Viime syksynä sain suureksi yllätyksekseni ja ilokseni kutsun osallistua Berliinin Max Planck -instituutissa maaliskuussa 2020 järjestettävään nautatutkimuksen kansainväliseen työpajaan. Tieteen historian instituutissa järjestettävän työpajan otsikko oli ”Bovine Regimes: Reproduction, Labor, Territory” ja sen tarkoituksena oli koota yhteen lehmien ja laajemminkin nautaeläimien yhteiskunnallisiin ja historiallisiin merkityksiin perehtyneitä tutkijoita ympäri maailmaa. Työpaja liittyi instituutin laajempaan tutkimusteemaan ”The Body of Animals”, jossa tarkastellaan erilaisia historiallisia eläimiin liittyviä käytäntöjä ja merkityksiä. Tapahtumaan oli kutsuttu reilut kymmenen tutkijaa, ja työskentelytapana oli lyhyehköjen tutkimuspapereiden kirjoittaminen etukäteen ja sitten kokoontuminen Berliiniin niistä keskustelemaan – tai näin luulimme.

Vielä maaliskuun alussa, vajaa kuukausi ennen tapaamista, lähettäessäni paperiani muiden luettavaksi odotin innolla paitsi toisten samaa aihepiiriä käsittelevien tutkijoiden tapaamista, myös ensimmäistä matkaani Berliiniin. Maaliskuun edetessä työpajan ja matkan toteutuminen alkoi näyttää kuitenkin aina vain epävarmemmalta, kun uutiset kertoivat koronaviruksen leviämisestä yhä uusille alueille Euroopassa. (Tuomaksen kokemuksia ja näkemyksiä aiheesta voi lukea aiemmasta blogitekstistä.) Lopullisesti matkan kohtalo sinetöityi ulkomaille matkustamisen kieltoon reilua viikkoa ennen työpajaa, ja pian sen jälkeen tapahtuman koollekutsujat ilmoittivatkin sen järjestämisestä etäyhteyksin.

Pääsin tai jouduin siis heti etätyöskentelyn alkajaisiksi perehtymään samoihin asioihin kuin monet etäopetusta antavat, eli puhutun powerpoint-videon tekemiseen. Työpajaan osallistujat laativat tutkimuspaperistaan viiden minuutin esitykset, jotka ladattiin kaikille jaettuun pilvipalveluun. Luimme papereita ja kuuntelimme ja katselimme esityksiä tahoillamme, ja kaksipäiväiseksi suunniteltu tapaaminen supistui kahden tunnin zoom-keskusteluun, jossa esittelyjen ja alkupuheenvuoron lisäksi jokaista paperia kommentoitiin lyhyesti.

Työpajaan lähetetyissä papereissa nautoja käsiteltiin hyvin monenlaisista näkökulmista. Tarkasteltavana oli muun muassa tarttuvan nautojen keuhkosairauden leviäminen ja karanteenit 1700-luvun Italiassa (mikä osoittautui yllättävän ajankohtaiseksi aihepiiriksi), pyrkimykset alkuhärän ”takaisinjalostamiseen” nykyisistä nautaroduista, lehmien suojeluun liittyvät poliittiset kytkennät Intiassa ja teollinen maidontuotanto Hokkaidon saarella Japanissa. Oma paperini käsitteli lehmiä ja ihmisiä teknologian käyttäjinä nykyisissä automaattisissa lypsyjärjestelmissä Suomessa.

Etukäteen osallistujia oli pyydetty fokusoimaan paperinsa ja esityksensä kahteen teemaan, aikaan ja paikkaan. Nämäkin toki tulivat esille, mutta omasta mielestäni erityisen kiinnostavaa oli, että monissa papereissa naudat kytkeytyivät etnisyyden, kansallisuuden ja politiikan kysymyksiin. Nautarodut, niiden jalostus ja ylipäätään se, mitä nautaeläimiä kasvatetaan (”länsimaiset” nautarodut, aasialaistyyppinen seebu vai vesipuhveli) ovat mukana määrittelemässä myös ihmisryhmiin kohdistuvia käsityksiä ja arvostuksia. Myös yksittäisten poikkeuksellisen suurituottoisten lehmäyksilöiden nouseminen eräänlaisiksi kansallissankareiksi eri puolilla maailmaa oli hyvin kiinnostavaa.

Zoom-keskustelu sujui teknisesti suorastaan hämmästyttävän hyvin, vaikka osallistujia oli niin eri puolilta Eurooppaa, Japanista kuin Pohjois- ja Väli-Amerikastakin. Kaksi tuntia osoittautui lyhyeksi ajaksi: juuri kun keskustelu alkoi päästä kunnolla vauhtiin, aika olikin lopussa. Sessio lopetettiinkin niissä toiveissa, että kasvokkainen tapaaminen pystyttäisiin järjestämään joskus tulevaisuudessa. Vaikka videoyhteydet ovat mainioita hätäapuja poikkeusoloissa, pitempikestoista epävirallista ajatustenvaihtoa ja uusiin kollegoihin tutustumista niillä on vaikea toteuttaa. Kokemus opetti, että tieteellisen puheen suola ja pippuri ovat epämuodolliset jutustelut, ilman niitä kokemus jää tärkeydestään huolimatta hieman laimeaksi.

Kirjoittaja Taija Kaarlenkaski on UnSus-projektin erikoistutkija

Media nostaa esille poikkeuksellisia eläinyksilöitä ja hauskoja tarinoita, jotka ilahduttavat ihmisiä. Jokgu-kana soitti pianoa suurella lavalla yleisön ja tv-kameroiden edessä America’s Got Talent ‑kilpailussa. Kotimainen iltapäivälehti puolestaan raportoi, miten kotitilaltaan karanneesta Simo-sonnista on tullut lemmikki ystävystyttyään naapuruston hevosten kanssa.

Jokgu ja Simo elävät lajitovereihinsa nähden poikkeuksellista elämää. Suurin osa kanoista ja sonneista elää tuotantoeläimenä, jonka elämän tarkoitus on kasvaa mahdollisimman nopeasti teurastettavaksi. Silti jokainen tuotantoeläin on yksilö, joka tuntee, kokee, oppii, muistaa, pelkää.

Amerikkalainen taiteilija Isa Leshko on muotokuvannut eläinten vanhainkodeissa iäkkäitä kalkkunoita, nautoja, aaseja, hevosia, koiria ja ankkoja. Osa on ollut lemmikkejä, osa syntynyt tuotantoeläimiksi. Leshko on ikuistanut muun muassa toisiinsa nojaavat 12-vuotiaat suomenlampaat Isaiahin ja Zebulonin; 20-vuotiaan Bessien, holstein-lehmän, joka useiden raskauksien jälkeen oli nelivuotiaana tulossa maidontuotantouransa loppuun ja joutumassa teuraaksi; 13-vuotiaan Teresan, yorkshire-sian, joka pelastettiin matkalla teurastamoon ja 7-vuotiaan Pearl-kalkkunan, joka oli pudonnut eläinkuljetusrekasta New Yorkissa.

Vanhan eläimen olemus kertoo hyvin vahvasti yksilöydestä, eletystä elämästä, joka on ollut omanlaisensa. Eläimet eivät ole anonyymia massaa, vaan tuntevia yksilöitä, joilla on omat kokemuksensa. Isa Leshko antaa kuvaamalla näkyvyyttä ja äänen eläimille, joiden elämään on kuulunut kärsimystä ja kipua, mutta myös ystävyyttä, iloa ja hyvää oloa. Leshko on nähnyt paljon vaivaa ja käyttänyt aikaa voittaakseen kuvattaviensa luottamuksen. Hän myös kertoo, miten on pyrkinyt häiritsemään kuvattavia mahdollisimman vähän: kuvat on otettu eläinten kotipaikoissa, ilman salamavaloa ja eläimen katseen korkeudella. Isa Leshkon kameraan suuntautuukin luottavaisia katseita tai kameran edessä köllöttelee raukeasti nokosilla oleva kuvattava, joka ei kiinnitä kuvaajaan mitään huomiota.

Leshkon kuvaamien eläinten tarinat eivät usein yllä julkisuuteen, sillä onnellisesta lopusta huolimatta, heidän tarinansa eivät ole erityisen ilahduttavia. Jalostuksen ja tehotuotannon aiheuttaman kärsimyksen lisäksi monia on kohdeltu erityisen huonosti ja he kantavat kehossaan ja mielessään väkivaltaisen kohtelun jälkiä.

Jo Leshkolle poseeranneiden eläinten ikä tekee vaikutuksen. On hätkähdyttävää, miten paljon pitempään eläimet voivatkaan elää kuin mikä on normiteurastusikä. Tuotantoeläinten elämät ovat lyhentyneet radikaalisti jalostuksen ja tuotannon tehostamisen myötä. Nykylehmä elää noin yhden neljäsosan siitä, mikä olisi lehmän normaali elinikä (https://yle.fi/uutiset/3-10028492). Samaan aikaan kun ihmisten eliniät ovat pidentyneet, ovat tuotantoeläinten elämät lyhentyneet. Samalla eri lajien välinen epätasa-arvo on entisestään kasvanut. Leshkon kirjan nimi onkin paljon puhuvasti Allowed to Grow Old.

Taina Syrjämaa, kirjoittaja on historioitsija ja UNSUS-hankkeen johtaja.