”Nyt jo – ”Yo-Yo” – meitäkin kiinnostaa” – Jojo villitsi Suomessa syksyllä 1932

Kirjoittaja: Jaakko Suominen

Kirjoitus on ilmestynyt myös Jaakko Suomisen omassa blogissa 19.1.2022.

”Nykyään kun yo-yo kuume raivoaa kaikkialla, arvelee kaiketi moni, että kysymyksessä on jokin uusi keksintö. Samalla tietenkin mietiskellään sitä kysymystä, mistä tuo peli oikeastaan on kotoisin? Kun ryhtyy tutkimaan tuon pyörivän ”trissan” alkuperää, huomaa pian, ettei asia ole niinkään helposti selvitettävissä.” (Kansan Lehti 19.11.1932.)

Tässä jojoa käsittelevässä kirjoituksessa liikuskelen entistä enemmän Turun ulkopuolella, mutta edelleen myös turkulainen pelitoiminta on tekstissä läsnä.

Jojo on tuhansia vuosia vanha leikkiväline. Se on kaksoiskiekko, jota voidaan kelata ja liikutella edestakaisin narun avulla. Saman tyyppisiä välineitä on ollut myös esimerkiksi Alaskan alkuperäisasukkailla, joiden tapauksessa kyse ei välttämättä aina ole leikkikalusta vaan jopa aseesta (Klistoff 2007). Jojosta on tullut viimeisen sadan vuoden aikana teollinen tuote, jota on valmistettu vaihtuvilla menetelmillä ja useista materiaaleista. Se on yksinkertaisuudessaan muuntunut matkamuistoksi ja mainostuotteeksi, jota on käyttänyt esimerkiksi Turun kulttuuripääkaupunkihanke 2011. Turun kulttuuripääkaupunkijojo on tehty oranssista läpinäkyvästä muovista, ja muovista tulikin jojojen päämateriaali toisen maailmansodan jälkeen, vaikka edelleen tehdään jonkin verran myös puisia sorvattuja jojoja. Jojoja on tehty myös muun muassa metallista ja savesta.

Jojoja löytyy jonkin verran suomalaisten museoiden kokoelmista, ja noita kokoelmia pääsee kurkistamaan Finna-tietokannan kautta. Turun kulttuuripääkaupunkijojon lisäksi Finnasta löytyy pari muuta Turun museokeskuksen jojoa. Eniten huomiota kiinnittää kenties vähän vanhempi jojo, johon on maalattu kullanvärinen hakaristi sinisellä pohjalla. Sen tiedoissa ei mainita ajoitusta eikä sitä, onko se uniikkiesine vai teollista tuotantoa. Joka tapauksessa koristelun perusteella voisi kuvitella tuon jojon olevan peräisin sota-ajalta tai olevan sitä varhaisempi. Se voi olla itse asiassa vuodelta 1932, koska samanlaisesta jojosta näyttää olevan piirroskuva 17.12.1932 Turun Sanomissa julkaistussa Wiklundin mainoksessa.

Kolmas museokeskuksen jojo on ajoitettu 1930-luvulle. Se on keltainen ja koostuu kahdesta yhteen liitetystä sorvatusta puukiekosta ja narusta. On mahdollista, että se on valmistettu Turussa, mutta yhtä hyvin se voi olla muualtakin. Tässä kirjoituksessa tulee esille pari vaihtoehtoista valmistajaa.

Ainakin viimeisen sadan vuoden aikana jojot ovat ponnahtaneet taustalta parrasvaloihin silloin tällöin. Viimeisin suuri jojobuumi lienee ollut Suomessa syksyllä 1991, jolloin jojojen myynti taisi liittyä Coca-Colan mainoskampanjaan (kertokaa kommenteissa, jos muistatte uudempia). (Ks. myös Yle Elävä Arkisto.)

Ensimmäinen vastaava puolestaan tapahtui luultavasti syksyllä 1932. Buumit ovat yleensä kansainvälisiä, ja ainakin 1960-luvulta lähtien Coca-Cola-yhtiö on käyttänyt jojoja mainoskampanjoissaan ja tehnyt yhteistyötä 1947 perustetun Russell-jojoyhtiön kanssa.

Laajamittainen teollinen jojotuotanto alkoi Yhdysvalloissa 1920-luvun lopussa. Filippiiniläissyntyinen Pedro Flores esitteli 1929 uudenlaisen jojotyypin, joka soveltui aiempaa paremmin erilaisten temppujen tekemiseen. Jojoa oli aiemmin pelattu Filippiineilläkin pitkään, ja sana jojo on sekin useiden lähteiden mukaan johdettavissa filippiiniläiskieliin (ks. esim. englanninkielinen Wikipedia). Tuo yhteys on myös kiistetty (Murfin 2012). Vastaavaa leikkivälinettä oli muissa maissa aiemmin kutsuttu eri nimillä. Ranskassa aivan 1700-luvun lopulla oli ollut jo yksi jojovillitys. Lelua kutsuttiin silloin erityisesti nimellä l’Émigrette, mutta ranskalaiset 1800-luvun sanakirjat tunsivat myös samaan välineeseen viitaten nimityksen Jou-jou eli lelu tai leikkikalu (Browne & Davis 1953, 100). Jojolla leikkivät ilmeisesti myös Ranskan kuninkaalliset sekä myöhemmin keisari Napoleon (A Brief History of Yo-Yo).  Björneborgs Tidningen kirjoitti 1.11.1932 jojon varhaisesta ranskalaisvillityksestä dramatisoiden asiaa jopa toteamalla, että kun kuninkaan pää katkesi giljotiinissa, niin ranskalaiset vain jatkoivat jojottelua: ”Och medan kungens huvud föll för giljotinen yo-yoade Paris.”

Vaikka Pariisissakin oli tuotettu kymmeniä tuhansia jojoja ja innostus oli levinnyt Ranskasta myös Britanniaan, niin aikaa vierähti noin 130 vuotta vielä suurempaan suosioon. Pedro Floresin aloitettua massatuotannon jojot levisivät nopeasti 1920–1930-lukujen taitteessa Yhdysvalloissa. Erityisesti liikemies Donald Duncan, joka osti Floresin jojojen oikeudet, sai leikkivälineiden suosion räjähtämään. Duncan teki yhteystyötä lehtimoguli William Randolph Hearstin kanssa. Hearst mainosti Duncanin yrityksen jojoja lehdissään ja julkaisi juttuja jojokilpailuista, joissa niissä sitten yritettiin houkutella Hearstin lehdille uusia tilaajia ja asiakkaita (A Brief History of Yo-Yo).

Syyskuun 12. päivänä 1932 järjestettiin ensimmäiset jojottelun maailmanmestaruuskilpailut Lontoossa Empire-teatterissa. Teatteri oli rakennettu alun perin näyttämötaidetta varten, mutta oli avattu 1928 kokonaan uudistettuna elokuvanäytäntöjä varten. Jojokilpailun voiton vei kanadalainen mutta kiinalaisten maahanmuuttajien perheeseen syntynyt 13-vuotias Harvey Lowe. Voitettuaan kisan hän jatkoi parin vuoden ajan näytöskiertueita Euroopassa ja tutustui aikakauden kuuluisuuksiin, kuten Walesin prinssiin, kunnes buumi meni ohi.

Samoin vuonna 1932 Ruotsissa alettiin tehdä myös Kalmartrissan-jojoja. Puiset Kalmartrissan-jojot oli valmistettu yhdestä kappaleesta toisin kuin monet muut puiset jojot, joissa kaksi puoliskoa oli liimattu tai liitetty tapilla toisiinsa. Kalmartrissaneita tekee edelleen Elfverson & Co -niminen yritys, jonka osakas Gösta Elfverson toi 1932 jojon mukanaan matkaltaan Englannista ja aloitti pian tuotannon kotimaassaan.

Syksyllä 1932 jojokuume valtasi myös Suomen. Jojojen yleistymistä kuvattiin lehdissä nimenomaan kuumeeksi, kuten muitakin nopeasti levinneitä muoti-ilmiöitä. (Esim. TS 9.10.1932; Länsi-Suomi 12.10.1932; Kalajokilaakso 15.10.1932; Kansan Lehti 19.11.1932; Ilta-Sanomat 2.1.1932.)

Kuume oli nimitys, jonka avulla voitiin korostaa uuden ilmiön epidemiamaista leviämistä. Se ei tuntenut paikkakuntien eikä valtioiden välisiä rajoja. Tartunnan leviäminen näkyi ensin erittäin voimakkaana metropoleissa, joihin väki oli pakkautunut. Sitten se levisi periferioihinkin. Kuume-vertauksella voitiin viitata myös epäterveeseen tilaan, johon uutuus ajoi suuria joukkoja. Kollektiivisen ulottuvuuden lisäksi kuume saatettiin nähdä myös yksilön ominaisuutena: tuotekuumeen valtaan joutunut henkilö hullaantui jostain asiasta ja hänen käytöksensä muuttui kuumeen seurauksena. Kuume ei tällöin liittynyt välttämättä johonkin muotiin tai uutuuteen vaan myös pidempään saatavilla olleeseen asiaan, johon kuumeen valtaan joutunut ei vain ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota. Kuume saattoi tarkoittaa jonkun asian omakohtaista käyttöä, mutta myös jonkun asian seuraamista kauempaa.

Suomalaiset 1900-luvun alkupuolen lehdet kirjoittivat monenlaisista tuotekuumeista. Autokuume esiintyi teemana tavan takaa. Se näyttäytyi myös yksilöiden saamana tartuntana ja aluksi nimenomaan sellaisena tartuntana, että se vaaransi muiden tielläliikkujien turvallisuuden (esim. Karjalatar 23.7.1914; Iltalehti 24.9.1923.) Lentokuume puolestaan oli sellainen, jossa lentäminen ei koskenut laajoja kansanjoukkoja, mutta joka omakohtaisen lentämisen lisäksi saattoi tarkoittaa lentonäytösten ja lentoennätysten seuraamista (esim. HS 13.5.1910; Tampereen Sanomat 11.6.1910). Jazz-kuume nimitystä saatettiin käyttää puolestaan silloin, kun haluttiin yhdistää populaarikulttuurinen muoti analyysiin nyky-yhteiskunnan oletetusta hermostuneisuudesta ja rappiotilasta (Keski-Uusimaa 15.7.1922).

Sotien välisen ajan kuumeista tunnetuimpia lienee vuoden 1929 gramofonikuume. Sitä tutkineen historioitsija Tiina Männistö-Funkin (2009) mukaan gramofonikuume johtui monesta yhteen liittyneestä tekijästä. Vaikka gramofoneja oli ollut kaupan jo aiemmin, tullisäännöksen muuttaminen laski gramofonien hintaa nimenomaan vuonna 1929, juuri ennen pörssiromahdusta ja sitä seurannutta talouslamaa. Markkinoille oli tullut myös pienempiä ja helppokäyttöisempiä kannettavia gramofoneja. Itse musiikkilaitteiden lisäksi vaikutusta oli valtavasti lisääntyneellä kevyen musiikin levytuotannolla ja sillä, että myös alemmilla yhteiskuntaluokilla alkoi olla rahaa ja aikaa enemmän käytettävissä levyjen kuunteluun. Suurin gramofonikuume loppui, kun tulleja uudestaan korotettiin ja taloustilanne kääntyi huonommaksi.

Jojo oli tuotteena erilainen kuin gramofoni. Se oli halpa 2–3 markan hintainen kapistus, jota alettiin nopeasti valmistaa myös Suomessa. Sitä kutsuttiin peliksi, jota pelasivat erityisesti lapset mutta myös aikuiset.

Digitoidusta lehtimateriaalista löytää jojomainoksia ja lehtijuttuja erityisesti loka–marraskuulta 1932. Toistaiseksi en ole jutuista löytänyt viitteitä jojon maailmanmestaruuskilpailuihin Lontoossa syyskuussa 1932, mutta voisi olettaa että samoihin aikoihin mestaruuskilpailujen kanssa jojobuumi alkoi nousta maailmalla. Itse jojojen suomalaisissa lisäksi mainoksissa kaupattiin sääntökirjasta pelaamiseen (esim. Hämeen Kansa 18.10.1932).

Joululahjamainoksissa joulukuussa jojo näkyi vielä silloin tällöin (esim. HS 11.12.1932; TS 17.12.1932). Sen jälkeen jojo katosi melkein kokonaan 1930-luvun lehtiviittauksista yksittäisiä, lähinnä muisteluluonteisia mainintoja lukuun ottamatta. Lalli-lehdessä 1.4.1937 kirjoitettiin esimerkiksi erilaisten asioiden kulta-ajoista, ja luettelossa mukana oli ”jo-jo”, polkkatukan, lyhyiden hameiden, autojen, tieteen, taiteen ja tekniikan kulta-aikojen kanssa.

Helsingin Sanomat julkaisi yhden varhaisimmista jojojutuista 30.9.1932. Siinä paljastettiin jojojen yllättävä kytkös Suomeen. Lehti aloitti jutun toteamuksella yleisestä luulosta, että kaikki hyvä ja hieno tulee ulkomailta, vaikka niin ei olisikaan. Jutussa kerrottiin jojoon liittyvää tarinaa: ”Eräänä päivänä tuli Stockmannin tavarataloon eräs englantilainen pyytäen saada ostaa Yo-Yo:n. Myyjä ihmetteli nimeä ja tiedusteltuaan asiaa ilmoitti, ettei heillä sellaista myyntitavaraa lainkaan tunnettu. Englantilainen oli hieman hämmästyneen näköinen ja selitti sen olevan ympyriäisen puuhyrrän, joka pyöri ylös ja alas lankaa pitkin sekä kertoi sen olevan erittäin suositun Englannissa. Eivät ainoastaan nuoret omaksuneet tätä hauskaa ja taitavuutta vaativaa leikkikalia, vaan vieläpä vanhatkin ihmiset ovat siihen innostuneet. Stockmann tilasikin heti tällaisia leikkikaluja, ja kun ne saapuivat tänne todettiin niissä kirjoitus ”Made in Finland”.”

Helsingin Sanomat jatkoi vielä kirjoittamalla kahdesta Helsingissä vierailleesta ”ranskalaisesta herrasmiehestä”, jotka kävellessään kaduilla ”leikkivät Yo-Yolla koko ajan”. Miesten mukaan jojoja näki kaikissa kahviloissa ja kaikilla bulevardeilla, millä he viittasivat todennäköisesti kotimaahansa. Helsingin Sanomien mukaan Tornator-yhtiö valmisti jojoja Lahdessa ja että ne olivat niin suosittuja ulkomailla, että ”200 miestä työskentelee päivin ja yöin niiden valmistamisessa.” Helsingin Sanomien juttu loppui arvailuun, milloin ”meikäläinen yleisö omaksuu tämän uuden ”kärpäsen” – ehkä vuoden perästä, kuten muunkin muodin.” (HS 30.9.1932.) Kuumeen lisäksi siis jutuissa toistui viittaus muotiin kärpäsenä tai kärpäsen puremana.

Tarina englantilaisesta Stockmannilla ja jojojen paljastuminen suomalaisiksi oli niin herkullinen, että monet muut lehdet toistelivat sitä. Kertomuksessa tapahtui pientä variaatiota, mutta pääpiirteittäin se pysyi samana. Tarinassa englantilainen mies saa Helsingin Stockmannin tavarataloon suomalaisen jojonsa ulkomailta tilattuna ja Tornator on se yritys, joka Suomessa jojoja valmistaa ja niitä joka viikko vaunulastillisen ulkomaille toimittaa, jopa Argentiinaan. (Ks. esim. Käkisalmen Sanomat 13.10.1932; Kalajokilaakso 15.10.1932.)

Tornatorin rooli jojobuumissa sai myyttisiä sävyjä. Suomi alkoi muuttua jopa maaksi, jossa koko leikkikalu olisi ollut keksitty. Raumalaisessa Länsi-Suomi -lehdessä 12.10.1932 pakinoitsija ”Piste” esitti, että Tornatorin lankarullatehdas olisi aloittanut jojojen valmistuksen jo vuonna aiemmin, mutta silloin niistä ei ollut kukaan kiinnostunut. Yhtiö oli valmistanut ”Suomen lasten ratoksi elefanttitautiasteelle lihonnutta lankarullaa muistuttavan pelin”, mutta lapset eivät olleet innostuneet. Tarvittiin markkinointia ulkomailla: ”Joku neropattikauppamatkustaja esitti sattumoisin Englannissa peliä. Eikä muuta tarvittu. Koko Englanti nousi takajaloilleen ja yo-yo kuume levisi kuin tse-tse kärpänen olisi ollut tartunnan levittäjä.” Länsi-Suomen pakinoitsija jatkoi kuvaamalla jojobuumin etenemistä: ”Ranska pelaa, Saksa pelaa, Italia pelaa – kaikki pelaavat. Suomikin pelaa. Raumakin pelaa, sillä eilen myi Länsi-Suomen kirjakauppa yo-yonsa loppuun.” Pakinoitsija pohti vielä jojon menestyksen yhteiskunnallista selitystä: ”Hakaneula on yksinkertainen keksintö, mutta miljoonien arvoinen. Yo-yolla ei ole taloudellista arvoa, mutta se tuntuu olevan välttämätön hermolääke nykyisenä superhermostuneena aikakautena.” Viittaus hermolääkkeeseen oli yleisempi, ja englanninkielisessä jojohistoriassa väitetään jo keisari Napoleonin käyttäneen jojoa stressinpoistossa (A Brief History of Yo-Yo).

Suomalaisten lehdistön jojouutisissa yhdistyi muutama asia. Niissä ihmeteltiin ja kuvattiin jojovillityksen etenemistä osittain selittämättömänä muoti-ilmiönä. Toisaalta selitysmalleja voitiin etsiä jonkinlaisesta ajan hengestä, Zeitgeistista, vaikka käsitettä ei suoraan käytettykään. Kolmanneksi uutisointi rakensi kuvaa suomalaisen teollisuuden aliarvioidusta ja huonosti arvostetusta potentiaalista sekä ulkomaankaupan roolista taloudellisen nousun mahdollistajana vaikean laman pitkittyessä.

Jos syyskuun lopulla 1932 Helsingin Sanomissa vielä spekuloitiin, olisiko jojovillitys ylipäätään tulossa Suomeen ja milloin, niin alle kuukautta myöhemmin jojot olivat levinneet kaikkialle. Paperikauppiaiden liiton Paperikauppias-lehdessä kirjoitettiin 20.10.1932 artikkelissa ”Nyt jo – ”Yo-Yo” –  meitäkin kiinnostaa”, että jojoja oli myyty Suomessa jo lähes neljännesmiljoona kappaletta. Myös Paperikauppias-lehden mukaan jojoja oli tarjottu myyntiin alan liikkeisiin jo vuoden 1931 syksynä, mutta silloin vielä ne eivät olleet herättäneet kiinnostusta. Vasta kun jojot olivat nousseet maailmalla suosioon, ne alkoivat mennä kaupaksi myös Suomessa. Lehti toivoi suosion jatkuvan: ”Toivokaamme vaan, että innostusta riittää ja että siitä tosiaankin sukeutuu jatkuvasti hyvä myyntiartikkeli paperikauppiaille.” Osa suomalaisten lehtien kirjoittajista oli toiveikkaita menestyksen jatkumisesta, mutta osa povasi nopeaa loppua jojobuumille.

Lontoossa oli järjestetty maailmanmestaruuskilpailut, mutta Suomessakin järjestettiin jojokilpailuja – ainakin paikallisella tasolla. Esimerkiksi Vasabladet uutisoi 20.10.1932 ruotsinkielisessä tyttölyseossa järjestetystä kilpailusta. Ainakaan tuossa kilpailussa ei tehty erilaisia jojotemppuja vaan kilpailu perustui kelaustoistojen määrään. Voittaja Vera Åberg kelasi jojoa 1252 kertaa ja muutkin parhaat pääsivät selvästi yli tuhannen kelauksen lukemiin.

Paljon vaatimattomampia tuloksia saatiin Jyväskylän Uimaseuran karnevaalien jojokilpailussa. Syyksi todettiin se, että ”[k]ilpailuvälineet eivät olleet parhaimpia”. Voittaja, rouva Lahtinen, kelaili jojoa 132 kertaa kahdessa minuutissa. Parhaat saivat kuitenkin palkinnoiksi kahden käden jojot, ”joilla pelaaminen vaatii atleetin voimat.” (Sisä-Suomi 22.11.1932.)

Jojokilpailut ilmestyivät seurojen ja yhdistysten tapahtumien lisäksi vähäksi aikaa erityisesti ravintoloiden ohjelmatarjontaan (HS 8.10.1932; Käkisalmen Sanomat 13.10.1932; Satakunnan Kansa 13.10.1932; Suomen Sosialidemokraatti 21.10.1932).  Syynä tähän oli jojon pompottelun performatiivinen ja osallistava luonne. Kilpailun etenemistä oli helppo seurata yleisöstä ja jokainen pystyi itsekin kokeilemaan, kuinka hyvin kelailusta suoriutui.

Lehdissä julkaistiin tietoja myös kestävyysennätyksistä. Uudenkaupungin Sanomat uutisoi 25.10. littoislaisesta Pentti Ahosta, joka oli nykäissyt ”rullaa käteensä saakka 17,510 kertaa.” Ahonen oli aloittanut urakkansa seitsemältä illalla ja lopettanut yöllä kello 1.30. Lehden kotikaupungin senhetkinen ennätys oli paljon matalampi, 3100, ja lehti esittikin uutisensa lopussa vetoomuksen: ”Uudenkaupungin ennätystä on nopeasti nostettava.”

Aina kaikilla kisailijoilla ei ollut puhtaita jauhoja pussissaan. Turun Sanomat kertoi 30.10., että lukijat olivat lähettäneet lehteen tietoja lukuisista jojon pompottelun ennätystuloksista. Tuloksia ei kuitenkaan voinut pitää kirjaimellisesti yhteismitallisina, koska osa oli käyttänyt pompottelussa jojoja, joiden narut olivat normaalia mittaa, yhtä metriä, huomattavasti lyhyempiä. (Narun pituuden vaikutuksista ks. myös Iisalmen Sanomat 11.10.1932.)

Jojottelu saattoi häiritä myös muuta kilpailemista. Pargas Kungrörelse julkaisi 23.11.1932  jutun siitä, miten Unkarissa jalkapallo-ottelussa puolustajapelaaja oli alkanut tehdä kesken kaiken jojotemppuja, joita yleisö oli alkanut seurata ottelun sijaan.

Suomessa keskusteltiin 1930-luvun alussa kotimaisen tuotannon edistämisestä ja toisaalta suomalaisten tuotteiden viennistä ulkomaille. Taloudellisesta lamasta oli päästävä ylös. Jojokin näyttäytyi tässä keskustelussa yhtenä puutavarateollisuuden potentiaalisena vientituotteena, jota olisi ollut mahdollista kaupata esimerkiksi Iso-Britanniaan ja Ranskaan (Pohjois-Savo 5.11.1932). Turunmaa-lehden uutisen 20.10.1932 mukaan edellisessä kirjoituksessa esitelty raunistulalainen Huonekalutehdas ja Sorvimo oli hankkinut kaksi uutta sorvia, joiden avulla se pystyi valmistamaan jopa kymmeniä tuhansia jojoja päivässä, erityisesti Britannian vientiä varten. Marraskuun lopussa Lauttakylä-lehti puolestaan kertoi, että ”Ruotsissa on nyt jouduttu oikein perusteellisesti tämän vimman valtaan.” Ruotsiin oli lehden mukaan palkattu jojospesialisti opettamaan harrastajia, jotka välittävät tietoa eteenpäin luennoilla ja näytöksissä. Lehdissä puolestaan oli alettu julkaista jojo-osastoja. Lauttakylä-lehti mainitsi myös, että muualla buumi oli jo menossa ohitse ja että Suomessa Tornator olisi jo lopettanut jojojen valmistamisen.

Hyvä esimerkiksi kotimaisuus- ja vientikeskustelun kansanomaisemmasta versiosta on ”Reservikorpraalin” pakina Satakunnan Kansassa 5.11.1932. Siinä maalailtiin tilannetta, jossa kuvitteellinen kansanedustaja Lapikainen oli poikennut kotiseudulleen Tuohiniemeen eduskunnan ollessa lomalla. Tuohiniemi-niminen paikka löytyy Köyliöstä, joten sen verran ainakin kirjoittaja yhdisti tarinaansa todelliseen Satakuntaan.

Samaan aikaan Lapikaisen kotikäynnin kanssa maassa vietettiin kotimaista viikkoa, kotimaisen työn ja tavaran kampanjaa. Pakinassa viitattiin viikolla ilmeisesti Venäjän vallan aikana vuonna 1912 perustetun Kotimaisen Työn Liiton järjestämiin Suomalaisiin viikkoihin, joilla pyrittiin edistämään kotimaista teollisuutta.

Pakinassa Tuohiniemen paikallisasukas Tahvo tuli kansanedustajan kotiin kyläilemään. Tahvokin halusi tietää lisää kotimaisesta viikosta, jota hän piti tärkeänä. Hän ei kuitenkaan meinannut saada kansanedustajan huomiota, kun Lapikainen ja hänen vaimonsa kilpailivat intensiivisesti keskenään, kumpi pariskunnasta saisi pomputettua jojoa enemmän. Tahvo yritti avata keskustelua huonolla menestyksellä. Kansanedustaja jatkoi pelaamista:

”— Jo-jo, murahti Lapikainen, muljautti hätäisen silmäykseen Tahvoon ja jatkoi narun päässä olevan rullan hypyttämistä, sekä höpisi jotakin itsekseen. Lapikaisen Maija seisoi perimmäisen akkunan ääressä ja heiputti samanlaista vehjettä kuin hänen aviopuolisonsakin.”

Tahvo luuli herrasväen valmistavan pikilankaa. Sitten kun hän totesi, ettei siitä ollutkaan kyse, hän piti molempia seonneina. Lopulta Tahvoa valistettiin asioiden todellisesta pelillisestä luonteesta, mutta hän alkoi epäillä, että rullia tuodaan ulkomailta ”ja vastalahjaksi ulkomaille kieritetään meidän vähiä markkojamme”. Kansanedustaja Lapikainen rauhoitteli, että huoleen ei ollut aihetta: ”Kyllä nämä rustingit ovat suomalaista tevollisuutta. Lankarullatehtaassa niitä pyöritetään oman maan tarpeiksi ja viedään vielä laivalasteittain ulkomaillekin. […] Heruu siinä kerrakseen miljoonia meidän köyhään maahamme.”

Tahvokin sitten asiasta innostui. Seuraavana päivänä hän meni kaupunkiin myymään kananmunia ja osti saamillaan rahoilla 12 jojoa, yhden jokaiselle perheenjäsenelleen. Tähän kaupunkireissuun valistava tarina jojojen merkityksestä kansantaloudelle päättyi.(Satakunnan Kansa 5.11.1932.)

Sosiaalihistorioitsija Riitta Matilainen (2017, 61) on kirjoittanut taloudellisesta nationalismista, ajattelutavasta, joka oli esimerkiksi suomalaisten rahapeliorganisaatioiden, Raha-automaattiyhdistyksen ja Veikkauksen, perustamisen taustalla. Kotimaisten rahapeliorganisaatioiden tarvetta perusteltiin muun muassa sillä, etteivät suomalaisten rahat joutuisi ulkomaille tai ulkomaalaisten käsiin. Sama taloudellinen nationalismi näkyi 1930-luvulla myös monen muun tuotteen yhteydessä, esimerkiksi kotimaisten pelituotteiden mainoksissa. 

Monessa lehdessä herättiin ennen pitkää siihen, ettei jojo sittenkään ollut suomalainen keksintö. Itse asiassa oli vaikea hahmottaa, milloin ja missä se oli keksitty, koska samanlaisesta leikkikalusta löytyi kuvia jo antiikin Kreikan maljakoista. Tästä syystä jojokuumeen aikana jojo esiteltiin myös aikoja ja yhteiskuntaluokkia lävistäneenä leikkivälineenä (TS 30.10.1932). Teollisen käänteen ohella lehdissä julkaistiin artikkeleita, joissa käsiteltiin laajemmin leikkivälineen vuosituhantista historiaa.(TS 6.11.1932; Kansan Lehti 19.11.1932; Björneborgs Tigning 1.11.1932).

Jojon historiaa käsitelleissä lehtijutuissa viitattiin erityisesti siihen, miten se oli yleistynyt Ranskan vallankumouksen aikaan 1700-luvun lopulla. Uusimaa-lehden jutussa 27.10. oli kuvituksena Élisabeth Vigée Le Brunin maalaus Marie Antoinetten ja Ludvig XVI:n pojasta prinssi Louis Charlesista jojon kanssa noin vuodelta 1790. Sittemmin on tosin kyseenalaistettu, onko teoksen tehnyt taitelija mme Vigée Le Brun ja onko malli prinssi.

Maalauksessa oletetusti jojottelevan prinssin elämä päättyi traagisesti vain 10-vuotiaana vallankumouksen aikaan 1795, ei tosin väkivaltaisesti vaan imusolmuketuberkuloosin takia. Ranskan vallankumousta käsittelevän historiatarinan esittely mahdollisti senkin takia vuonna 1932 rinnastuksen ja pohdinnan siitä, oliko jojokuume merkki vaikeiden ja epävakaiden aikojen tulosta (Uusimaa 27.10.1932). 1930-luvun alun taloudellinen lama ja poliittiset levottomuudet vertautuivat Ranskan vallankumouksen käänteisiin.

Tämä kirjoitus liittyy Suomen Akatemian rahoittamaan pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköön sekä Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittamaan Pelikaupunki Turku -projektiin. Kerron lisää turkulaisen pelitoiminnan historiasta seuraavissa blogikirjoituksissani tämän kevään aikana.

Kirjallisuutta

A Brief History of Yo-Yo, http://www.yoyomuseum.com/museum_view.php?action=profiles&subaction=yoyo_tom Haettu 19.1.2022.

Browne, Richard J. & M. C. Davis (1953). “Goethe and the Yo-Yo.” Modern Language Quarterly (1953) 14 (1): 98–101, https://german.washington.edu/sites/germanics/files/documents/newsletters/ddmlq_14_1_98.pdf

Klistoff, Alysa J. (2007). Weapon, Toy, Or Art? The Eskimo Yo-Yo As A Commodified Artic Bola And Marker Of Cultural Identity. Thesis (M.A.), University of Alaska Fairbanks, 2007, http://hdl.handle.net/11122/8567

Matilainen, Riitta (2017). Production and Consumption of Recreational Gambling in Twentieth Century Finland. PhD Dissertation. Helsinki: University of Helsinki, http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-3282-6

Murfin, Brian (2012). “Exploring the Yo-Yo: Filipino Physics Fun.” Science Activities, 49:1, 29-35, DOI: 10.1080/00368121.2011.591449

Männistö-Funk, Tiina (2008). ”Säveltulva kaupungissa – Gramofonimusiikkki uudenlaisena kaupungin äänenä ja makukysymyksenä Helsingissä 1929.” Ennen ja nyt, Vol 8 Nro 3–4 (2008): Aistien urbaania historiaa, https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/108414/63424