Posterit, to 23.1. klo 15.40–16.30
Matias Buchholz
akatemiatutkija, dosentti
Bubastoksen hiiltyneet papyrukset
Egyptissä, Niilin suistoalueella sijaitsevasta Bubastoksesta (Bubastiksesta) on säilynyt roomalaisaikainen papyrusarkisto, joka sisältää kreikankielisiä hallinnollisia asiakirjoja. Papyrukset ovat säilyneet hiiltyneessä muodossa, koska arkisto paloi joskus vuoden 232 jaa. jälkeen. Juuri hiiltyminen mahdollisti papyrusten säilymisen tällä alueella, jonka maaperä ei ole suosiollinen papyrusten säilymiselle, ja joka siksi tunnetaan muuta Egyptiä huonommin.
Hiiltyneitä fragmentteja on useita tuhansia ja ne ovat nykyään hajautuneet useampaan eri kokoelmaan (Köln, Wien, Barcelona, Ateena, Duke ja Helsinki). Fragmenteista voidaan rekonstruoida noin 40 alun perin monimetristä kääröä tai sellaisten osia. Kölnin yliopiston sarjassa Die verkohlten Papyri aus Bubastos (P.Bub.) on vuoden 1990 jälkeen julkaistu yhteensä kuuden käärön editiot (ediittoreina Dieter Hagedorn, Jaakko Frösén ja Klaus Maresch). Julkaisematonta materiaalia on kuitenkin edelleen runsaasti, mm. yksi koko arkiston parhaiten säilyneistä kääröistä (P.Vindob. G 39888 + P.Köln Inv. R) on edelleen julkaisematta.
Minulla on parhaillaan meneillään akatemiatutkijan rahoituksella hanke nimeltä Bubastoksen hiiltyneiden papyrusten digitointi, rekonstruointi ja julkaisu (2021-2026). Hanke sisältää
1) eri kokoelmissa olevien fragmenttien kuvantamisen laitteistolla, jonka Antti Nurminen (Aalto-yliopisto) on kehittänyt nimenomaan tätä tarkoitusta varten,
2) rekonstruktiokuvien laatimisen, joissa jokaisen käärön fragmentit on sijoitettu alkuperäiseen järjestykseensä,
3) merkittävimpien vielä julkaisemattomien kääröjen tieteellisten editioiden laatimisen.
Ehdottamani posteri antaa yleiskuvan Bubastoksen hiiltyneistä papyruksista ja niihin liittyvästä hankkeestani.
Roosa Kallunki
väitöskirjatutkija, Tampereen yliopisto
Roomalaisen lapsuuden rituaalinen olemus
Esittelen posterissani väitöskirjatutkimukseni keskeistä teoriaa antiikin roomalaisten lasten rituaalisesta olemuksesta eli ontologiasta. Lapset olivat erityinen väestönosa, joka oli erilaisessa asemassa suhteessa jumaliin, mutta myös erillään aikuiselämän tuomista sosiaalisista velvoitteista ja huveista. Tämä johti siihen, että lapset nähtiin soveliaampina tiettyihin tehtäviin uskonnon parissa. Selvitän tutkimuksessani miksi lapset toimivat juuri tietyissä uskonnollisissa tehtävissä, ja mikä teki lapsista poikkeuksellisia uskonnollisia toimijoita. Tästä lasten poikkeuksellisesta uskonnollisesta olemuksesta käytän nimitystä ”rituaalinen ontologia”.
Lapsia tarvittiin tietyissä rituaaleissa ja rooleissa antiikin Roomassa. Esimerkiksi vestaalit ja Salii-papit aloittivat tehtävissään jo lapsina. Tasavallan ajan lepytysrituaaleissa lapset olivat keskeinen toimija erityisten huonojen enteiden jälkeen. Samoin tietyillä papeilla oli lapsia avustajinaan. Lapset olivat myös Ludi saeculares -festivaaleilla ja muissa rituaaleissa tärkeissä rooleissa. Yhteistä näille kaikille lasten tehtäville olivat tietyt kriteerit, kuten patrimus et matrimus -status eli molempien vanhempien elossa oleminen. Lapsia myös kuvailtiin tietyillä toistuvilla termeillä, joista keskeisiksi nousevat ideat puhtaudesta (castus, purus, καθαρός, ὅσιος), koskemattomuudesta (intactus, ἁγνός, ἄφθαρτος), kauneudesta (decorus, εὐπρεπής, χαρίεις) ja täydellisyydestä (integer). Tutkimuksen parissa on myös pohdittu lasten liminaalista asemaa antropologisen tutkimuksen innoittamana. Kaikki nämä piirteet koottuina yhteen luovat kuvan rituaalisesti ideaalista lapsesta, joka edusti lapsuuden rituaalisen ontologian ideaalia. Ajallisesti tutkimusaiheeni keskittyy suunnilleen vuosien 200 eaa. ja 200 jaa. välille, mutta tutkin uskonnollisten tapojen jatkumoita tätä laajemminkin. Alueellisesti tutkimukseni rajoittuu Italian niemimaalle, joka oli roomalaisten traditioiden ydinalue.
Timo Korkiakangas
dosentti, Helsingin yliopisto
Latinan kielen ja Rooman kirjallisuuden tutkintovaatimusten historiaa Helsingin yliopistossa
Posterissani esittelen Rooman kirjallisuuden ja sittemmin Latinan kielen ja Rooman kirjallisuuden oppiaineen tutkintovaatimusten kehittymistä Aleksanterin-yliopistossa ja sittemmin Helsingin yliopistossa ensimmäisistä tunnetuista vaatimuksista nykypäivään. Ensimmäinen latinan tutkintovaatimusten listaus tunnetaan professori af Brunérilta 1850-luvulta; painettuna vaatimukset alkoivat ilmestyä vuodesta 1878 alkaen. Tarkastelun voisi aloittaa periaatteessa Turun Akatemian ajoista, mutta tarkoitukseni on keskittyä ”moderniin” yliopistokoulutukseen; muiden kuin Helsingin yliopiston tutkintovaatimusten tarkastelu jää niin ikään valitettavasti toiseen yhteyteen.
Tavoitteenani on luoda oppihistoriallinen katsaus siihen, i) mitä kulloinkin on Suomessa pidetty latinistin keskeisinä tietoina ja taitoina, ii) miten tutkintovaatimukset heijastelevat suomalaisen antiikintutkimuksen trendejä sekä iii) miten koulutuspolitiikka on vaikuttanut vaatimuksiin etenkin viime vuosikymmeninä.
Alkujaan luettiin pelkästään klassista kirjallisuutta ja paljon, mutta jo Gustafssonin (1882–1920) alkukaudella määriä kohtuullistettiin, ja klassillisen filologian seminaari sekä tutkielma tulivat pakollisiksi. Vuoden 1900 tienoilla vaatimuksiin kirjattiin alkeistason tekstejä ja systemaattista kielioppia (yhä useammalla ei ollut enää lyseotaustaa) sekä toisaalta laudaturiin epigrafiikan, paleografian tai itaalisten kielten lyhyt kurssi; vuodesta 1914 alkaen myös kielihistoriaa. Linkomiehen kaudella (1923–1963) tekstivalikoima kasvoi myöhäislatinalaisilla teksteillä, ja vuodesta 1928 alkaen laudatur oli osin jaettu vaihtoehtoisiin kirjallisuus- ja kielilinjaan, jotka myöhemmin täydentyivät muilla erikoistumissuunnilla. Kajannon (1967–1992) kaudella ja Salomiehen (1993–2018) alkukaudella tutkintovaatimukset jatkoivat moninaistumistaan heijastaen antiikintutkimuksen kentän laajentumista ja tutkijantaitojen korostumista, siinä missä tutkintoon opiskeltavien tekstien määrä säilyi kutakuinkin ennallaan. 2000- ja 2010-luvun isojen yliopistouudistusten myötä poliittinen ohjaus on osin syrjäyttänyt opintosuunnan oman asiantuntijatyön tutkintovaatimusten suunnittelussa, ja samalla tutkintovaatimusten sisällöt ovat merkittävästi supistuneet, joskin monialaisuudesta pyritään edelleen pitämään kiinni. Posterini käsittelee edellä kuvailtuja kehityskulkuja yksityiskohtaisemmin kronologisessa järjestyksessä.
Hanna-Mari Kupari
väitöskirjatutkija, Turun yliopisto
The Penitentiary Document Corpus (PeDoCo) Treebank (Penitentiariaattiarkiston asiakirjojen puupankki)
Väitöskirjatutkimuksessani tarkastelen digitaalisen kielentutkimuksen menetelmin paavillisen penitentiariaatin viraston vuosina 1410–1526 tuottamien asiakirjojen latinaa. Penitentiariaatti käsitteli tilanteita, joissa paavin kuuria myönsi synninpäästöjä tai erivapauksia, jotka antoivat luvan toimia vastoin katolisen kirkon sääntöjä. Asiointi tapahtui pääsääntöisesti kirjeitse ja näiden asiakirjojen konelukuinen tietokantani sisältää yli 200 000 sanaa. Tähän laajan aineiston kieliopillisen jäsentämisen tarpeeseen vastaan kehittämilläni automaattisilla kieliteknologian alan koulutettuihin neuroverkkoihin pohjautuvilla jäsennystyökaluilla.
Jäsennystyökalujen tuloksen tarkistamiseksi tarvitaan käsin annotoitu riittävän suuri ja edustava puupankkiaineisto. Posterini esittelee suurimmat haasteet ja keskeisimmät ratkaisut, joita olen kohdannut jäsentäessäni tämän tietokannan. Lisäksi kerron pääpiirteissään Universal Dependencies jäsennyskehikon soveltamisesta tähän ei-kirjallisesta latinasta koostuvaan aineistoon. Keskustelen konferenssin osallistujien kanssa mielelläni erilaisista jatkokäyttömahdollisuuksista, joita tällä uudella puupankilla on, esim. mitä tulee latinan kielihistorian tutkimukseen digitaalisin menetelmin.
Jaana Vaahtera
yliopistonlehtori, Turun yliopisto
Ruma ja hankala – kakofoniasta antiikissa
Antiikin oppineiden kieltä, kirjallisuutta ja puhetaitoa tarkastelevissa teksteissä kakofonia merkitsee äänteen tai äänneyhdistelmän epämiellyttävää vaikutusta kuulijaan. Epämiellyttävä vaikutus yhdistyy äänteen tai äänneyhdistelmän tuottamisen hankaluuteen: tämä ilmiön kaksinaisuus näkyy myös käytetyssä terminologiassa.
Paitsi kohtuullisen vakiintuneita termejä, käytettiin myös sanoja ja ilmauksia, joiden yhteys kakofoniaan on tulkittavissa kontekstista. Konteksti liittyy usein ilmaisun esteettiseen arviointiin tai kuvailuun ja samasta kontekstista löytyykin hyvin usein eufonia. Kakofonia ei ole yksiselitteisesti huonoa ja eufonia hyvää: olennaista on äänteiden soveltuvuus kuvattavan asian tai tapahtumanluonteeseen. Kakofonian muita konteksteja ovat jollakin tavoin normista poikkeavien sanojen tai sanamuotojen selitykset eri yhteyksissä: esimerkiksi ns. Grassmannin lain selittää analogisen muodon kakofonisuus. Grammatiikassa kakofonia on mahdollisesti yksi barbarismin laji – tämä tulkinta ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti selvä.
Eufoniaa antiikin kieltä ja kirjallisuutta käsittelevissä teksteissä koskevaa tutkimusta on varsin paljon: posterissani annan suunvuoron kakofonialle.
Anna Vuolanto
tietoasiantuntija, Kansalliskirjasto/Helsingin yliopisto
Vanhat kirjat, uudet kysymykset – antiikintutkimuksen aineistoja Kansalliskirjaston kokoelmissa
Posterissa esittelen Kansalliskirjaston kokoelmiin kuuluvaa varhaista antiikintutkimuksen alaan kuuluvaa materiaalia 1500–1800-luvuilta. Aineisto tarjoaa näkökulmia tieteenalan historian tutkimukseen, kun tutkimuskirjallisuus aikaa myöten muuttuu itse tutkimuksen kohteeksi ja lähdemateriaaliksi. Esittelyni painopiste on visuaalisissa lähteissä, joka tarkoittaa pääasiassa vanhoja kuvitettuja kirjoja.
Kansalliskirjaston kokoelmissa on runsaasti aineistoja antiikintutkimukseen koko tieteenalan pitkän tutkimushistorian ajalta. Kokoelmat ovat karttuneet 1800-luvun alkupuolelta saakka. Varsinkin lahjoituskokoelmissa on paljon alaan liittyvää kirjallisuutta aina 1400-luvulta alkaen. Näihin lukeutuvat esimerkiksi Pietarin tiedeakatemian lahjoitukset 1830-luvulla, jotka hajotettiin yleiseen tutkimuskirjallisuuden kokoelmaan, tai 1900-luvun alussa kirjastoon tulleet Monrepos’n kartanon ja Adolf Erik Nordenskiöldin kirjastot, joita edelleen säilytetään sellaisinaan, omina kokoelminaan. Runsas valikoima aineistoja mahdollistaa uudet näkökulmat julkaisuaikansa käsityksiin varhaisemmista ajoista.
Antiikintutkimuksen traditio jatkuu Kansalliskirjaston kokoelmissa edelleen. Yksi hankinnan painopisteistä on antiikintutkimus, ja tiedekirjallisuuden kokoelma karttuu aktiivisella valinnalla. Syksystä 2024 saakka myös Kansalliskirjaston hankkimien e-aineistojen etäkäyttö kaikille kirjastokorttiasiakkaille on ollut mahdollista, mukaan lukien antiikintutkimuksen tietokannat.
Painetun kirjallisuuden lisäksi Kansalliskirjastossa on suuri arkistokokoelma. Se koostuu pääosin Suomen yliopisto- ja kulttuurielämän toimijoiden yksityisarkistoista, joiden joukossa on myös antiikintutkimuksen alan henkilöarkistoja. Annan koosteen myös näistä arkistoista esittelyssäni.
