Utsjoki Kevo – ohutta yläpilveä

Ilmatieteen laitoksen säähavaintoasema on toiminut Kevon tutkimusasemalla Utsjoella yhtäjaksoisesti vuodesta 1961 lähtien. Sääaseman tehtävä on säilynyt ennallaan, mutta tekniikka ja automaatioaste ovat muuttuneet täysin kuudessa vuosikymmenessä. Asemaa 1960-luvulla pyörittäneet Elsa Käck ja Ritva Norha olivat silloisen järjestelmän edellyttämä ainutkertainen voimakaksikko.  

Helsingistä kotoisin oleva Elsa Käck toimi sodan jälkeen vuodesta 1952 vuoteen 1960 Inarin Riutulan lastenkodin johtajana, lasten ”äitinä” ja heidän esitaistelijanaan. Riutula tunnettiin orpolasten poikkeuksellisen edistyksellisenä suojapaikkana, vaikka maantie rakennettiin perille vasta 1960-luvun alkupuolella. Lastenkodin oli perustanut diakonissa Naemi von Bonsdorff vuonna 1902.

Turussa syntynyt Ritva Norha kävi Tipulassa keskikoulunsa ja valmistui Helsingissä apuhoitajaksi. 1950 ja 1960 lukujen vaihteessa Helsingissä, Maarian sairaalassa, työskennellyt Ritva haki Riutulaan harjoittelijaksi, ja Elsa valitsi hänet tehtävään. Ritva halusi Lappiin töihin. Tämä johtui lapsuudessa toteutuneesta Turun Martin seurakunnan partiolippukunta Tornipääskyjen vaelluksesta Kebnekaisselle Norjaan.

Ritva kertoo: Riutulan orvot tai puoliorvot lapset saivat paikasta todellisen kodin, jota Elsa johti lämmöllä ja täsmällisellä päättäväisyydellä. Apuna olivat pikkulasten hoitaja Pirkko, keittäjä Selma, karjakko Anja ja Anjan mies Hans, joka hoiti ulkotöitä. Tähän yhteisöön pääsin mukaan. Parikymmentä lasta saivat olla kotona kuuteentoista ikävuoteen asti, tarvittaessa pidempäänkin. Sain Elsasta elinikäisen ystävän.

Kaksikko Riutulasta Kevolle

Elsa Käck aloitti vuoden 1962 alusta työnsä Utsjoella Kevon säähavaintoaseman hoitajana. Tähän pestiin riitti yksi satunnainen vierailu Kevolla ja sitoumukseksi luja kädenpuristus. Vastaavasti kävi Ritvalle, kun Elsa kutsui hänet Riutulasta apulaisekseen Kevolle. Parivaljakko, aluksi Elsa yksin, välissä kaksikko yhdessä ja lopulta Ritva yksin hoiti sääasemaa 1960-luvulla. Erityistä oli säähavaintojen teko kolmen tunnin välein vuorokaudet, viikot ja vuodet ympäriinsä. Tiedot lähetettiin aina tuoreeltaan puhelimella Ivaloon.

 

Ritvan kertomana: Elsa oli äärimmäisen rehellinen ja vaatimaton ihminen. Hän kantoi vastuun kaikesta mahdollisesta. Monet entiset Riutulan asukkaat tulivat Kevolle asti tapaamaan ”äitiään” kiittääkseen lastenkotiajastaan. Kaikilla oli mielessään Riutulan joulut ja amerikkalaisen lentokoneen ylimääräiset kaarrokset kodin yllä ennen Ivaloon laskeutumista. Muistan lasten saamat nimikkopaketit, jossa oli lämpimiä toppavaatteita talvea varten. Riemun tunne oli huumaava.

Amerikkalaisten ”Operaatio Kulkunen” aloitettiin vuonna 1956. Sen avulla tuettiin vuosikaudet lasten hyvinvointia erityisesti joululahjoin. Lastenkoti lakkautettiin vuonna 1978.

Kevon työtahti oli vaativa, muttei tappava

Ritvan keskeisimmät muistot Kevolta eivät ole järkyttävä työrytmi kirjattaessa lämpötiloja, kosteutta, sademääriä, tuulta, pilviä ja revontulia. Pilvien määritystä varten oli kuvallinen opas, josta löytyi nimikkeitä mistä valita. Myöhemmin luettiin Seismologian laitoksen piirturipapereita Käkelän alakerrassa. Välillä juostiin Kevojärven rantaan mittailemaan, ja joskus jopa soudettiin järven taakse ja kavuttiin ylös Jesnalvaaran säähavaintopöntölle. Ongelmia eivät olleet myöskään lumenluonti Käkelästä [säähavaintoaseman nimi johdettu Elsan sukunimestä] havaintopaikalle ylämäkeen sen aikaisen päärakennuksen, tervankusella kyllästetyn honkarakenteisen Pekolan [nimi professori Paavo Kallion alkukirjaimista] mäelle metrisen kinoksen läpi. Ei haitannut talven yksinäinen pimeys, ei yöttömän yön stressi. Tämä oli vain arkirutiinia.

Ritva muistelee: Kerran ei paikallisia säätietoja tullutkaan radiosta. Minulla oli neljänkymmenen asteen kuume, enkä päässyt sängystä ylös. Elsa ei enää ollut paikalla. Säätiedotuksessa oli ilmoitettu: ”Utsjoki Kevo, tiedot puuttuvat.” Lähiympäristö väitti, että olisi lisätty vielä, että Norha nukkui pommiin. Luulen, että tämä oli vaan kiusoittelua.

Vapaa-aikaakin oli

Ritva kertoo mieleensä syöpyneistä muistoista: Oli parasta, kun säähavaintojen välillä ehdin juosta Puksalskaidille valokuvaamaan ja tutkimaan maassa maaten jäkäliä ja ötököitä. Myöhemmin harrastin vähän maalaamistakin. Usein seurasin Elsaa, joka huiteli pitkissä työhousuissaan mekko hulmuten rinteessä tai konttasi kukkien perässä tai keräsi jalokiviä kokoelmaansa. Elsalla oli kotona monenlaisia pyöriviä kivisahoja ja hiomalaikkoja. Ja tietenkin maalausvälineet. Yhdessä saatoimme käydä Kotkapahdalla tai Kevojokisuulla kiikaroimassa lintuja.

Irrotellessani koulupoikana vanhoista betonilaudoista nauloja Käkelän takana tuli Elsa kertomaan löytämästään taviokuurnan pesästä Kevojokisuulla. Pystytin kameran jalustalle kahden metrin etäisyydelle pesästä ja kiristin manillanarulla oksat pois tieltä. Lintu ei ollut huomaavinaankaan minua. Mainitulla kotkapahdalla kävin kuvaamassa tunturihaukan poikaset ja Annivaaralla naalinpojat pesäkummullaan. Elsa tiesi, että luonto ei pelkää, jos sitä kunnioittaa.

 

Ritva ei ollut innokas kalastaja: Mutta kerran päästessäni kalamiesten kanssa pilkille Kevojärvelle, sain toistakymmentä ahventa muiden vain ihmetellessä. Kalat syötin myöhemmin narun päästä kesylle kärpälleni, joka asui Käkelän alla. Kärppä vastasi aina kutsuuni. Kevojärven yli Kevonsuun suuntaan jolkottelevaa sutta en käynyt syöttämässä.

Kun paikallisilla utsjokelaisilla oli ongelmia talouden, terveyden tai perheen suhteen, he tulivat Elsan luokse, muistaa Ritva: Tulijoilla oli usein tukenaan Suomisen Martta, Utsjoen kirkkoherran topakka rouva. Hän oli sellainen koko kylän matriarkka. Elsalla oli ratkaisu useimpiin ongelmiin. Hän tunsi luonnon sekä ihmisten luonteet ja vaivat. Luonto oli Elsan harrastus ja uskonto. Kavutessamme tunturinrinteitä yhdessä vuosien ajan, näin selvästi Elsan päättäväisyyden ja voiman.

Ritva jatkaa: Suomisen Martta oli kova puhumaan ja järjestelemään. Kävin toisinaan pappilassa häntä tapaamassa ja Hagelinilla ostoksilla. Minun piti hankkia mopo, koska muuten en olisi ehtinyt kylille säähavaintojen välissä. Martalla oli myös mökki tuossa Kevojärven vastarannalla. Hän yritti järjestää minulle miestäkin ja kävi näyttämässä kandidaatteja, mutta ei hän onnistunut. Kylältä tulivat oikein katsomaan, kun Kevolle on tullut sellainen pitkä nainen. Jomppalan Aikion Aulista tuli kummityttöni.

Kaikella on aikansa

Kun Elsa jäi eläkkeelle, ei iän, vaan reumatismin vuoksi, hän muutti joksikin ajaksi yhdessä sisarensa kanssa pieneen majaan Tenon Yläkönkään vaiheille. Viimeiset hetkensä Elsa vietti Heinolan reumaparantolassa, missä yritettiin lievittää reumatismin tuskia mm. kultakäsittelyjen avulla.

Uuden ajan Seismon luolan rakentaminen ja satelliittiaseman pystytys Kevolle aloitettiin 1960-luvun lopulla. Ritva ehti tietenkin tutustua 1960-luvun Kevon tutkimusväkeen, vaikka säähavaintoasema eli omaa, aikataulutettua elämäänsä.

Ritva tietää: Masa [Kevon tutkimusaseman asemanhoitaja Matti Sulkinoja], PK [Kevon johtaja professori Paavo Kallio], Josef-Aslak [Tsieskulan isäntä J.-A. Aikio] ja Hagelin [Utsjoen kauppias Uula Hagelin] ovat tietenkin kaikki jo menneet. Eikö vaan? Onhan siitä ajasta jo pitkälti yli puoli vuosisataa kulunut. Mutta lienevätkö Essu [Esteri Ohenoja, o.s. Kankainen Oulusta], Paula ja Ralf [P. ja R. Karlström Paraisilta] ja Helena [H. Sulkinoja Turusta] sentään vielä täällä? Tiedätkö? Olisi mukava tavata heitä. Ja sinäkin, Heikki, olet vielä hengissä!

Ritva jatkaa: Olen aina ollut mieluimmin tällainen yksineläjä. Koirista minä pidän erityisesti, mutta ne tulivat vasta myöhemmin elämääni. Oulussa sain aivan sattumalta ensimmäisen bokserini.

Ritva lähti Kevolta Kemijärven seminaariin asuntolanhoitajakoulutukseen. Helsingin Pitäjänmäen lastenkodin kautta hänen tiensä vei Oulun maisemiin. Hän toimi vapaa-ajanohjaajana Tahkokankaan kehitysvammalaitoksessa eläkkeelle pääsyynsä asti. Tähän aikaan liittyi erityinen episodi, jonka päätteeksi Ritvan kouluttama bokseriuros Mayrock sai vuonna 1977 Suomen kennelliiton arvonimen ”Koiramme 1977”.

Olin Rokualla kuuden kehitysvammaisen lapsen kanssa yöretkellä majoittuneena Oulun Ladun majaan. Olin kertonut lapsille, että huomenna lähdetään takaisin kotiin. Yöllä huomasin koirani palaavan metsästä innoissaan. Vasta tuolloin havaitsin kahden lapsen lähteneen omille teilleen. Toinen oli aivan pieni tyttö. Lapset olivat keränneet makuupussinsa ja lähteneet kotimatkaa varten autolle, jota ei ollut olemassa. Vuokraemäntä Anja oli toiminut autonkuljettajana ja tuli myöhemmin noutamaan meidät. Mayrockin avulla löysin lapset makuupusseineen metsästä ja kaikki hyvin. Koira sai ansaitsemansa mitalin!

 

Minulla on ollut peräjälkeen viisi bokseria. Tämä nykyinen koirani on jack russel nimeltään Jaakko. Toimin myös koirankouluttajana. Täällä ylimmässä kerroksessa Turussa metsän keskellä on hyvä asua. Vasta ensi syksynä täytän 90.

Vaikka tekniikka ja keinoäly kehittyvät, on tutkimusasemien ja lastenkotien tuki edelleenkin osaava ihminen. Lisää Ritvoja ja Elsoja tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan.

**

Artikkelin pääkuvassa on Kevon säähavaintoaseman asemanhoitaja Elsa Käck mielipaikallaan Pekolan päädyssä kahvilla. Kuvan on ottanut Matti Sulkinoja joko vuonna 1966 tai vuonna 1967.

Kirjoittaja on emeritusprofessori Turun yliopistosta.