Yhdessä enemmän kuin erikseen

Silja Eskolin, terveydenhoitaja, TM, TtM-opiskelija

Myöhäinen ilta kesäkuussa 2017, silmissä olevan unihiekan perusteella olisi syytä jo siirtyä vuoteen puolelle. Tuleepa kuitenkin vielä kurkattua sähköposti ja kuinka ollakaan sieltähän löytyykin yksi uusi. Opiskelupaikka vastaanotettavissa. Hetken aikaa kestää löytää lukutaito uudelleen ja samassa sitä hiekkaa ei ole mailla eikä halmeilla. Opiskelupaikka on otettu vastaan lähestulkoon samalla sekunnilla, kun tieto sen olemassaolosta on saatu sisäistettyä. Jonnekin se koko yökin hurahtaa ihan hetkessä silmäystäkään nukkumatta.

Jokainen opiskelupaikan saanut tietää sen odottelun raskauden ja toisaalta myöntävän vastauksen aiheuttaman ilon, joka täyttää koko sydänalan. Me hoitotieteen opiskelijat edustamme hyvin monipuolisesti elämän kaaren eri vaiheita ja jokaisen polku muotoutuukin alusta saakka hieman omanlaisekseen. Opiskelemaan lähteminen työelämästä, pitkänkin työuran keskeltä, ei usein ole aivan yhtä yksinkertaista kuin hypätä siihen virtaan suoraan lukiosta tai ammattikoulusta. Se vaatii erilaista uskallusta, valmiutta tehdä joskus radikaalejakin ratkaisuja. Silti tai ehkä juuri siksi se hyväksymis-kirjeen mukanaan tuoma riemu on varmasti aivan yhtä suuri, ellei suurempikin. Kuten varmasti on se jännityskin ensimmäisen orientaatioviikon aamuherätyksen lähestyessä, kuin olisi taas aivan ensimmäistä kertaa istahtamassa opinahjon penkille.

Aikainen aamu syyskuussa 2017, takana jännityksen vuoksi hieman levottomasti nukuttu yö sukulaisten sohvalla. Samalla sohvalla, joka tulee omalla kohdalla olemaan majapaikkana koko orientaation ja monesti vielä siitä eteenpäin. Jännitys helpottaa silti nopeasti, kun luentosalin penkeille asettautuu uusia ihmisiä ja äkkiä mieli muistaa, ettei ole tässä uudessa tilanteessa ollenkaan yksin. Jo ensimmäisen viikon aikana voi huomata olevansa samanhenkisten ihmisten joukossa, eikä ketään haittaa se, että nimiä tulee kysyttyä kolmatta, neljättä ja viidettä kertaa. Meitä on sentään yli neljäkymmentä, noin puolet ulkopaikkakunnalta matkustavia ja uutta tulee äkkiä siinä määrin, että aivonystyrät tuntuvat käyvän ylikierroksilla. Päällimmäisenä on silti edelleen ainakin omalla kohdalla sisään pääsemisen ilo, joka hiljalleen muuttuu siellä sydänalassa lämmittäväksi pitkäjänteisemmäksi innoksi. Täällä me nyt olemme, askelen lähempänä kukakin omia päämääriämme, kuitenkin matkalla yhdessä.

Nyt jouluvalojen loisteessa ja Suomen ainakin hetkellisesti muututtua valkeaksi, on viimein aikaa pysähtyä katsomaan mihin tämä alkutaival onkaan meidät tuonut. Takana on taival, joka on sisältänyt monille lukuisia junassa tai busseissa vietettyjä tunteja, aikataulujen jonglööraamista, prioriteettien valitsemista ja kompromisseja, mutta aivan varmasti kaikille uusia oivalluksia ja yhteisiä hienoja onnistumisen kokemuksia. On sanottu tiedon lisäävän tuskaa, mutta omakohtainen kokemukseni kyllä on, että se joka uskaltaa lähteä haastamaan itsensä ja etsimään uusia näkökulmia, pyörii eteenpäin, eikä koskaan sammaloidu. Ihminen kun ei koskaan ole valmis itsensä kehittämisessä ja uuden oppimisessa. Se kasvaminen ei katso ikää tai taustaa, vain valmiutta hypätä välillä rohkeasti tuntemattomaan.

Syksyn aikana päähämme on iskostettu kaikenlaisia termejä ja käsitteitä. Olemme oppineet sellaisia termejä kuten interventio, dialektiikka, kvasikokeellinen, tietysti SOTE:a koskaan unohtamatta. Olemme esimerkiksi kirjoittaneet ensimmäiset kirjalliset työmme Yliopistossa, ihmetelleet tieteellisen englannin erikoisuuksia, aloittaneet kriittisen ajattelumme kehittämisen sekä kokeilleet opetustilanteen järjestämistä. Kaiken välillä haasteellisenkin terminologian ja tieteellisyyden keskellä on kuitenkin aina loistanut ensisijaisena se hoitotyön ja hoidon keskeinen ydin: Ihminen, ihmisyys ja ihmisarvo. Mihin tämä tie kenetkin meistä lopulta siis kuljettaakin, kulkee inhimillisyys aina matkassa. Olemmehan aina yhdessä enemmän kuin erikseen. Se on hyvä näin joulun aikaan erityisesti nostaa esiin. Kiitos siis Turun yliopiston syksyn 2017 vuosikurssille, tiedekunnan henkilöstölle ja muille opiskelijoille yhteisöstä, joka ei vain haasta vaan myös tukee ja opastaa. Matkamme jatkukoon jälleen ensi vuoden puolella, juuri nyt on aika hengähtää.