Miksi ihminen tekee tällaista itselleen? Koska jonkinasteinen stressi on lopulta hyvästä?

Lonkeronharmaa marraskuinen taivas. Sitä lähdetään pakoon Kanarialle tai edes Ikaalisten Kylpylään. Ei Lontooseen, ei säästään surullisen kuuluisaan Britanniaan. Näin ajattelin, kun kampesin itseni vaivalloisesti ylös sängystä, ei-minkään-laulun aikaan. Muitakin töitä olisi. Mitenköhän lapset pärjäävät? Lentäminen on kamalaa. Miksi ihminen tekee tällaista itselleen? Taksikeskuskaan ei vastannut.

Olimme työtoverini kanssa päättäneet keksiä itsellemme porkkanan, jonka avulla saisimme keitettyä kasaan pitkään hautuneen käsikirjoituksemme FinnBrainin perinataalitutkimuksen tiimoilta. Akateemiseen vapauteen kuuluu vastuu oman työn johtamisesta ja ajanhallinnasta, joita emme olleet tässä projektissa masteroineet. “Ei” muille työtehtäville ja toisten odotuksille oli toistuvasti takertunut kurkkuun. Siksipä porkkana: innostava kongressimatka, jota varten analyysit oli saatava valmiiksi ja ajatus kirkkaaksi. Nyt ei tuntunut siltä. Ajatus oli korkeintaan samea. Mielikuvien pirteänoranssi ja rapsakka porkkana oli muuttunut kelmeänharmaaksi, löysäksi soijanakiksi.

The Royal College of Psychiatrists oli ottanut tutkimusabstraktimme vastaan, ja pyytänyt posterin sijaan suullista esitystä, mitä voidaan pitää kunniana. Kunniallakin on kuitenkin vastinpari, häpeä. Häpeän pelko aiheuttaa paineita, stressiä, pahimmillaan kuristavaa ahdistusta. Miksi ihminen tekee tällaista itselleen?

Perinataalipsykiatriassa pyritään ymmärtämään raskaudenaikaisten ja -jälkeisten mielenterveyden ongelmien syitä ja vaikutuksia sekä kehittämään hoitoa. Suuressa maailmassa on omat tiedekuntansa ja laitoksensa suppeillekin erikoisaloille. “The Faculty of Perinatal Psychiatry Annual Conference” vaikutti raskaudenaikaiseen stressiin keskittyvälle tutkimuksellemme sopivalta foorumilta, ja kuitenkin asiantuntijuudessaan hieman pelottavalta – pärjääkö tutkimuksemme – pärjäämmekö me? Tutkijankokemuksemme kun ovat jossain määrin eri kentiltä.

Pärjäsimme. Ja työtoveri väitti, ettei jännitykseni välittynyt yleisöön. Että hyvin se meni. Kiitos näistä sanoista – kohta pystyin taas omalta navaltani kuuntelemaan muiden esityksiä, ja ne olivat inspiroivia. Hento ajatuksentaimi siitä, että olimme ehkä sittenkin oikeassa paikassa ja oikealla asialla, kasvoi puuksi. Sen ympärillä pääsivät köynnöstämään myös monenlaiset uudet ideat. Työmme on merkityksellistä, olemme osa jotain suurempaa, ja tulevaisuus on mahdollisuuksia täynnä – mitä muuta ihminen uraltaan oikeastaan toivoisi! Oli todella sen arvoista, että stressitasot olivat nousseet – olimme saaneet jotain aika hienoa aikaan. Ja vaikkei tästä tekstistä ehkä uskoisi, ehdimme myös olla rennosti yhdessä. Nauroimme yhden yön kongressiretken aikana enemmän kuin pitkään aikaan. Sittenkin porkkana. Kysymys: “Miksi ihminen tekee tällaista itselleen?” sai vastauksen. Jonkinasteinen stressi voi kuin voikin olla lopulta hyvästä, raskauden aikana tai sen ulkopuolella.

Kiitos tutkimusryhmä, kiitos rahoittajat, ja kiitos tutkittavat!

Noora Scheinin

Kirjoittaja on biologisen psykiatrian dosentti ja psykiatrian erikoislääkäri. Kongressissa esiteltiin FinnBrain-tutkimuksen perinataalitiimin tutkimustuloksia ja pohdintoja siitä, että voimakas raskauteen liittyvä ahdistuneisuus voi hieman lyhentää raskauden kestoa, mutta jonkinasteinen huoli ja stressi raskaudesta saattaa olla tervettä, jopa hyödyllistä. Tutkimus julkaistaneen tämän vuoden aikana. Nooran lisäksi kirjoittajina ovat Suoma Saarni, Eeva Ekholm, Linnea Karlsson ja Hasse Karlsson.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *