Varkaus se on geenivarkauskin

Trooppisten sademetsien suojelua perustellaan muun muassa sillä, että niiden äärimmäisen lajirikkaasta eläimistöstä ja kasvistosta saattaa löytyä ihmiskunnalle suunnattoman arvokkaita rikkauksia. Kenties lääke syöpään tai ikuisen nuoruuden lähde. Nämä rikkaudet, sikäli mikäli niitä on olemassa, on kirjoitettu perinnöllisyyden kielellä lajien DNA:han. Mutta kenellä on oikeus lukea DNA:ta ja etsiä elämän rikkauksia – ja jos rikkauksia löytyy, kenelle voitot kuuluvat?

Tänä päivänä moni länsimaalainenkin jo myöntää, että vaikkapa öljyn tai timanttien ryöstäminen Afrikan maaperästä läntisen talouden pyörittämiseksi ei ole ihan okei, vaan paikallisillakin ihmisillä pitäisi olla omiin asioihinsa jotain sanottavaa. Olisihan se reilua, jos kaikesta kaivamisesta ja pumppaamisesta jäisi joku lantti myös Afrikkaan. Mutta entä elämän informaatio – geneettinen koodi –, voiko sen varastaa?

Kolonialistisen historian vuoksi biodiversiteettirikkaat trooppiset maat halusivat kansainväliseen luonnon monimuotoisuuden suojelemiseen tähtäävään sopimukseen mekanismin, joka estäisi geneettisten rikkauksien varastamisen, niin sanotun biopiratismin. Eihän se voi mennä niin, että omat metsänsä pääosin hävittäneet läntiset teollisuusmaat vaativat nyt trooppisia maita säilyttämään omat sademetsänsä sillä perusteella, että niistä voi vielä löytyä jotain sellaista varastettavaa, mitä ei vielä ole keksitty viedä.

Kansainvälinen biodiversiteettisopimus solmittiin Rio de Janeirossa jo vuonna 1992, mutta vaikeiden neuvottelujen kautta geenivarojen saatavuutta ja niiden käytöstä saatavien hyötyjen oikeudenmukaista jakoa säätelevä Nagoyan pöytäkirja astui voimaan vasta loppuvuodesta 2014. Nagoyan pöytäkirja tunnustaa valtioiden oikeuden määritellä geenivarojensa saatavuutta osana niiden täysivaltaisia oikeuksia luonnonvaroihinsa. Suomi liittyi tähän mekanismiin geenivaralain voimaanastuttua vuonna 2016. Periaatteessa pöytäkirja on yksinkertainen; jokainen valtio voi itse määritellä miten ja millä ehdoilla sen alueella olevia geenivaroja saa tutkia ja käyttää.

Pöytäkirja on kirjoitettu laveasti koskemaan mitä tahansa muuta kuin ihmisalkuperää olevia geenivaroja. Samalla pöytäkirja pyrkii suojelemaan alkuperäiskansojen oikeuksia määräämällä, että alkuperäiskansojen geenivaroja koskevaa perinteistä tietoa ei koskaan saa käyttää ilman kyseisen kansan lupaa – vaikka valtiot voivat säädellä omia geenivarojaan, ne eivät voi kävellä alkuperäiskansojen määräysvallan yli.

Eräs valtio on jo tosin ehtinyt linjata, ettei sen harmoniseen kulttuuripiiriin kuulu alkuperäiskansoja, vaikka satunnainen ulkopuolinen tarkkailija voisi toisinkin luulla. Suomi puolestaan katsoi, ettei geenivarojemme käyttöä kyttäävän byrokratian rakentaminen ja ylläpitäminen todennäköisesti koskaan maksaisi itseään takaisin, joten suomalaisten geenivarojen vapaa käyttäminen sallittiin niin koti- kuin ulkomaisillekin toimijoille. Jos joku meidän geenivaroista jotain hyödyllistä onnistuu löytämään, niin kyllä kai hyöty jotain kautta meillekin valuu – vaikka sitten parannutaan syövästä. Saamelaisten geenivaroja koskevan perinteisen tiedon hyödyntäminen on kuitenkin luvanvaraista. Lisäksi laki velvoittaa ilmoittamaan viranomaisille sellaisista maahantuoduista geenivaroista, joiden saatavuutta alkuperämaa säätelee.

Lisäksi EU edellyttää geenivarojen käyttäjiltä asianmukaisen huolellisuuden noudattamista. Geenivaran sovittua käyttötarkoitusta on kunnioitettava, sitä koskeva informaatio on siirrettävä edelleen mahdolliselle seuraavalle käyttäjälle ja säilytettävä 20 vuotta käytön päättymisen jälkeen. Mikäli käyttötarkoitus muuttuu esimerkiksi tutkimuksesta kaupalliseksi, geenivaraa koskevat käyttöehdot on neuvoteltava uudestaan tarjoajamaan kanssa. Tarjoajamaa on aina se valtio, josta geenivara on alun perin lähtöisin, siinäkin tapauksessa, että geenivara on asunut vaikka useamman sukupolven ajan jonkin toisen valtion alueella eläintarhassa tai kasvitieteellisessä puutarhassa. Villiytyneitä vieraslajeja tämä sääntö ei sentään koske.

Vaikka Suomi onkin avomielinen, kaikki maat eivät sitä ole. Ranskalaisten geenivarojen luvattomasta käytöstä voi joutua kolmeksi vuodeksi linnaan. Joku muu maa voi olla vielä tiukempi. Maailmalla kannattaa siis olla tarkkana, jos matkassa on muitakin kuin omia geenejä. Mikäli näin on, niin yliopistomme intrasivuilta löytyy ohjeita Nagoyan mukaiseen elämiseen. Lisätietoa löytyy myös luonnontieteellisen museomme sivulta, eikä tarvitse edes sisäänkirjautua.

Kaikki hyvin ja luonto pelastuu? Sehän oli biodiversiteettisopimuksen taka-ajatus. Ei ehkä näinkään. Nagoyan pöytäkirjaa on nimittäin kritisoitu raskaasta byrokratiasta, joka haittaa erityisesti vielä tuntemattoman elonkirjon tutkimista. Pöytäkirjan kirjoittaneet lakimiehet kun keskittyivät lähinnä luomaan byrokratian, joka takaisi biodiversiteettisopimuksen velvoitteen mukaisesti omia geenivarojaan suojelevien valtioiden saavan vastineeksi osansa näiden geenivarojen käytöstä syntyvistä hyödyistä. Kansainvälisen suuryrityksen lakimiesarmeijalle tuskin onkaan ylivoimaista hankkia tarvittavia lupia ja hyötyjenjakosopimuksia jonkin lupaavalta lääkekasvilta vaikuttavan lajin geneettisen koodin avaamiseen.

Mutta tilanne saattaa olla hieman toinen satunnaisella apurahalla elävälle väitöskirjatutkijalle, joka on kerännyt ämpärillisen hyönteisiä syvällä Afrikan viidakoissa selvittääkseen mitä siellä oikeasti elää. Ketään muuta asia ei paljoa kiinnosta. Jokainen laji pitäisi eritellä lupapaperille, mutta milläs sen teet, kun suurinta osaa ämpärissä olevista sadoista lajeista kukaan ei ole koskaan aiemmin edes nähnyt, saati keksinyt niille nimeä? Ämpärin läpikäymisessä ja kaikkien siellä muhjaantuvien ötököiden tieteellisessä kuvaamisessa ja nimeämisessä olisi yhdelle taksonomille elämäntyö. Eikä tässä duunissa raha liiku, mutta byrokratian velvoitteet ovat kuitenkin samat.

Kaiken lisäksi lähes kolmikymmenvuotisten neuvottelujen aikana juristeille sattui harmittava kämmi. Nagoyan pöytäkirja puhuu paljon geenivaroista, mutta ei varsinaisesti määrittele niitä. Biodiversiteettisopimuksen – jonka alainen pöytäkirja Nagoyan pöytäkirja on – mukaan geneettinen materiaali on sellaista ainesta, joka sisältää toiminnallisia perintötekijöitä. Tämä kuulostaa kovin paljon fyysiseltä materialta. Sillä itsessään kuitenkaan tuskin kovin suurta arvoa on, mutta materiaan koodattu informaatio saattaa olla kultaakin kalliimpaa. Geneettisestä informaatiosta Nagoyan pöytäkirja ei kuitenkaan puhu mitään.

Mutta pitäisikö sen puhua? Ainakin osa valtioista haluaisi kirjoittaa pöytäkirjan tältä osin uusiksi. Tällöin esimerkiksi kaikki geenipankissa julkaistu muu kuin ihmisperäinen geneettinen informaatio tulisi pöytäkirjan alle ja informaation tarjoajamaiden lainsäädännön rajoitusten piiriin. Molekyylibiologia ja siinä sivussa biodiversiteettitutkimus lajien DNA:ta lukemalla on ottanut valtavia harppauksia parina viime vuosikymmenenä, eikä tämä olisi mitenkään ollut mahdollista, ellei tavaksi olisi heti alusta alkaen otettu ehdotonta avoimen tieteen periaatetta; kaiken DNA-aineiston täytyy olla avoimesti saatavilla.

Nyt vastakkain onkin kaksi ikävästi ristiriitaista periaatetta: valtioiden oikeus määrätä geenivaroistaan ja vaatimus tieteen ja datan avoimuudesta. Ilman avointa tiedettä valtiot tuskin voivat koskaan edes tietää, mitä geenivaroja niiden hallussa on. Esimerkiksi meillä Turun yliopiston Amazonryhmässä on paraikaa tekeillä parisenkymmentä tieteelle uuden saniaislajin kuvausta Amazonin viidakoista – eikä tämä olisi ollut mahdollista ilman geenivarojen tutkimusta ja avoimia aineistoja. Mutta haluavatko valtiot oikeasti edes tietää mitä niiden metsissä elää, sehän voi vaikka haitata timanttikaivoksen avaamista?

Neuvottelut digitaalisen sekvenssidatan alistamisesta pöytäkirjan piiriin jatkuvat samalla kun elonkirjo hupenee yhä kiihtyen. Tarkoitus on varmasti hyvä, mutta onko lapsi jo huuhtoutunut pesuveden mukana avomerelle asti?