Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies järjestää keväällä 2017 yleisöluentosarjan Kirkko keskellä muutosta. Reformaation vaikutus kulttuuriin ja kirkkoon reformaation merkkivuoden kunniaksi. Luentosarjan ensimmäinen luento järjestettiin maanantaina 23.1., jolloin puhumassa oli oikeushistorian professori Mia Korpiola otsikolla ’Sovintoon Jumalan ja seurakunnan kanssa’: Kirkkokuri reformaatioajan Ruotsissa.
Korpiolan luento käsitteli niitä muutoksia, joita reformaatio aikaansai kirkkokurissa ja laajemminkin lainkäytössä Ruotsin valtakunnassa. Keskiajalla ja reformaation aikana oikeutta määrittivät useat erilaiset lait ja sääntökokoelmat. Katolisena aikana koko
Mia Korpiola pitää luentoa.
Eurooppaa koski Corpus iuris canonici, eli kanonisen (kirkollisen) lain kokoelma. Kokoelma sisälsi paavin antamia ja kaikkia läntisen kristikunnan asukkaita sitovia paavillisia käskykirjeitä eli dekretaaleja. Lisäksi koko Euroopassa seurattiin kanonisen oikeustieteen kirjoituksia lain soveltamisesta ja yleisten kirkolliskokousten päätöksiä. Paikallisella tasolla vaikutti lisäksi myös muita lakeja, Ruotsin tapauksessa esimerkiksi maakuntalait, paikallisen kirkollisen hallinnon päätökset ja maallisen ja kirkollisen vallan väliset sopimukset.
Reformaation jälkeen useat lait ja asetukset säilyivät käytännössä muuttumattomina, mutta myös joitakin merkittäviä muutoksia tapahtui. Esimerkiksi kanonisella oikeudella ei katsottu olevan enää virallista asemaa, vaikka käytännössä se vaikutti edelleen lainkäytön taustalla. Suurin muutos oli kuitenkin se, että kirkon päämies ei enää ollut paavi vaan kuningas. Näin maallinen valta sai aikaisempaa merkittävämmän aseman kirkon asioista päätettäessä, kirkon oma tuomiovalta pieneni.
Suuri muutos tapahtui myös rippikäytännössä. Koska Martin Luther oli painottanut teologiassaan syntisen ihmisen pelastumista yksin armosta, yksin Kristuksen ristinkuoleman tähden, ei reformaation oppeja noudattava kirkko enää voinut määrätä ripittäytyville henkilöille katumusharjoituksia. Harjoitukset olivat olleet keskeinen osa katolista teologiaa. Jokaisen kristityn oli tullut ripittäytyä vähintään kerran vuodessa. Jotta synnit saattoi saada anteeksi, oli syntisen ollut osoitettava aitoa katumusta tehdyistä teoista, hänen oli tullut tunnustaa kaikki synnit suullisesti papille ja hänen oli olla hyvittänyt tehdyt pahat teot kärsineelle osapuolelle. Tämän jälkeen ripin vastaanottanut pappi määräsi katumusharjoituksen, jonka jälkeen synnit sai anteeksi. Harjoitus saattoi olla esimerkiksi paastoamista tiettyinä päivinä, almujen antamista, raskaita ja pitkiä pyhiinvaelluksia tai rukouksia. Tietyt erityisen raskaat synnit saattoi antaa anteeksi vain piispa tai jopa ainoastaan paavi.
Reformaation jälkeen rippikäytäntö kyllä jatkui luterilaisessakin kirkossa, mutta Lutherin ajatuksien mukaan synnit sai anteeksi uskon kautta lahjana, eivätkä katumusharjoitukset tulleet enää kyseeseen. Sen sijaan pahaa tehneen henkilön tuli sovittaa tekonsa yhteisön ja Jumalan kanssa, ja tässä kyseeseen tulivat myös julkiset häpeärangaistukset. Ruotsin valtakunnassa kirkkokurista tuli tällä tavoin osa kokonaisrangaistusjärjestelmää, jossa rikoksen tehnyt ihminen tuomittiin ensin maallisessa tuomioistuimessa ja sitten kirkon järjestelmässä.
Ymmärtääksemme tuon ajan ajattelua, meidän on oltava selvillä kahdesta periaatteesta, jotka vaikuttivat rikos- ja rangaistusjärjestelmän taustalla. Ensinnäkin, kaikkien rikosten ajateltiin olevan syntiä ja kaikkien syntien rikoksia. Tämä tarkoittaa sitä, että myös teoista, joita ei oltu määritelty rikoksiksi, saattoi saada rangaistuksen, päinvastoin kuin meidän nykyisessä oikeusjärjestelmässämme, jossa ketään ei pitäisi rangaista jos hän ei ole rikkonut olemassa olevaa lakia. Toiseksi, Jumalan ajateltiin rankaisevan koko yhteisöä esimerkiksi katovuosilla, sodilla tai muilla onnettomuuksilla, jos pahantekijä jäi rankaisematta. Sen vuoksi oli tärkeää että jokainen syntiä tehnyt saatiin katumaan ja pyytämään tekojaan anteeksi.
Jalkapuut Ulvilan keskiaikaisessa kirkossa. Jalkapuissa saatettiin istuttaa häpeärangaistuksen saaneita seurakuntalaisia. By Joe Kaniini – Oma teos, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=20656587
Käytännössä järjestelmä toimi siten, että yksityisessä ripissä ihmiset saattoivat vapaaehtoisesti tunnustaa syntinsä papille. Tämä nähtiin hyvänä asiana, sillä sen katsottiin osoittavan aitoa katumusta. Jos taas tehty synti oli julkinen ja yleisesti tiedetty, ei sitä voinut tunnustaa yksityisesti, vaan piti tehdä julkinen synnintunnustus. Ensin maallinen tuomioistuin otti rikoksen tehneen henkilön käsittelyynsä, ja kärsittyään mahdollisen rangaistuksen synnintekijä tuli kirkon käsittelyyn. Syntisen tuli tehdä julkinen synnintunnustus, ja vakavista rikoksista hänet saatettiin laittaa kirkon ovelle alasti seisomaan useana sunnuntaina, piiskata ja sen jälkeen hänen tuli vielä kirkossa julkisesti kertoa rikoksensa koko kansalle. Tällä tavoin yksilö teki sovinnon yhteisön kanssa, ja hänet voitiin ottaa taas mukaan yhteisöön ja hänelle annettiin anteeksi.
Reformaation myötä kirkon tuomiovalta kaventui, mutta yhteistyö valtion kanssa lisääntyi. Uuden ajan alussa kirkko ja valtio olivatkin saumattomassa yhteistyössä saattaakseen rikoksen tekijät lain eteen, mikä tehosti ja kovensi kirkkokuria.
Miika Norro