Sata lasissa

Karoliina Marjaniemi, sairaanhoitaja, TtM-opiskelija

​Aloittaessani hoitotieteen opiskelut syksyllä 2016, oli tavoite kirkkaana mielessä: kolmen vuoden kuluttua, keväällä 2019, olisin valmis terveystieteiden maisteri. Avoimessa yliopistossa aiemmin suoritetut opinnot, kova motivaatio ja opintovapaa mahdollistivat sen, että pystyin jo ensimmäisenä vuonna ottamaan toiselle lukuvuodelle suunniteltuja kursseja. Kun loppusyksystä ja uudelleen loppukeväästä vielä tarjottiin oman urakehityksen kannalta aivan loistavaa sijaisuutta, sanoin tietysti kyllä. Tekemistä todella riitti, kun kotona odotti miehen lisäksi vuoden ikäinen tyttö. Kun lapsi oli saatu illalla nukkumaan ja mieheni asettui sohvan nurkkaan katsomaan leffoja, minä asetuin keittiön pöydän viereen pohtimaan yksityisyyden ennakkoehtoja, terveydenhuolto-oikeuden kiemuroita tai muuta opintoihin liittyvää. Vaikka opiskelu kiinnosti, välillä harmitti niin vietävästi. Marvelin leffat kun olisivat ajoittain vieneet kirkkaasti voiton terveydenhuollon johtamiseen perehtymisestä. Tyttärestäkin taisi tulla vähän isin tyttö tuon kevään aikana.

Kun kesäloma vihdoin alkoi, oli aikaa pohtia kulunutta vuotta. Opintopisteitä oli plakkarissa 63, mutta jälkeenpäin voin sanoa, että vähempikin olisi riittänyt. Erityisesti jäin miettimään omaa oppimista ja sitä, mitä kursseilta oli todella jäänyt mieleen. Itselleni oli tärkeää havahtua siihen, että tulevaisuuden työmarkkinoilla tärkeintä ei ole suoritettujen opintopisteiden määrä vaan se, että opeteltu asia on todella sisäistetty. Että opintojen aikana on kasvettu todelliseksi asiantuntijaksi. Osa käydyistä kursseista olisi myös ollut järkevämpää suorittaa myöhemmin, jolloin niistä olisi saanut enemmän irti. Ja se tieteellisen ajattelun kehittyminen. Sitä kun ei voi pakottaa, vaan se vaatii aikaa kehittyäkseen.

Syyslukukausi 2017 alkoi tuutoroinnin merkeissä. Alusta asti mukana oli perheemme tuolloin kolmeviikkoinen kuopus. Lastenvaunut ja niissä tuhiseva pienokainen olivat tuttu näky luennoilla ja parhaimmillaan tuleva hoitotieteilijä oli luennon lopussa päätynyt luennoitsijan syliin. Joulukuussa tuli kuitenkin pysähdys ja jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni myöntämään sen, että nyt en jaksa. Piti istua alas ja miettiä. Oli pakko kohdata se tosiasia, että en todennäköisesti valmistu oman vuosikurssini kanssa keväällä 2019. Tässä vaiheessa harmitus oli lievä sana. Ehkä eniten otti päähän se, että mielestäni meillä on aivan loistava vuosikurssi ja olisin niin kovasti halunnut olla heidän kanssaan samoilla luennoilla ja seminaareissa. Sitä paitsi olisihan se nyt vaan ollut siistiä valmistua samaan aikaan.
Useamman päivän märehtimisen jälkeen sisäinen optimisti alkoi nostaa päätään. Pääsisinhän kuitenkin vielä tutun porukan kanssa luennoille ja lisäksi saisin mahdollisuuden tutustua toiseen vuosikurssiin ja verkostoitua heidän kanssaan. Aikaa jäisi varmasti paremmin myös muuhun opiskeluun liittyvään toimintaan, vaikka ainejärjestössä toimimiseen, mikä näillä aikaresursseilla oli osoittautunut mahdottomaksi. Hoitotieteen laitos tarjoaa lisäksi opiskelijoille mielenkiintoisia työtilaisuuksia. Niitäkin voisi katsoa nyt ihan toisin silmin. Olin syksyllä aloittanut psykologian sivuaineopinnot ja vasta niiden myötä todella oivalsin, mikä tiedon aitta yliopisto on. Nyt saisin kaikessa rauhassa ammentaa tietoa niin oman kansainvälisestikin huipputasoa olevan hoitotieteen laitoksen kuin muidenkin tiedekuntien tarjonnasta. Harva meistä hankkii elämänsä aikana useampaa akateemista tutkintoa, joten miksi heittää hukkaan näin hienoa mahdollisuutta vain siksi, että on kiire valmistua. Opiskelu ei koskaan saisi olla vain suorittamista, vaan uusien asioiden oivaltamista ja sisäistämistä. Opintoja voi joko suorittaa hampaat irvessä, tuskan hiki otsalla tai positiivisella asenteella, opiskelusta nauttien. Oman kokemukseni perusteella, aion ehdottomasti suosia jälkimmäistä.