”corona-innostus on rakkaassa kaupungissamme saavuttanut tavattoman laajuuden” – Koronan leviäminen Suomeen Turusta 1926

Kirjoittaja: Jaakko Suominen

Kirjoitus on ilmestynyt myös Jaakko Suomisen omassa blogissa 13.1.2022.

Tällä kertaa menen digitoitujen lehtiaineistojen lillukanvarsiin asti, mutta matka suomalaisessa ja turkulaisessa pelihistoriassa jatkuu. Pysähdyspaikkana on korona.

Samoihin aikoihin 1920-luvun lopulla, kun peliautomaatit tulivat Suomeen, myös toinen peliuutuus alkoi valloittaa maatamme. Turkulainen O.Y. Huonekalutehdas ja Sorvimo alkoi syksyllä 1926 valmistaa Nippa- eli Corona-pelilautoja ja puisia nappuloita. Tai ei se tarkalleen ottaen turkulainen ollut, vaikka turkulaiseksi monesti mainoksissa itseään tituleerasi. Yritys sijaitsi Maarian pitäjän puolella, Raunistulassa tai vielä tarkemmin Lonttisissa osoitteessa IV Linja 12. Nykyään tuon linjakadun nimi on Airikinkatu.

Aluksi peliä, jota myös pöytäbiljardiksi kutsuttiin, pelattiin lähinnä sormilla nippailemalla tai ”näppäämällä” (TS 1.3.1927). Lyöntikepit tulivat mukaan myöhemmin. Pelilaudan pohjaosa oli tehty vanerista ja reunat paksummasta puusta. Vaneri oli puuteollisuusinnovaatio, joka oli lyömässä sekin itseään läpi yhä laajemmin ja vaneritehtaita perustettiin eri paikkoihin. Vaneria käytettiin myös muiden pelien, kuten jyväskyläläisen Juho Jussila Oy:n Fortuna-pelien tekoon. Jussila aloitti Fortuna-pelien tekemisen niin ikään vuonna 1926 (Jussilan verkkosivut). Nykyisin juuri Jussila on tunnettu myös koronapelien valmistajana, mutta Jussila aloitti koronapelien valmistuksen vasta 1944, melkein 20 vuotta Huonekalutehdas ja Sorvimoa myöhemmin. Tosin peli oli Jussilan tuoteluettelossa mainittu jo aiemmin, ja toisaalta säännöllinen valmistus käynnistyi vasta 1950-luvulla (Raitanen 2011, 58). Puuteollisuusyritysten lisäksi myös näppärät tee-se-itse-puusepät ovat kautta vuosikymmenten koronapelejä tehneet omaan käyttöönsä.

Korona oli sukua muun muassa intialaisen Carrom-pelille sekä muun muassa sen kanadanranskalaisille varianteille, joita ilmeisesti alkoi kehittyä 1800-luvun jälkipuoliskolla. Sukulaispeleissäkin käytettiin puisia nappuloita ja lautoja, ja nappuloita pyrittiin ampumaan käsin tai erilaisia keppejä käyttäen pelilaudan keskustassa tai kulmissa sijainneisiin koloihin.

Koronapeli (tai Couronne) levisi ensin Euroopassa ja Ruotsin ja Tukholman kautta Suomeen (ruotsalaisista lehdistä löytyy jo joitakin pelin myynti-ilmoituksia joululta 1925). Ruotsista, Suomesta ja ehkä Pohjanmeren rannikkokaupungeista päätyi myös Baltian maihin, joissa niissäkin se aiheutti villityksen. On sanottu, että peli olisi levinnyt Baltiaan erityisesti merimiesten mukana, koska peliä pystyi pelaamaan myös laivoilla. Pekka Linnainen on Estofennia-verkkojulkaisussa käsitellyt perusteellisesti koronapelin leviämistä ja vaiheita erityisesti Virossa, mutta myös Suomessa. Hän on todennut, että Göteborgissa koronaa pelattiin lehtitiedon mukaan jo vuonna 1923. Vuoden 1926 syksyllä korona villitsi tukholmalaisia.

Linnaisen tekstistä voi lukea myös muun muassa koronan suomalaisista mestaruuskisoista, joita järjestettiin ainakin 1928–1930. Tässä blogikirjoitukseen sivuan myös noita kilpailuja, mutta tarkastelen koronanpelinkin historiaa jälleen turkulaisten silmälasien läpi ja keskityn erityisesti Huonekalutehdas ja Sorvimo -yrityksen peliliiketoimintaan 1920–1930-luvuilla.

Kun Huonekalutehdas ja Sorvimo aloitti koronapelien valmistuksen 1926, se oli yrityksenä aivan tuore, mutta jatkoi itse asiassa aiempia toimintoja. Raunistulassa osoitteessa IV Linja 12 oli 1910-luvulta lähtien toiminut Huonekalutehdas Koivu, mutta syyskuussa 1926 sen toimi- ja tuotantotilat myytiin Laine ja Kumppanit -nimiselle yritykselle, joka oli eräiden lehtitietojen mukaan perustettu 1917. Uusi omistaja käynnisti Raunistulassa tehdastilojen laajennuksen ja peruskorjauksen.(TS 26.8.1926; Uusi Aura 18.9.1926; Kauppalehti 20.9.1926.) Jo samassa kuussa Laineen ja Kumppaneiden toimintaa jatkamaan perustettiin O.Y. Huonekalutehdas ja Sorvimo, jonka toimitusjohtaja oli aluksi Kustaa Emil Hongisto, mutta pian toimitusjohtajaksi vaihtui Oskar Paasikivi (Suomen Kaupparekisteri 1926; Rakennustaito 5.2.1927). Hän oli jo alusta mukana yhtiön hallituksessa ja sittemmin toimi muun muassa yritystä edustaen tuomarina koronapelin SM-kisoissa. Myöhemmin yritykset toimitusjohtajat vaihtuivat vielä pariin otteeseen (Kaupparekisteri 1930; 1932; 1933; 1935; 1938). Paasikivi oli aktiivisesti mukana myös Maarian kunnallispolitiikassa ja toimi esimerkiksi vuosina 1927–1943 kunnallislautakunnan esimiehenä eli kunnanhallituksen puheenjohtajana (Kaukovalta & Kaukovalta-Kaila 1950, 186).

En ole ainakaan toistaiseksi löytänyt tietoa, että koronapelejä olisi valmistettu ennen uuden yrityksen perustamista. Onkin ehkä luontevaa, että nimenomaan uuden yrityksen puitteissa alettiin laajentua ja kokeilla erilaisilla ja erihintaisilla puusta ja vanerista valmistetuilla tuotteilla. Ja samoihin aikoihin uuden yrityksen aloittamisen kanssa syyskuussa 1926 Turussa päättyi huonekalutehtaissa toukokuusta asti ollut lakko, joten senkään takia välttämättä ei mitään kummempia uutuuksia ollut päästy ennen syksyä valmistamaan (Uusi Aura 19.6.1927).

Kuva koronapelin mainoksesta Turun Sanomat 22.12.1926.

Yhtiö mainosti jo jouluna 1926, että Corona oli saavuttanut suuren suosion (esim. TS 22.12.1926). Paikallista menekkiä varmaan oli jo ollutkin, mutta laajempaan tietoisuuteen Suomessa korona nousi seuraavina vuosina. Monessa mukana ollut helsinkiläinen urheilutoimittaja Yrjö Halme eli nimimerkki ”Uppercut” pelasi uutuuspeli koronaa Suomen Kuvalehden humoristisessa ja leikillisessä jutussa (Halmeesta ks. Arponen 1997). Juttu ilmestyi 7.5.1927 lehden ajanvietesivulla, jota toimitti ”Veli Giovanni” eli Hillari Johannes Viherjuuri. Hän toimitti myös pilalehtiä ja oli julkaissut muutamia kirjoja, joissa käsiteltiin pelejä ja pelien tekemistä (niistä lisää ehkä jossain myöhemmässä kirjoituksessa).

Suomen Kuvalehden artikkelissa vertailtiin muun muassa pelin turkulaisia ja helsinkiläisiä sääntöjä, jotka poikkesivat hiukan toisistaan. Jutussa käytiin ensin läpi helsinkiläinen peliversio, jossa nappulat olivat aloituksessa keskiympyrässä ja sitten viitattiin lyhyesti turkulaiseen versioon: ”Turkulaista peliä emme rohkene mennä ensinkään selittämään. Pyydämme jotakuta ehtaturkulaista lähettämään meille turkulaisen pelin säännöt. Sen verran rohkenemme sanoa, että turkulaisessa pelissä pannaan nappulat vastapuolen sivulle.” Jutun yhteydessä oli myös kuva erilaisista alkuasetelmista. (Suomen Kuvalehti 7.5.1927.)

Turun Sanomat oli jo aiemmin keväällä 1.3.1927 esitellyt sääntöjä. Turun Sanomissa oli esitelty nimenomaan sellaista peliversiota, johon Suomen Kuvalehdessä viitataan turkulaisina sääntöinä. Turun Sanomat oli myös intoillut pelin monipuolisuudesta: ”Kuten alusta huomautimme, on corona-peli jännittävää, innostavaa ja kehittävää. […] corona-innostus on rakkaassa kaupungissamme saavuttanut tavattoman laajuuden ja toisinaan tapaa oikeita corona-pelitaitureitakin sen harjoittajain yhäti tihenevistä riveistä.”(TS 1.3.1927.)

Koronan menekin edistämisessä näytti olevan muutamia keskeisiä tahoja, jotka osittain kietoutuivat juuri koronaa Suomen Kuvalehdessä pelanneen Yrjö Halmeen ympärille 1920-luvun lopulla. Halme kirjoitteli koronasta ja oli mukana järjestämässä pian keväällä 1928 myös pelin SM-kilpailuja, joissa peliä pelattiin sekä sormilla nippailemalla että kepeillä. Aiemmin mainittujen turkulaisten ja helsinkiläisten sääntöjen sijasta kilpailussa oli kolmas pelitapa, jossa alkuasetelmassa puiset pelikiekot kasattiin kuuden nappulan keoiksi pelilaudan keskiympyrään. Kilpailun virallisena järjestäjänä toimi vuonna 1927 aloittanut Lukemista Kaikille -lehti (johon Halme kirjoitteli säännöllisesti ja jonka kustantajan Ilmarisen toimitusjohtaja Halme oli) ja palkintoja olivat lahjoittaneet helsinkiläinen urheiluvälineliike Suomen Urheiluaitta (jonka Halmeen veli, sisällissodan aikana ammuttu Juho oli perustanut) sekä Huonekalutehdas ja Sorvimo. Nuo samat tahot järjestivät mestaruuskilpailun tosiaan ainakin kolme kertaa.

Ensimmäisenä kilpailuvuonna 1928 osallistujia oli noin kolmekymmentä. Suuri osa osallistujista oli miehiä, mutta mukana oli myös joitakin naisia, ja vaikka peliä pelattiin eri sarjoissa, sarjojen voittajat pelasivat myös toisiaan vastaan. Ensimmäisenä vuonna naisten sarjan voitti turkulainen Ester Gestrin ja miesten sarjan Suomen Voimailulehden ilmoitusmestari Uno Soljo. Osallistujia oli naisten sarjassa kolme, miesten keppisarjassa 8 ja miesten nippailusarjassa 15. Yrjö Halme selosti kattavasti kilpailun vaiheet Lukemista Kaikille -lehdessä 21.4.1928. Viikkoa myöhemmin lehdessä julkaistiin vielä kuvia kisasta ja osallistujista.

Myös Nyrkkeilyliiton julkaisema Suomen Voimailulehti kirjoitti 30.4.1928 kisasta, koska oma työntekijä oli pärjännyt siinä: ”Lopulliseksi voittajaksi pääsi tämän miesten lehden ilmoitusmestari Uno Soljo, jonka hermot kestivät kilpailun kiitettävällä tavalla. Nippapeli onkin hermo-urheilua ja voidaan sitä kilpajännityksensä vuoksi verrata mihin urheilulajiin tahansa.”

Kilpailujen kuvauksissa keskeistä oli nimenomaan pelaajien rauhallisuuden tai hermostuneisuuden käsittely. Samaten moisten peliuutuuksien yhteydessä arvioitiin niiden suhdetta urheiluun.

Vuonna 1929 nippapelin mestaruuskisoissa Helsingin Poliisimaneesissa oli mukana jo selvästi enemmän osallistujia, 86 miestä ja 9 naista. Sarjojen parhaille oli luvassa järjestäjien lahjoittamia kiertopalkintoja ja hopealusikoita. Kolme nopeinta voittoa napannut sai palkinnoksi vielä Huonekalutehtaan ja Sorvimon tekemän keinutuolin (HS 29.3.1929).

Tällä kertaa Yrjö Halme raportoi kisasta urheiluaiheiseen Miesten Lehteen ja kuvasi esimerkiksi kisan huipentumaa, miesten ja naisten sarjan voittajan välistä kamppailua, josta siitäkin tuli selostusten keskeinen aihe:
”Levänneenä hän [neiti Impi Ravinen] asettautui [Birger] Sjöbergiä vastaan loppuotteluun. Sjöberg näytti selvästi väsyneeltä. Pingottuneet hermot pettivät nyt, kun vielä olisi tarvinnut vähän kiristää. Ja niin tapahtui sellainen ihme, että neiti Ravinen päitti miehen ja ylivoimaisesti. Neiti Ravinen pelaa vasemmalta puolelta ja siioitteli taitavasti nippoja pusseihin niin, että kun peli päättyi, oli Sjöbergiltä jäänyt laudalle 13 nippaa.” (Miesten Lehti 1.4.1929.)

Lukemista Kaikille -lehti yritti organisoida myös nippapelikerhon perustamista Suomeen syksyllä 1929, mutta yksittäisen uutisen jälkeen asiasta ei sen koomin kirjoiteltu (Lukemista Kaikille 19.10.1929). Seurat ja harrastusporukat järjestivät lisäksi omia kilpailujaan (ks. esim. Merimiehen Ystävä 1.9.1927; Sosialisti 17.4.1928; Savo 7.4.1929; 6.12.1929; Aamulehti 27.11.1930; Asemamies 1.5.1931). Ja ainakin yksittäiset pelaajat kilpailivat toistensa kanssa rahapanoksin. Ylioppilaslehdessä 10.3.1928 nimimerkki Teinin pakinassa oli kuvaus rahapelaamisesta:

””Taas pinna puttaan! – Kiva peli tämä corona! – Ja taas meni pinna – ja taas! ahah! menipä möykkykin, siinäs sait.” Meitä on kaksi sahuria, jotka opiskelemme corona-pelin ääressä. Sen niminen syntipukki meidän osakunnassa nyt on, kun suuremmat paheet, nim. viinan juonti ja kortin lyönti ovat kiellettyä hedelmää ja ping-pongi on jo ratki vanhentunut. […] ”Jeh! Sooli tiärämmä sellaanen puhet, notta markka ja pinna. Jeh! Rahat tänne!””(Ylioppilaslehti 10.3.1928.)

Pakinassa opiskelijat haaveilevat uuden ylioppilaskunnan perustamisesta ja päättävät saman tien luoda sen osakeyhtiöksi, Osakeyhtiö Kruunuhaan Uudeksi Ylioppilaskunnaksi. Kirjoituksesta käyvät ilmi myös koronapelin elementeille annetut nimitykset. Pienempi pelikiekko ei ole nyt nimeltään nippa vaan pinna, suurempi kiekko on möykky ja kolo, johon pinnoja lyödään, on nimeltään putta.

Kolmantena SM-kilpailuvuonna keväällä 1930 osallistujia oli jo yli sata. Huonekalutehdas ja Sorvimo oli kahdenkymmenen kilpailulaudan lisäksi lahjoittanut palkinnoksi tälläkin kertaa keinutuolin, joka yleisön huutoäänestyksen jälkeen annettiin kolmanneksi miesten sarjassa sijoittuneelle Leo Piikille, ilmeisesti koska hän oli pelityylillään saanut yleisön sympatiat puolelleen. Lukemista Kaikille -lehden kilpakuvauksessa kerrottiin, miten tällä kertaa miesten sarjan voittaja oli kukistanut loppuottelussa naisten sarjan voittajan. (HS 23.4.1930; Lukemista Kaikille 17.5.1930.)

Kolmen vuoden jälkeen mestaruuskilpailu-uutisointi loppui. Kenties kilpailun alkuperäiset järjestäjät eivät saaneet enää itselleen lisäarvoa kilpailuista. Peli oli jo levinnyt eri puolille ja arkipäiväistynyt, mutta se ei välttämättä enää mennyt kaupaksi alkuvuosien tapaan, kun pelejä oli jo kaikkialla ja niitä näppärimmät saattoivat valmistaa myös itse.

Tätä ennen, vuoden 1929 alkupuolella Yrjö Halme oli laatinut myös koronan sääntö- ja ohjekirjan, jonka Lukemista kaikille -lehti julkaisi. Kirjasessa kuvattiin pelisääntöjä ja erilaisia pelitapoja. Sääntökirjassa annettiin ohjeita myös pelilaudan liukastamiseen. Jos nuoremman sukupolven pelaajat – kuten minä itse – ovat tottuneet käsittelemään koronalautaa perunajauhoilla, niin vuoden 1929 ohjeissa vastaavaa liukuefektiä tavoiteltiin suosittelemalla laudan vahaamista tai pesemistä spriillä. Sääntökirjassa esitettyjä ohjeita käytettiin myös mestaruuskilpailuissa 1929 ja 1930. Sääntökirjan viimeisillä sivuilla mainostettiin sekä Nippaa että Fortunaa, kahta Suomessa valmistettua peliä. ”Nippa on kotipelien kuningas, mutta kuningatar on Fortuna”, todettiin takakannessa Suomen Urheiluaitan mainoksessa.(Halme 1929.)

Palataan takaisin pelin turkulaiseen valmistajaan. Joulukuussa 1927 Huonekalutehtaan ja Sorvimon kuivatusuunissa oli tulipalo, mutta ilmeisesti se ei juuri vaikuttanut tuotantoon (Uusi Aura 10.12.1927; Avustaja 1.5.1928). Varhaisissa ilmoituksissa Huonekaluliike ja Sorvimo kauppasi koronapelejä 75 markan hinnalla, mutta Suomen Kuvalehden jutussa toukokuussa 1927 mainittiin Suomen Urheiluaitan myyvän peliä 105 markalla. Tosin turkulainen U. E. Viljanen, jonka liike sijaitsi osoitteessa Rauhankatu 22 ja jolla oli kaupungissa ensin puusepänliike ja sitten huonekalu- ja autokoritehdas, kauppasi pelejä ”suoraan verstaalta” vielä halvemmalla, 55 markan hintaan (TS 1.3.1927. Viljasen liikkeestä ks. myös TS 19.7.1927; Suomen Liikekalenteri 1928-1929). Viljasen liike mainosti koronapelejä ainakin vielä vuoden 1927 lopulla:

Pelejä myytiin helsinkiläisen Urheiluaitan lisäksi muissakin urheiluvälineliikkeissä ympäri Suomen sekä paperi- ja kirjakaupoissa sekä lelukaupoissa ja tavaratalojen leluosastoilla. Peliä mainostettiin erityisesti joulun aikoihin. Muutamassa vuodessa pelit levisivät yksityiskotien lisäksi yhdistyksille ja seuroille niiden illanviettoihin, klubihuoneistoihin ja sotilaskoteihin (Keskisuomalainen 29.9.1928; Suomen Sotilas 13.10.1928).

Huonekalutehdas ja Sorvimo myi koronalautojen lisäksi myös irtonappuloita peleihin sekä joitain muita pelituotteita, kuten krokettipelejä. Kaiken kaikkiaan yritys kuitenkin keskittyi muihin tuotteisiin, huonekaluihin, sisustuskokonaisuuksiin ja sorvattuihin koriste-esineisiin. Vuonna 1930 yritys perusti ensin myymälän Turkuun Linnankadulle ja sitten Tampereelle Pellavatehtaankadulle (Uusi Aura 25.5.1930; Poliisimies 10.7.1930). Yhtiö oli edellisenä vuonna osallistunut myös Samppalinnanmäellä järjestettyjen ensimmäisten Turun messujen – jotka ovat kuuluisia muun muassa Alvar Aallon ja Erik Bryggmanin suunnittelemista paviljongeista ja muusta toteutuksesta – huonekaluvalmistajien yhteiseen näyttelyyn (HS 12.6.1929). Yritys pyrki kauppaamaan tuotteitaan myös ulkomaille ja osallistui kotimaan messujen lisäksi myös vuodesta 1931 eteenpäin ulkomaisiin myyntinäyttelyihin ja liittyi mukaan suomalaisiin vientiorganisaatioihin. Ja sisustipa yritys kieltolain kumoamisen jälkeen Turussa huhtikuussa 1932 avatut kolme Alkon liikehuoneistoa (TS 23.3.1932) sekä osallistui 1933 valmistuneen Paimion parantolan toteutukseen sisustamalla suuren eteishallin (TS 19.2.1933).

Suomen puusepänteollisuuden historiaa tutkinut Minna Sarantola-Weiss on todennut, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen Venäjän kaupan katkettua kotimaan markkinat korvasivat ensin viennin. Kotimarkkinateollisuutta suojeltiin esimerkiksi tullien avulla. Vilkas rakennustoiminta loi kysyntää ja erityisesti työväestön suhteellinen elintaso nousi, jolloin rahaa jäi myös kuluttamiseen ja kulutustavaroihin. 1920-luvun lopun lama näkyi puusepänteollisuudessa puolestaan pienellä viiveellä ja vuosi 1929 oli alan paras tulosvuosi. Sen jälkeen rakennustoiminnan aallonpohja ja kuluttajien talouden järkkyminen vaivasi puusepänteollisuudessa. Noususuhdanteen aikana myös moni yritys oli pahasti velkaantunut, koska oli ostanut uusia koneita lainarahalla. Laman aikana myyntihinnat laskivat ja yritysten konkurssipesien realisointi laski hintoja entisestään. Muun muassa näistä syistä uusia markkinoita etsittiin ulkomailta, esimerkiksi Englannista, jossa lama ei vaivannut yhtä paljon kuin muualla. Kilpailu oli kuitenkin erittäin kovaa, ja monissa maissa oltiin esimerkiksi sarjatuotannossa Suomea edellä.(Sarantola-Weiss 1995, 74–78.)

Huonekalutehtaan ja Sorvimon pelituotteet olivat näytteillä ulkomailla yhtiön muiden tuotteiden ohella, esimerkiksi vuoden 1931 näyttelyissä Leipzigissa ja Utrechtissa. Pelit eivät ilmeisesti herättäneet samanlaista huomiota kuin muut tuotteet, kuten visakoivuiset koriste-esineet.(Suomen Ulkomaankauppa 9.1.1931; 27.3.1931; 14.8.1931; Ajan Sana 10.1.1931; TS 30.8.1931.) Koronapelit pysyivät kuitenkin yrityksen valikoimassa sen toiminnan loppuun 1930-luvun puolivälissä. Toiminnassa nimittäin alkoi olla hankaluuksia, niin kuin monella muullakin alan yrityksellä.

Huonekalutehdas ja Sorvimo oli laajentunut 1930-luvulla kenties liikaakin ja ulkomaan vienti osoittautui vaikeaksi ja tappiolliseksi. Jo vuonna 1932 yhtiö sulki Tampereen myymälänsä ja siirsi Turun myymälänsä Linnankadulta Humalistonkadulle (Aamulehti 15.4.1932; 1.6.1932; TS 5.6.1932). Seuraavan vuoden syksynä myös Humalistonkadun myymälä lopetettiin (Uusi Aura 8.10.1933). Vuonna 1934 yritys alkoi myydä huonekalujaan ja raaka-ainevarastojaan sekä sahanpurua ja sorvauslastua ja ilmoitti huonekalujen valmistuksen lopettamisesta (HS 13.2.1934; TS 21.3.1934; TS 15.4.1934; Uusi Aura 15.4.1934; Sosialisti 19.5.1934; Sosialisti 26.5.1934). Sosialisti-lehti uutisoi 16.6.1934, että Huonekalutehdas ja Sorvimo oli irtisanomassa kaikki 70 työntekijäänsä, koska ulkomaanvienti oli osoittautunut kannattamattomaksi.

Kun yritys lopetti taloudellisten vaikeuksien jälkeen, niin varastojen loppuunmyynneissä oli huonekalujen ja puutavaran lisäksi myös kroketteja ja koronapelejä sekä kolmatta pelituotetta, jojoa, josta kerron enemmän seuraavassa blogikirjoituksesta. (Uusi Aura 6.9.1935). Jojojen avulla Huonekalutehdas ja Sorvimo oli hakenut uutta potkua liiketoimintaansa syksyllä 1932.

Kun yritys lopetti toimintansa Raunistulassa, irtaimiston lisäksi myös sen kiinteistöt myyntiin (TS 23.9.1935). Samassa osoitteessa toimi sittemmin useita yrityksiä, erityisesti A. Poikolaisen veneveistämö, jolla oli sama puhelinnumero kuin aiemmilla huonekaluyrityksillä sekä O. Laineen auto- ja moottoripyöräkorjaamo, Balmoral Export Oy kivihiomo, S. Tuomisen maalaamo, Sandellin vaatturinliike sekä Turun korumetalli taidetakomo (TS 28.2.1937; TS 24.12.1938; Suomen Liikekalenteri 1.1.1938 ja toinen sivu; TS 25.5.1939). Tontilla oli tehdasrakennusten lisäksi myös asuntoja. Koronapelejä ja muita puisia pelejä valmisti 1930-luvun lopulla jo useampi suomalaisyritys (Sininen kirja: Suomen talouselämän hakemisto 1.12.1939, ks. kuva).

Vaikka Huonekalutehdas ja Sorvimo lopetti toimintansa ja koronapelien valmistuksen 1930-luvun puolivälissä, niin ei enää siinä vaiheessa vaikuttanut itse pelin suosioon. Koronapeli oli vakiintunut osaksi vapaa-ajanviettoa, vaikka se ei ollutkaan niin arkipäiväinen, että sitä ei oltaisi ollenkaan mainittu. Korona ja muut seura- tai ajanvietepelit – millä nimillä niitä kutsuttiin – tarjosivat viihdykettä tilanteissa, joissa ihmiset olivat omasta tahdostaan tai siitä riippumatta joutilaita. Tietynlainen tahdosta riippumaton joutilaisuus liittyi esimerkiksi vankiloihin, keuhkotautiparantoloihin tai vaikkapa matkustamiseen. Esimerkiksi suomalaisurheilijoiden olympiamatkoilta 1928 ja 1932 kirjoitettiin seurapelien pelaamisesta. Vuoden 1928 Amsterdamin olympialaisten osalta Fortuna, mutta ei koronapeli, näyttäytyy laivamatkan kuvauksessa. Vuoden 1932 Los Angelesin olympialaisiin ja kisakylään suomalaiset olivat kuljettaneet sen sijaan koronan ja pikku-biljardin mukanaan (Aamulehti 14.8.1932).

Tuberkuloosilehti kirjoitti puolestaan maaliskuussa 1935 seurapelien merkityksestä parantolapotilaiden mielenvirkistäjänä. Lehden mukaan koronan peluu oli sopivaa ajanvietettä, koska se oli ”hygieeninen ja helppo” ja ”kehittää kättä ja silmää”. Lehti kertoi myös, miten kerran kuukaudessa järjestettävät koronakilpailut olivat suuri tapaus potilaille, ja kisatapahtumat oli mahdollista välittää keskusradion välityksellä osastoille vuodepotilaiden kuultaviksi, jotta hekin pääsivät osalliseksi kilpailun jännityksestä. Tuberkuloosilehti kuitenkin tähdensi sitä, ettei pelaamisesta saanut tulla uhkapelaamista, eli rahasta pelaaminen ei ollut suotavaa. Seurapelin erottamisessa uhkapelistä piti olla tarkkana.

***

Tämä kirjoitus liittyy Suomen Akatemian rahoittamaan pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköön sekä Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittamaan Pelikaupunki Turku -projektiin. Kerron lisää turkulaisen pelitoiminnan historiasta seuraavissa blogikirjoituksissani tämän kevään aikana.

Kirjallisuutta

Arponen, Antti O. (1997). ”Halme, Juho ja Yrjö.” Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 13.1.2022)
Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-007480

Halme, Yrjö (Uppercut) (1929). Nippapeli: Säännöt – peliohjeita. Kuvitus M. Masalin. Helsinki: Lukemista Kaikille.

Kaukovalta, K. V. & Kaukovalta-Kaila, Eila (1950). Maarian pitäjän historia, osa III: 1866–1943. Turku: Maarian seurakunta ja kunta.

Linnainen, Pekka (2020). ”Siihen aikaan kun korona(peli) Viroon ilmaantui, kulkutautina levisi ja riippuvuutta aiheutti.” Estofennia 6.11.2020, https://estofennia.eu/kun-koronapeli-viroon-ilmaantui/

Raitanen, Elina (2011). Puulelutehtaan vuosikymmenet. Kasvattavien puulelujen valmistaja Juho Jussila Oy 1923–1980. Suomen historian pro gradu -tutkielma. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-2011040710605

Sarantola-Weiss, Minna (1995). Kalusteita kaikille. Suomalaisen puusepänteollisuuden historia. Jyväskylä: Puusepänteollisuuden liitto ry.