On talvi ja Tutkija kävelee kohti Keppimetsän kotaa. Ilmassa tuoksuu tuore lumi ja kylmä kostea hyhmä. Kymmenet pienet talvisaappaat ovat tampanneet kinosten keskelle polun, jota pitkin on helppo kävellä. Sivummalla näkyy erillinen syvälle painuneiden jalanjälkien poukkoileva jono. Joku lapsista on halunnut kävellä umpihangessa. Polun yllä riippuu lumitaakan kaarelle taivuttamia oksia, jotka pakottavat Tutkijan kumartumaan.
Tutkijasta on mukava tavata lapset pitkän tauon jälkeen. Hänestä on kiinnostavaa päästä näkemään, miten pakkanen, lumi ja jää vaikuttavat lapsiin; siihen miten lapset toimivat metsässä ja metsä lapsissa. Tutkijan mielestä talvinen metsäkin on toimija. Metsässä lasten ja metsän toiminta kietoutuu eloisasti yhteen, eikä Tutkija näe itseään tästä erillisenä – kaikki vaikuttaa kaikkeen, limittyen ja muotoutuen yhtä aikaa ja edestakaisin.
Metsä todistaa toimijuutensa, kun puusta tippuu Tutkijan päähän lunta. Hän yrittää sukia lunta päästään, mutta palanen kylmää livahtaa pipon ja kaulaliinan väliin, valuu niskaa pitkin selkään. Epämukava tuntemus saa Tutkijan kiemurtelemaan villatakin sisällä. Hän astelee nopeammin ja saapuu pian tutun aukean reunalle. Sen keskellä seisoo Keppimetsän kota. Kodan piipusta nousee laiskoja savukiehkuroita ja ikkunoissa välkehtii kultainen valo. Lasten kirkkaat äänet voimistuvat, kun Tutkija kävelee lähemmäs. Hän avaa oven ja kodan lämpö huokuu hänen ylleen.
