Unelmista tulee totta

Imane Elonen TtK, Sh(AMK)

Nyt on tammikuun alku. Hyvä aika pysähtyä ja katsoa taaksepäin viime vuotta, tai miksei koko tähänastisia opintoja.

Olen kolmannen vuoden opiskelija. Haluaisin kovasti sanoa kolmannen ja viimeisen vuoden opiskelija, mutta se ei taida ihan pitää paikkaansa. Eikä sen välttämättä tarvitsekaan.

Pääsin opiskelemaan terveystieteitä Turun Yliopistoon hieman yli 2 vuotta sitten toisella yrityksellä. Se oli haave, jonka eteen olin tehnyt mielettömän määrän työtä ja uhrannut monia tunteja valmistautumiseen. Näin jälkikäteen ajateltuna, kaikki se vaivannäkö, opiskeluun käytetty aika ja henkinen valmistautuminen, on antanut itsensä kymmenkertaisesti takaisin.

Ensimmäinen opiskeluvuosi oli rankka. Näin kypsemmällä iällä opiskelemaan lähteminen ei ole niin yksinkertaista. Opinnoista oli niin kauan aikaa, että tuntui, kuin kaikki olisi aloitettava alusta. Miten opiskella, miten aikatauluttaa elämä, opiskelut, lapsen kanssa vietetty aika ja siinä sivussa pitää ehkä vähän huolta itsestäänkin. Opiskelu itsessään oli myös todella erilaista, kuin mihin olin aiemmissa opinnoissani tottunut. Kukaan ei kerro, mitä, miten ja missä pitää tehdä ja olla. Deadlinetkin, tai niiden tulkinnat olivat loputtomalta tuntuva suo. Jotenkin kuitenkin opinnot sujuivat, ja kandivuoden jälkeen maisteriopinnot alkoivat toisena syksynä ihan aikataulussaan.

Toisena opintovuonna, asiat alkoivat sujua jo omalla painollaan. Opiskelu oli ihanaa ja asioihin osasi jo suhtautua hieman rennommin. Opiskelutoverien vertaistuki oli nivoutunut oleelliseksi osaksi opintoja ja aina löytyi joku, joka osasi neuvoa. Omaksi hämmästyksekseni se olin joskus jopa minä itse. Toisen lukuvuoden alussa, olin pienestä epävarmuudesta huolimatta, löytänyt sellaista itsevarmuutta, että hain kuukauden harjoittelupaikkaa hoitotieteen laitoksella. Sain paikan, ja kuukausi venyi kolmeksi, joskin pienemmällä viikkotuntimäärällä. Tuo kolme kuukautta oli hienon ohjaajan alaisuudessa todella opettavaista aikaa ja avasi enemmän ovia, mitä olisin voinut edes kuvitella paikkaa hakiessani.

Verkostoituminen oli asia, josta puhuttiin paljon jo opintojen ensimmäisellä viikolla. Ensimmäisen vuoden aikana ymmärsin, että opiskelijakavereihin sitoutuminen oli oleellinen osa verkostoitumista. En kuitenkaan vielä oikeasti ymmärtänyt, miten paljon muuta verkostoituminen on.

Viime helmikuussa sain viestin, jossa kysyttiin, olisinko kiinnostunut tekemään töitä hoitotieteen laitoksella opintoneuvojan sijaisena. Osa-aikainen pelkästään päivisin tehtävä työ on opiskelevalle yksinhuoltajalle enemmän kuin taivaanlahja, mutta lisäksi sain tilaisuuden tehdä töitä siellä, mihin olin salaa haaveillut pääseväni jo ennen kuin aloitin opinnot. Tuolloin minulle valkeni se, miten tärkeää on olla oikeaan aikaan, oikeassa paikassa, oikeiden ihmisten parissa ja tehdä parastaan, teki sitten mitä tahansa. Syksyn harjoittelu opintoneuvojan alaisuudessa oli antanut minulle tämän arvokkaan tilaisuuden.

Opintoneuvojan tehtävä oli haastava ja käytin huomattavasti enemmän työtunteja ja vapaa-aikaa työn tekemiseen kunnolla, kuin mitä työsopimus olisi edellyttänyt. Rakastin tehdä työtä opiskelijoiden ja laitoksen henkilökunnan kanssa ja ohjata uusia, vasta hakuvaiheessa olevia opiskelijoita. Lisäksi halusin käyttää saamani tilaisuuden hyvin ja osoittaa, minkälainen työtoveri olen unelmieni työpaikassa.

Tänä syksynä, sain uuden tilaisuuden työskennellä hoitotieteen laitoksella. Nyt tutkimusavustajana. Kaikki unelmat, eivät elämässä toteudu. Jotkut eivät toteudu siinä ajassa tai siinä paikassa, missä niiden on kuvitellut toteutuvan. Minä elän tällä hetkellä unelmaani. Saan opiskella Suomen parhaassa hoitotieteen yksikössä ja teen mielenkiintoista ja haastavaa työtä sellaisten ihmisten kanssa, joita voin hyvällä syyllä katsoa ylöspäin.

Näin vuoden alussa, on hyvä kiittää viime vuodesta ja saaduista mahdollisuuksista. Kiitos kaikille ohjaajille, opettajille, opiskelu- ja työtovereille ja onnea ja menestystä alkaneelle vuodelle.