Suuria silakoita etsimässä: silakkaprojekti tutkimusvierailulla Saksassa
Turun yliopiston silakkaprojektissa on jo 40 vuoden ajan tutkittu silakan lisääntymismenestystä ja sitä sääteleviä tekijöitä. Lajin säilyminen elinvoimaisena omassa elinympäristössään edellyttää lisääntymisen onnistumista. Tutkimuksen johtotähtenä on vuosien varrella ollut kysymys: mikä mahdollistaa silakan menestymisen Itämeren omalaatuisessa ja vaihtelevassa ympäristössä?
Rügenin silakoista vertailuaineistoa
Viime vuosina vastauksia on etsitty silakan fysiologiassa tapahtuneista muutoksista Sakari Alhopuron säätiön rahoittamassa projektissa. Tutkimme Itämeren ympäristössä huonosti tunnetun jodin vaihtelua ja sen merkitystä muun muassa silakan kilpirauhashormonitasoissa. Osana tätä projektia pääsimme tänä keväänä näytteenotto- ja tutkimusvierailumatkalle Saksan Rostockiin, Johann Heinrich von Thünen Instituutin silakkatutkimusryhmän luo. Tarkoituksenamme oli päästä kalastamaan Pohjois-Saksan rannikon Greifswaldin-lahdella lisääntyviä niin kutsuttuja Rügenin-silakoita ja saada siten verrokkiaineistoa Saaristomeren tutkimukselle. Samaan tapaan kuin Saaristomeri Pohjois-Itämerellä, Greifswaldin-lahti on Etelä-Itämeren suurin ja tunnetuin silakan lisääntymisalue. Tällä matkalla kiinnostuksen kohteenamme olivat erityisesti Western Baltic Spring Spawning herring -populaation kalat, jotka lisääntymiskautensa jälkeen vaeltavat Itämereltä ulos Pohjanmerellä sijaitseville syönnös- ja talvehtimisalueilleen ja kohtaavat siten noin 7-30 PSU:n suolapitoisuusvaihteluita elämänsä aikana. Päältä päin nämä kalat on vaikea erottaa Etelä-Itämeren sisällä pysyttelevistä silakoista. Erottamiseksi täytyy kurkistaa kalan sisään, sillä vain Itämereltä ulos vaeltavien silakoiden vatsaontelosta löytyy sillimato Anisakis simplex.
Litkausta Greifswaldin-lahdella
Etelä-Itämerellä silakoiden lisääntymiskausi alkaa pari kuukautta aiemmin kuin Suomessa, joten matkalle lähdettiin maaliskuun lopulla. Koska kaikesta Saksan päässä käytettävissä olevasta infrasta ei ollut täyttä varmuutta, matkaan lähdettiin paitsi neljän hengen, myös yhden äärimmilleen pakatun auton voimin. Matka Helsingistä siivitti meidät hyvin tälle Itämeren laajuutta ja ympäristöolojen vaihtelevuutta konkretisoivalle matkalle, sillä jo ensimmäisen etapin varrella havainnollistuivat hyvin muun muassa Itämerellä operoivan meriliikenteen suuri määrä ja pakokaasupäästöjen tahrima horisontti. Horisontin taakse ulottuvaa merimaisemaa katsoessa ei voinut myöskään olla tajuamatta, kuinka paljon Itämeren pinnan alla varmasti on vielä tutkittavaa, vaikka meremme ominaisuuksista toisaalta paljon jo tiedetäänkin. Vaikka Itämertamme usein pieneksi luonnehditaankin, on sen maisema silti laaja ja moninainen kokonaisuus.
Aloitimme näytteenoton Rügenin saaren edustalla 29. maaliskuuta aamupäivällä puolipilvisessä, mutta myrskyennusteista huolimatta tuuliolosuhteiltaan optimaalisessa säässä. Samoin kuin Saaristomerellä, on rysäkalastus Greifswaldin-lahdella supistunut viime vuosina siinä määrin, että sitä harjoittaa enää yksi ammattikalastaja. Oli siis selvää alusta asti, että silakat täytyisi kalastaa itse. Omaa rysää ei ollut järkevää kuljettaa Suomesta, joten kalastusmenetelmäksemme valikoitui litkaaminen, johon haalimme tarvikkeita myös paikallisesta AngelServicestä. Matkan suurin epävarmuustekijä oli ollut se, saadaanko kutukypsää silakkaa lainkaan. Tämä osoittautui onneksi pian turhaksi huoleksi, sillä jo vajaan parin tunnin heittelyn jälkeen olimme saaneet kerätyksi tarvittavan määrän näytekaloja, ja vähän ylikin.
Tutkija hyödyntää kaiken materiaalin
Jo ensimmäisten silakoiden kohdalla Itämeren suolapitoisuuserojen vaikutus löi hyvin silmille. Rügenin silakat olivat suomalaisin silmin katsottuina paitsi huomattavan suuria, noin 25-35 cm:n pituisia, myös olemukseltaan vahvoja ja selkeästi hyvin syöneitä, toisin kuin serkkunsa Saaristomerellä. Perustimme kenttälaboratorion lähimpään ja kätevimpään paikkaan, joka oli tällä kertaa auton takaluukku. Kerätyistä kaloista pyrimme ottamaan irti mahdollisimman paljon. Pyrstösuonesta otimme verinäytteen, leuan alapuolella sijaitsevan kilpirauhassolukon leikkasimme talteen, ja lypsimme munia ja maitia haudontakoetta varten. Myöhemmin kaloista tullaan vakiomittausten lisäksi preparoimaan muun muassa kuuloluut (otoliitit), silmän linssit sekä lihas- ja gonadinäytteet.
Antoisa vaikkakin jälleen iltamyöhään venynyt työpäivä palkittiin erinomaisilla hedelmöitysprosenteilla ja haudontakoe silakoiden kanssa saatiin pystyyn jo neljättä kertaa onnistuneesti. Tulevina päivinä onnistuimme vielä keräämään muutamia silakkanäytteitä Rostockin kaupunkia halkovan Warnow-joen rannalta. Pohjois-Saksaa riivaavien myrskytuulien vuoksi kalasaaliit jäivät kuitenkin muuten vaatimattomiksi niin työ- kuin vapaa-ajallakin, yrityksistä huolimatta. Noin viikon jälkeen työt Rostockin yliopiston pitkää historiaa huokuvassa laboratoriossa sujuivat jo rutiinilla. Niinpä puolet ryhmästä, Johannes ja Aarne, palasi takaisin Suomeen, kun taas minä ja Tiia jäimme Saksaan pitämään huolta purkeissa kehittyvistä silakanpoikasista. Noin parin viikon jälkeen, osuvasti pääsiäispyhinä, viimeisetkin poikaset kuoriutuivat viimein munistaan, ja koe saatiin onnistuneesti päätökseen vain pari päivää ennen suunniteltua kotiinpaluuta. Koto-Suomessa kuriirin kyydissä aiemmin lähettämämme silakkanäytteet jo odottivat perkaajia. Työ siis jatkuu, ja nähtäväksi jää, mitä kaikkea matkamme Saksan jättisilakoiden luokse paljastaa Itämeressä toimivista muutosvoimista.
Kirjoittaja toimii tutkijatohtorina Turun yliopiston biodiversiteettiyksikössä.
Pääkassa yllä Greifswaldin-lahdelta kalastettu silakka ja alla Saaristomeren silakka. Kuvan otti Tiia Karpela.