Hulda ja Eevi ottavat tehtäväkseen esitellä Keppimetsää Tutkijalle. Ensin astutaan sisälle kotaan. Kodan sisällä on tiivistä ja hämärää. Siellä on nuotiopaikka, pieniä puisia jakkaroita ja keski-ikäinen nainen, joka raapustaa merkkejä kellastuneisiin papereihin. Hän nostaa katseensa ja hymyilee Tutkijalle: “Hei.”
“Tässä on Hetaja. Se on tän metsän opettaja”, Hulda kertoo Tutkijalle. “Terve vaan”, Tutkija nyökkää Hetajalle. He ovat tavanneet jo viikkoa aiemmin, mutta Tutkija ei halua pilata lasten esittelykierrosta mainitsemalla sitä. “Ja tää on meiän kota…”, Eevi levittelee käsiään ja pyörähtää ympäri, “Me syyään ja lämmitellään täällä.” Tutkija nyökkää ja katselee ympärilleen. Savun voi haistaa, vaikka… “Nyt tääl ei oo tulta, mut myöhemmin on”, Hulda keskeyttää Tutkijan ajatuksen osuvasti.
Kodan jälkeen lapset näyttävät Tutkijalle metsän rajat. Rajat ovat sopimuksia. Metsä ei oikeasti lopu rajan kohdalla, mutta raja on merkki, jota ei saa ylittää. Idässä rajana toimii suloisesti soliseva puro; etelässä valtava sammaloitunut siirtolohkare ja neljä puuhun solmittua merkkiliinaa; lännessä terävä kivi ja iso kaatunut kuusi; pohjoisessa kahdeksan puuhun kiedottua merkkiliinaa.
“Tonne ei saa todellakaan mennä”, Hulda painottaa sanoja ja osoittaa rajan yli pohjoiseen. “Mitä siellä on?” Tutkija kysyy ja katsoo näkymättömän rajan taakse. “Isojen lasten metsä”, Hulda sanoo vakavana ja antaa Tutkijalle paljon merkitsevän katseen. Tutkija ymmärtää (tai ainakin luulee ymmärtävänsä), mitä Huldan katse tarkoittaa. Isommat lapset ovat kautta aikojen herättäneet kunnioitusta ja pelkoa pienemmissä lapsissa. Tutkija herkistää korviaan ja jostain kaukaa kuuluu metsän vaimentamia kiljahduksia.
Seuraavaksi lapset esittelevät Tutkijalle Keppimetsän nähtävyyksiä. Tutkija raapustaa muistikirjaansa listan niistä.
Pöytä on selvästikin tuotu metsään lapsia varten. Se on koristeellinen vanha ruokapöytä, jonka päällä lapset voivat luoda ja rakentaa. Pöydän päällä on kaikenlaisia materiaaleja: vuoltuja keppejä, erivärisiä kiviä, pihkaisia käpyjä ja iso kasa kullanruskeita männynneulasia.
“Tiedäksä, et metsästä ei saa ottaa mitään kotiin”, Eevi sanoo huomatessaan, miten kiinnostuneesti Tutkija tarkastelee pöydällä lepääviä metsän aarteita. “Paitsi salaa voi laittaa taskuun pieniä juttuja”, Hulda tokaisee ja sujauttaa housuntaskuun pienen punertavan kävynalun. Eevin otsalle ilmestyy kurttu ja tutkija ajattelee, että jokaisella lapsella on oma kiehtovalla tapaa ainutlaatuinen suhde metsään.
Kun Tutkija ja lapset palaavat kodalle, Eevi osoittaa ylös puihin. Sielläkin on keltaisia merkkiliinoja. “Jos sulla alkaa kiipeilyttää, niin tota merkkiä korkeammalle ei saa kiivetä.” Tutkija naurahtaa: “Joo, en mä yleensä kiipeä tota korkeammalle.” “Rölli on kerran kiivenny”, Eevi kuiskaa silmät suurina. “Paljon tota korkeammalle”, Hulda jatkaa madaltaen äänensä myös kuiskaukseksi, “…Ku Hetaja ei nähny.” “Mut ku metsässä ei saa kannella niin me ei olla kerrottu siitä”, Eevi puhahtaa. Sääntöjen ristiriita tuottaa hänelle huolta. “Niin… Me ei olla mitään kilikelloja”, Hulda hymyilee leveästi.
*Kaikki tarinassa esiintyvät hahmot ja paikat ovat fiktiivisiä.