee myöhäisantiikin ja varhaiskeskiajan kreikan- ja latinankielisten kirjoittajien tapoja hyödyntää, muokata, uudelleenjärjestää varhaisemman kirjallisen perinteen tuottamaa tietoa ei-kreikkalaisista ja ei-roomalaisista kansoista. Projektini keskeisiin kysymyksiin kuuluu se, kuinka ensyklopediset tekstit, kommentaarit ja paratekstuaaliset resurssit kuten glossaariot ja skholiat vaikuttivat antiikin etnografian välittymiseen ja sen sisältämän informaation myöhempään hyödyntämiseen. Eräs projektini käsittelemän aikakauden myöhäisempiä mutta samalla kiinnostavimpia ja luovimpia tekstejä, joissa tarkastelemani teemat näyttelevät merkittävää roolia, on kirkkoisä Hieronymoksen kirjoittamaksi esitetty, mutta todellisuudessa 700-luvun puolivälissä kenties Pohjois-Italiassa kirjoitettu Cosmographia Aethici. Tämä genreltään vaikeasti luokiteltava mutta käsikirjoitusperinteessä aktiivisesti levinnyt teksti on kiintoisa ja ajoittain hupaisakin esimerkki aikakautensa oppineiden kirjoittajien tavasta leikitellä perimillään elementeillä ja muokata niitä oman aikansa kontekstiin.
