Historiantutkimuksen kiehtovimpiin anteihin kuuluu ajallisen näkökulman avaaminen nykyhetken ilmiöihin. Usein tutkimus johtaa hämmästelemään sitä, miten hiljattain muotoutuneita jotkin ikiaikaisilta näyttävät käytännöt ovat. Toisinaan taas päätyy ihmettelemään pitkiä ja polveilevia kehityskulkuja, joita löytyy jonkin hyvin viimeaikaiseksi mielletyn ilmiön taustalta.

Esimerkkinä tästä kaksinaisuudesta on lihansyönti. Erään suomalaislehden kirjoittaja kuvaa siihen liittyviä tuntojaan seuraavasti: ”Melkein pitää hävetä tilatessaan mehukkaan pihvin […] liha on joutunut kaikkien ruokajärjestysapostolien takia syntipukiksi”.

Kirjoitus voisi olla vuodelta 2019, sillä ajallemme on ominaista lisääntyvä häpeä lihansyönnistä. Lainaus on kuitenkin peräisin yli 80 vuoden takaisesta Lihakauppias-lehdestä (5/1937). Siinä tohtori Ernst Pennanen pohtii kansainvälisen keskustelun pohjalta syitä sortoon, joka hänen mukaansa on viime vuosina kaikissa kulttuurimaissa kohdistunut lihatavaroihin.

Nykylukija voi helposti tunnistaa hämmennyksen, jota Pennanen tuntee erilaisten tieteelliseen tutkimukseen vetoavien ravintosuositusten ristipaineessa. ”Jonakin päivänä saarnataan vihannesten, toisena taas raa’an kasviravinnon, toisena hedelmäin, toisena leivän ja voin sekä vielä useasti leseidenkin terveellisyyttä”, hän tuskailee. Tutulta kuulostaa myös Pennasen esiin tuoma ihmisten syyllistäminen vääristä ruokavalinnoista, joita lääketieteellisessä tutkimuksessa pidetään heidän kroonisten sairauksiensa aiheuttajina.

Samanaikaisesti on silmiinpistävää, miten ihmiskeskeistä ja tuotantoeläinten tavaraluonnetta korostavaa moderni lihapuhe on ollut. Tämä ei välttämättä tarkoita sitä, etteivätkö lihantuotannon piirissä toimivat henkilöt olisi ymmärtäneet tuotantoeläinten olevan tietoisia ja tuntevia olentoja. Lihakauppiaan joulu-lehdessä 1935 julkaistussa Lihakauppiaitten laulussa Kaarlo Luukkonen kuvaa suorastaan eläytyvästi Heluna- ja Meluna-lehmien viimeistä matkaa kotoisesta heinähaasta kohti teurastamoa ja ”napsausta tuttua”, joka ”tummentavi maailman kuljetun rannan”. Huomion keskiössä on silti se moninainen hyvä, jota lihakauppiaan käsien kautta kulkevien lihatuotteiden esitetään tuottavan niin ihmisille – miehille ja naisille, rikkaille ja köyhille, sairaille ja terveille, nuorille ja vanhoille – kuin heidän lemmikkikoirilleenkin.

Lihakauppias-lehden kautta aukeava näkökulma menneisyyteen on vain pieni kurkistus niihin käytäntöihin, käsityksiin ja arvoihin, jotka modernina aikana ovat koskeneet lihansyöntiä. Samalla se tuo kiintoisalla tavalla esiin ilmiöön liittyviä historiallisia jatkumoita ja katkoksia. Tästä näkökulmasta lihansyönti ei ole modernina aikana ollut missään vaiheessa itsestäänselvyys, jota ei olisi ollut tarpeen perustella sen tarkemmin. Toisaalta näyttää kuitenkin siltä, että vasta 1900-luvun jälkipuolella voimistunut lihan tehotuotanto on nostanut esiin kysymyksen siitä, onko tuotantoeläimillä niiden välinearvon lisäksi myös ihmisistä riippumaton itseisarvo.

Kirjoittaja on UnSus -projektin tutkija Prof. Marja Jalava