”Uhkapelistä Turussa ei liene puhuttu perättömiä” – laillista ja laitonta pelitoimintaa ennen toista maailmansotaa

Kirjoitus on julkaistu myös Jaakko Suomisen blogissa 2.2.2023.

Toukokuun 14. päivänä 1937 siviilipukuiset rikospoliisin etsivät rynnivät Turun Biljardisalongit ja Kahvila -nimiseen biljardisaliin. Sali sijaitsi Eerikinkatu 17:n talon kolmannessa kerroksessa, jonka nykyturkulaiset tuntevat Hansakorttelin St. Eerikin kulmauksena. Etsivien sännätessä illalla sisään yhdessä kabinettihuoneessa oli kahdella pöydällä korttipeli käynnissä.

Toiselta pöydältä takavarikoitiin 2630 markkaa ja toiselta 200 markkaa. Huoneessa oli poliisien saapuessa 16 pelaajaa, joukossa tunnettuja ulkopaikkakuntalaisia ”korttihummereita”, kuten Varsinais-Suomi-lehti heitä kutsui. Tapaus herätti huomiota ympäri Suomea ja monet lehdet uutisoivat tutkinnan ja oikeudenkäynnin käänteistä. (Muutamia paikallisia esimerkkejä: TS 15.5.1937; 10.6.1937; 21.6.1937; 9.7.1937; Varsinais-Suomi 13.6.1937.)

Poliisi oli alkanut epäillä laittomuuksia, kun ”eräs turkulainen rouvashenkilö lähetti läänin maaherralle kantelukirjelmän”. Kirjeessä rouva kertoi oman aviomiehensä pelaavan Biljardisalongeissa korttia ja paitsi tuhlaavansa aikaa, niin myös rahansa, jotka olivat pois perheen huoltamisesta. Rouvan mukaan paikassa kävi myös pirtutrokareita pelaamassa ja hän pyysi, että siellä toimitettaisiin tarkastus ”ja moinen paha meno lopetettaisiin.”(TS 10.6.1937; 9.7.1937.)

Kun maaherranvirasto alkoi selvittää tapausta, niin osoittautui, että kirje oli lähetetty väärällä nimellä. Viranomaiset siitä huolimatta epäilivät, ”ettei savua tuprahtele ilman tulta” – kuten tapausta kuvaillut Turun Sanomat 10.6.1937 kirjoitti. Viranomaiset alkoivat pitää Biljardisalonkeja silmällä.

Turun Biljardisalongit ja Kahvila oli avattu noin kymmenen vuotta aiemmin. Kauppiaana ja Turun Sos. dem. Klubin kahvilanhoitajana toiminut Kalle Hyytinen oli saanut luvan kahvila- ja biljardiliikkeen perustamiseen keväällä 1928 (Uusi Aura 4.12.1926; TS 3.4.1928; Turun Ympäristön Kunnallisia Sanomia 5.4.1928). Hyytinen käynnisteli myös linja-autoliikennettä Turun keskustan ja silloin Kaarinan pitäjän puolella sijainneen Uittamon välille (Uusi Aura 3.11.1927; TS 8.5.1928). Hyytisen liikekumppanina toimi John Arvidsson, metsästystä ja koiria harrastanut kolmekymppinen liikemies.

Biljardisali aloitti neljällä pelipöydällä heinäkuussa 1928, mutta toiminta laajeni nopeasti (Uusi Aura 21.7.1928). Saman vuoden marraskuussa Hyytinen sai luvan paikan laajentamiseen kahdella huoneella ja neljällä pöydällä sekä luvan ruokatarjoilun aloittamiseen (Uusi Aura 18.11.1928; TS 22.11.1928). Biljardisalonkiin palkattiin lisää henkilökuntaa muun muassa keittiöön ja salin puolelle, ja marraskuussa saliin etsittiin myös ”ehdottoman raitista ja tottunutta biljardimarkkööriä” töihin (HS 7.11.1928). Kalle Hyytinen yritti saada lupaa myös rahapeliautomaattien asentamiseen saliin ja myös keskustassa sijainneeseen keilahalliin, mutta lupia ei myönnetty, ei vaikka Hyytinen valitti asiasta läänin maaherralle (esim. Turunmaa 26.3.1929).

Loppuvuodesta 1928 biljardisalongissa aloitettiin myös kilpailuturnaukset. Ensin salilla kilpailtiin Kaisa-pelissä (Karolina) ja pian myös Pyramidi-pelissä, johon molempiin yhteistyökumppanit olivat lahjoittaneet kiertopalkintoja. (Uusi Aura 18.11.1928; Sosialisti 12.12.1928; Uusi Aura 9.1.1929; 17.2.1929.)

Biljardisalonki ja Kahvila veti myös muita pelaajia puoleensa, sillä turkulainen shakkikerho Turun Shakinystävät alkoi kokoontua kahvilapuolella (TS 29.8.1929). Syksyllä 1929 kahvilassa alettiin järjestää myös shakkiturnauksia, jonka pääpalkinnon biljardisali lahjoitti (TS 16.9.1929).

Samoihin aikoihin Hyytinen oli saanut luvan laajentaa jälleen biljardisalia neljällä pöydällä. Yhteensä kahdestatoista pöydästä yksi oli varattu karambolebiljardille ja muutamat pöydistä sijaitsivat erillisissä kabinettihuoneissa. Kabinettihuoneita mainostettiin myös kokouksiin ja muuhun käyttöön sopiviksi ja paikkaa esiteltiin Suomen suurimpana sekä monipuolisena virkistyslaitoksena, ”jossa sekä päivätunnit että iltahetket kuluvat hupaisesti.”(Uusi Aura 8.10.1929; 20.10.1929.)

Pari kertaa biljardisalongin asiakkaat pääsivät paikallisuutisiin muutenkin kuin peliharrastuksistaan. Yhden kerran asiakkailla oli tullut sanaharkkaa liittyen siihen, oliko paikalle pyrkineellä kauppamatkustajalla viinaa laukussaan. Tapahtumakulkua selviteltiin raastuvanoikeudessa asti. (Sosialisti 5.6.1929.) Toisella kertaa biljardisalilta poistuneet nuorukaiset olivat leikitelleet porraskaiteella ja yksi oli tipahtanut liukuessaan korkealta maahan ja saanut aivotärähdyksen (Turunmaa 14.10.1930).

Omistaja Kalle Hyytisellä riitti myös muita kiireitä. Kesällä 1929 hän oli mennyt Petsamossa naimisiin kotkalaisen leskirouvan Alma Ahlqvistin kanssa (Uusi Aura 27.5.1929; Eteenpäin 3.7.1929), hän puuhaili kahvila-, hotelli- ja ravintola-alan yhdistyksissä ja järjestöissä ja kaavaili myös vuonna 1930 uuden panimon perustamista Turkuun, koska ei ollut tyytyväinen panimoiden hintapolitiikkaan. (Suomen Hotelli-ravintola-kahvilalehti 1.9.1930; 1.12.1930).

Syksyllä 1931 Kalle Hyytinen ilmeisesti luopui biljardisalongista ja keskittyi sen jälkeen uuden ravintolan ja myöhemmin myös hotellitoiminnan pyörittämiseen. Biljardisalongin ja Kahvilan pitämiseen luvan sai John Charles Arvidsson, joka oli jo aiemmin mainittu Hyytisen kumppanina (esim. Turunmaa 20.11.1931).

Paikassa järjestettiin edelleen säännöllisesti biljardikilpailuja, mutta Arvidsonin johtajakaudella biljardisali mainosti toimintaansa vähemmän. Aiemmin biljardisalia oli mainostettu päivälehtien lisäksi muun muassa poliisiyhdistysten jäsenlehdissä. Muitakaan uutisia biljardisalista ei juuri julkaistu, kunnes poliisi ratsasi paikan uhkapelin takia toukokuussa 1937. Yhdessä pikkuilmoituksessa tosin etsittiin schäfer-rotuista koulutettua koiraa ja lisätietoja oli saatavissa biljardisalista (TS 6.1.1932). Samaten biljardisali mainosti kilpailujen ohella anniskeluoikeuksiaan, kun kieltolakiaika oli päättynyt keväällä 1932 (TS 19.9.1932).

Biljardia ei yhdistetty kovin usein uhkapelaamiseen, vaikka toki biljardiakin oli mahdollista pelata rahapanoksin. Uhkapeli tarkoitti yleensä kortti- tai noppapelejä. Uhkapeleillä oli huono maine sotienvälisessä Suomessa. Yleensä lehtien uhkapelaamista koskevat jutut kertoivat ulkomaisista ”pelihelveteistä” ja ”uhkapeliluolista”, vaikka myös suomalaisia varoiteltiin rahasta pelaamisen vaaroista. Jopa viaton muu seurapelaaminen tai ainakin korttipelaaminen saattoi kuljettaa pahaa-aavistamattoman pelaajan lopulta uhkapelin pauloihin.(Esim. Kajaani 11.10.1929; Liitto 28.1.1930; Palvelija 1.10.1931.) Vähintään yhtä paheksuttavia saattoivat olla uudet rahapeliautomaatit, joiden avulla vaanittiin omaan pelitaitoonsa luottavia uhreja höynäytettäviksi (Käkisalmen Sanomat 24.8.1929).

Uhkapeliluolat sijaitsivat kuitenkin usein lehtien perusteella ulkomailla ja niiden moraalittomuudella mässäiltiin myös fiktiivisissä jatkokertomuksissa. Uhkapelejä tuntui olevan suurkaupungeissa ja pienemmissäkin kaupungeissa eri puolilla maailmaa, Berliinissä, Pariisissa, Lontoossa, New Yorkissa, Chicagossa, Egyptissä, Marokossa, Kiinassa ja niin edelleen. Uhkapelaaminen yhdistyi järjestäytyneeseen rikollisuuteen, salakapakoihin, jatsiin, prostituutioon ja jopa valkoiseen orjakauppaan. (Esim. Riihimäen Sanomat 13.2.1929; Satakunnan Kansa 17.2.1929; Suomen Sosialidemokraatti 4.4.1937.)

Kotimaisista uhkapelitapauksista uutisointiin kuitenkin varsin harvoin (esim. Kajaani 11.10.1929). Tyypillisempi pelikortteihin liittynyt rikos oli se, että joku yritti salakuljettaa tullitta pieniä tai suurempia määriä leimaverottomia ulkomaisia kortteja Suomeen matkatavaroissaan tai muuten (esim. TS 10.3.1932; Uusi Aura 13.1.1935).

Uhkapelaamista kuvattiin tai sivuttiin myös ulkomaisissa ja suomalaisissa elokuvissa. Amerikkalaista Uhkapeliä-nimistä elokuvaa mainostettiin 1931 jännittävänä elokuvana ”korttihuijareiden ja seikkailijoiden parissa (Suomen Sosialidemokraatti 3.5.1931) ja jossa esiintyi seikkailijoiden ja korttihuijareiden lisäksi ”kauniita kreolittaria, hienoja ylimyksiä” (HS 25.10.1931). Uhkapeliä oli alkuperäisnimeltään Cameo Kirby ja sen oli Yhdysvalloissa ohjannut Irving Cummings vuonna 1930.

Valentin Vaalan ohjaamassa Sininen varjo (1933) -elokuvan juoni ei pyörinyt niinkään pelaamisen ympärillä, mutta siinä murhataan uhkapeluri. Myös Suomessa verraten uutta Pajatso-raha-automaattia pelataan elokuvassa.(Salmi 2009, blogi.) Elokuvan peliteemat eivät jääneet huomaamatta. Nimimerkki ”Kitty”, joka kirjoitti Ilta-Sanomissa tuohtuneena peliautomaateista uutena kansallisena vitsauksena, paheksui sitä, että elokuvatkin on valjastettu automaattien esittelyyn. Korttipelistä hän ei kirjoittanut: ”Ja tämä inhoittava, pieni [pajatso]kaappi, johon keksitään yhä uusia ja uusia menettelytapoja, että saataisiin se entistä mahdottomammaksi, on muodostunut oikein kansalliseksi vitsaukseksemme. Sen levikki on valtava. Mutta yhä valtavammaksi sitä yritetään saada, jopa niin, että kotimaiset elokuvammekin ovat myyneet itsensä tämän paholaisen palvelukseen ja alkaneet kappaleissaan sitä mainostaa, kuten esim. ”Sinisessä Varjossa”. (Ilta-Sanomat 30.3.1933.)

Keväällä 1937 alkoi tapahtua jotain, mitä oli ikään kuin odotettu ulkomaisten esimerkkien takia. Ensin huhtikuun 25. päivän vastaisena yönä poliisi teki ratsian venäläisen kauppayhdistyksen klubitiloihin ja paljasti peliluolan, joka oli saattanut olla toiminnassa jo jopa parinkymmenen vuoden ajan, klubin toiminnan alusta lähtien, tammikuusta 1918. Peliluolassa pelattiin useita erilaisia korttipelejä. Klubin henkilökunta sai oman osuutensa pelivoitoista. Osuudet olivat välillä jopa kymmeniä tuhansia markkoja kuukaudessa. Pelit järjestettiin takahuoneessa, jonne kulki varoitusjärjestelmä mahdollisten poliisivierailujen varalta. Varoitusjärjestelmä oli kuitenkin pettänyt, kun poliisit olivat edenneet ratsiassa ripeästi, ja niin salapaikka oli paljastunut.(Esim. HS 8.6.1937; Karjalan Ääni 10.6.1937.)

Uhkapelaamisen tapainturmeluksesta syytettiin Helsingin jutun yhteydessä erityisesti ulkomaalaisia. Tampereen Sanomissa nimimerkki Turo vuodatti: ”Venäläisiä emigranttihuijareita uhkaa Helsingissä melkoisen ankara rangaistus luvattomasta uhkapelistä. Yksistään peliluolan hoitaja joutunee maksamaan sakkoja puoli miljoonaa. Se on oikein näille vierasmaalaisille ja Suomessa turvapaikan saaneille keinottelijoille. Nähtävästi ovat tämän venäläisten hallussa olleen pelipaikan asiakkaat tottuneet suuriin panoksiin tsaarinaikaisessa Pietarissa, missä uhkapeli ja muu mädännäisyys ja irstailu olivat kehittyneet huippuunsa. Pelihimo on kait syöpynyt heihin niin syvälle, että heidän on ollut vaikea luopua siitä maanpaossakaan. Enemmän vain muukalaisille huijareille sellaisia sakkoja, niin ehkäpä vähitellen oppivat elämään maassa maan tavalla.” (Tampereen Sanomat 11.9.1937.)

Alle kuukausi Helsingin tapauksesta poliisi iski Turussa. Lehdissä nämä kaksi tapausta yhdistettiin ja pohdittiin, oliko maassa joku suurempikin uhkapeliongelma. Turun Sanomat spekuloi myös sillä, kuinka laajaa Biljardisalongin uhkapelaaminen oli ollut. Lehti kertoi, että poliisi oli kuulustellut myös yhtä entistä ulosottoapulaista, joka oli pelannut paikassa parin vuoden ajan selvästi yli varojensa. Myös toinen ulosottoapulainen oli harrastanut uhkapeliä ja kumpikin oli käyttänyt välillä ulosottamiaan rahoja pelivelkojensa maksuun. He olivat itse maksaneet rahat takaisin realisoimalla omaisuuttaan, mutta olivat saaneet lopulta potkut.(TS 10.6.1937.)

Turun ratsiassa Biljardisalongit ja Kahvilassa pidätettiin 16 henkilöä. Lehtien mukaan pidätettyjen joukossa oli pelipaikasta toiseen liikkuneita uhkapelaajia ja korttihuijareita, joista ainakin yksi oli erikoistunut ”maalaismiesten jymäyttämiseen” (TS 10.6.1937). Myöhemmin kuulusteltiin myös muita. Kun rikostutkinta valmistui kesäkuussa 1937 ja syytteet nostettiin, niin syytteen sai 8 henkilöä, heidän joukossaan biljardisalin omistaja John Arvidsson. Häntä syytettiin huoneen pitämisestä uhkapeliin ja muita syytettiin jatketusta uhkapelistä.(TS 21.6.1937.) Osaa syytetyistä ei tavoitettu oikeuden eteen.

Pelaajat olivat pelanneet biljardisalin kabinetissa avopokeria, jossa ”panoksen kasvaminen saattoi jatkua rajattomiin.” Oikeudenkäynnissä keskusteltiin siitä, kuinka paljon kukakin oli loppujen lopuksi pelannut ja kuinka paljon käyttänyt rahaa suhteessa varallisuuteensa. Se oli tärkeä kysymys, koska uhkapelin määritelmä ei laissa ollut yksiselitteinen (TS 10.6.1937; HS 8.6.1937; Ilkka 9.6.1937).

Helsingissä, jossa syytettynä oli 11 venäläisen kauppiasyhdistyksen hallituksen jäsentä ja 25 muuta henkilöä, syytetyt vetosivat siihen, etteivät panokset olleet valtavia. Sinänsä pelien panossummat olivat nousseet korkeiksi, mutta syytetyillä oli selitys tähän: he väittivät, että varsinaisten pelaajien lisäksi pottiin laittoivat rahaa katsojat, joten yksittäisen osallistujan satsaama rahasumma jäi varsin pieneksi. Helsingin syytetyt eivät tietenkään puhuneet mitään siitä, että moinen voisi kuulostaa uhkapelin lisäksi vedonlyönniltä.(HS 22.10.1937.)

Turun tapauksessa raastuvanoikeudessa väiteltiin myös siitä, kuinka suuri osa taidolla oli pokerinpeluussa ja kuinpa paljon se perustui pelkkään onneen ja sattumaan. Syytetty E. E. Tuominen korosti, että peli oli ”puhdasta taitopeliä, missä ei tietenkään kenenkään mahdolliselle tyhmyydelle voida mitään.” Syyttäjä oli aivan päinvastaista mieltä. Hänen mukaansa peli oli ”puhdasta hasardipeliä, jossa taito ei näyttele minkäänlaista osaa.”(TS 9.7.1937.)

Biljardisalin omistaja John Arvidsson ja hänen henkilökuntansa puolestaan väittivät, että he olivat kuvitelleet pelin olevan aivan laillista. Eriäviä näkemyksiä oli myös siitä, kuinka kauan paikassa oli pelattu pokeria. Biljardisali otti pelaajilta pienen osallistumismaksun ja myi peliä varten korttipakkoja 30 markan hintaan ja maksoi niistä 15 markkaa, jos pelaaja ei halunnut ottaa pakkoja mukaansa. Lehtijutuissa ei kerrottu, olivatko korttipakat kaupungin oman painon, Turun Kivipainon valmistamia vai jotain muita. Yksi Biljardisalongin tarjoilija, joka oli jutussa todistajana, totesi luulleensa pelin olevan sallittua, ”koska virkapukuiset poliisit ja komisariot olivat käyneet usein tarkastamassa.” Hänen mukaansa johtaja Arvidsson oli myös ollut paikalla vain harvoin. Syytetty Lehtinen vetosi vielä lopuksi, että hänen mielestään oli hullunkurista, että häntä rangaistaisiin pelistä, ”mihin itse poliisit olivat hänet johdattaneet.”(TS 9.7.1937.)

Turun raastuvanoikeus antoi tuomionsa 8.7.1937. Johtaja Arvidsson tuomittiin uhkapelin sallimisesta 900 markan sakkorangaistukseen. Kalakauppias E. E. Tuominen ja vakuutustarkastaja V. S. Lehtinen Turusta sekä helsinkiläinen maalari N. A. Ohriluoma tuomittiin jatketusta uhkapelistä 300 markan sakkorangaistukseen. Jos he olivat varattomia, tuomio olisi muutettavissa 20 päivän vankeudeksi. Takavarikoidut rahat ”julistettiin samalla valtiolle menetetyiksi.”(TS 9.7.1937. Ks. myös Sosialisti 9.7.1937.) Tuomiosta valitettiin hovioikeuteen, joka palautti käsittelyn uudestaan raastuvanoikeuteen. Turun raastuvanoikeus käsitteli tapausta toisen kerran 24.1.1939 ja piti tuomiot ennallaan (TS 25.1.1939).

Helsingin uhkapelijutussa Helsingin raastuvanoikeus antoi tuomionsa 11.12.1937. Venäläisen kauppiasyhdistyksen johtokunnan jäsenet tuomittiin ”huoneen pitämisestä uhkapelin harjoittamista varten” sakkorangaistuksiin. Sakot olivat isompia kuin Turun jutussa, 800–4000 markkaa riippuen kunkin tuomitun varallisuudesta ja asemasta yhdistyksen johtokunnassa. Syynä suurempiin sakkoihin oli luultavasti se, että uhkapelaaminen oli jatkunut pidempään ja rahaa oli liikkunut huomattavasti enemmän kuin Turussa. Venäläisen kauppiasyhdistyksen johtokunnan varajäsenet, rahastonhoitaja, varastonhoitaja sekä muut henkilöt, joita oli syytetty osanotosta uhkapeliin, vapautettiin syytteistä. Raastuvanoikeus hylkäsi myös korvausvaatimukset ja vaatimuksen yhdistyksen lakkauttamisesta. Korvausvaatimukset hylättiin, koska ”tuomituilla ei ollut pelivoitosta ollut mitään henkilökohtaista etua ja kun rahat oli käytetty hyväntekeväisyystarkoituksiin.” (esim. TS 12.12.1937). Tapauksen käsittely eteni valitusten jälkeen Turun hovioikeuteen, mutta hovioikeus ei muuttanut 20.1.1939 tekemässään ratkaisussa Helsingin raastuvanoikeuden päätöstä (Uusi Aura 21.1.1939). Saatavilla olevat digitoidut lehdet eivät kerro, etenikö juttu myöhemmin vielä korkeimpaan oikeuteen, vai tuliko oikeuden päätöksestä lopullinen.

Turun uhkapelitapauksen ensimmäisen oikeuskäsittelyn jälkeen Turun Biljardisalongit ja Kahvila hävisi lähes kokonaan lehtijutuista. Paikka oli kuitenkin toiminnassa ja sinne etsittiin välillä uutta henkilökuntaa. Turussa paljastui sittemmin myös toinen peliluola, kun hotelli Standardin yhdestä huoneesta löytyi seuraavan vuoden heinäkuussa kymmenmiehinen uhkapeliseurue, johon kuului turkulaisten lisäksi ”tunnettuja helsinkiläisiäkin uhkapelureita”. Uusi Aura -lehti kuitenkin korosti tapausta käsitelleen uutisensa yhteydessä, ettei hotelli Standard ei ollut ”suinkaan ole mikään vakinainen pelipaikka.” (Uusi Aura 2.7.1938.)

Kahdeskymmenes päivä lokakuuta 1939 John Arvidsson kaatoi uroshirven Paraisten Mågbyssä. Turun Sanomien metsästyspalstan uutinen oli viimeinen, jossa hänen nimensä mainittiin ennen toista maailmansotaa (TS 21.10.1939). Mukana jahdissa hänellä saattoivat olla hänen suomenajokoiransa Kiho ja Matti, joita hän oli aiemmin esitellyt koiranäyttelyssä (Suomen Kennelklubin Aikakauskirja 1.8.1936). Kalle Hyytinen, joka oli jättänyt Biljardisalongit ja Kahvilan monta vuotta ennen uhkapelitapausta, jatkoi muiden yritystensä pyörittämistä ja toimi Länsi-Suomen Ravintoloitsijayhdistyksen johtokunnassa (esim. TS 10.3.1938).

***

Tämä kirjoitus liittyy Suomen Akatemian rahoittamaan pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköön sekä Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittamaan Pelikaupunki Turku -projektiin. Kerron lisää turkulaisen pelitoiminnan historiasta seuraavissa blogikirjoituksissani tämän kevään aikana.

***

Kirjallisuutta

Matilainen, Riitta (2017). Production and Consumption of Recreational Gambling in Twentieth Century Finland. PhD Dissertation. Helsinki: University of Helsinki, http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-3282-6

Salmi, Hannu (2009). ”Sininen Varjo (1933).” Hannu Salmen blogi 13.3.1933, http://hannusalmi.blogspot.com/2009/03/sininen-varjo-1933.html