Etäyhteyksien välityksellä järjestetyistä verkkoseminaareista on sattuneesta syystä tullut kevään 2020 aikana yliopistolla ”uusi normaali”. Niinpä myös UnSus-tutkimushankkeen ensimmäinen laajemmalle tutkijakunnalle suunnattu työpaja ihmisten ja eläinten vuorovaikutuksesta eläinteollisuudessa järjestettiin toukokuun 2020 alussa virtuaalisena tapahtumana.

Fyysinen etäisyys ei kuitenkaan estänyt vilkasta keskustelua seminaarin teemoista. Se ei myöskään estänyt Oslon yliopistossa apulaisprofessorina toimivan kulttuuri- ja ympäristöhistorioitsija Karen Lykke Sysen (https://www.sum.uio.no/english/people/aca/karenvs/) kiinnostavaa keynote-esitelmää teurastuskäytäntöjen muutoksista Norjassa 1870–2015.

Syse kertoi saaneensa sysäyksen lihantuotannon tutkimiseen keittokirjaklassikosta Gyldendals Store Kokebok. Vielä 1950-luvulla keittokirjassa oli havainnollisia valokuvia teurastetuista eläimistä. Vuoden 2004 painoksessa kuolleisiin eläimiin ei sen sijaan viitattu enää edes terminologisella tasolla. Sysen sanoin käsitteet naamioivat eläinten ruumiita: esimerkiksi kananrinta on nimetty uudelleen sen alkuperää hämärtävällä tavalla kanafiléksi. Vaikka lihansyönti on samaan aikaan Norjassa lähes kolminkertaistunut, teurastetuista eläimistä on tullut yhä näkymättömämpiä.

Sysen mukaan Gyldendals Store Kokebok ilmentää Norjan kaltaisissa teollisuuskapitalistisissa yhteiskunnissa tapahtunutta yleisempää, perustavanlaatuista muutosta. Maatilojen ja teurastamoiden lukumäärä on jatkuvasti vähentynyt, mutta samalla niiden koko on kasvanut ja toiminnan luonne muuttunut teolliseksi tehotuotannoksi. Ruokatuotannon piiriin kuuluvista eläimistä on tullut raaka-ainetta ja prosessoitavaa tavaraa. Ne kasvatetaan, teurastetaan ja jatkokäsitellään pääosin sisätiloissa, erillään keskivertokansalaisten kokemusmaailmasta.

Syse nosti esitelmässään esiin paradoksaalisen suhteemme tuotantoeläimiin. Biologisessa ja emotionaalisessa mielessä tunnistamme aiempaa selvemmin näiden eläinten läheisen sukulaisuuden itsemme kanssa. Esimerkiksi sian ja ihmisen sydän ovat anatomisesti niin samanlaisia, että sydänsiirto siasta ihmiseen on mahdollista. Sen sijaan fyysinen, sosiaalinen ja kulttuurinen etäisyytemme tuotantoeläimiin on kasvanut. Siten lihansyönti on globaalilla tasolla valtavassa kasvussa, ilman että prosessoidun lihan suoraa yhteyttä teurastettavien eläinten ruumiisiin useinkaan tiedostettaisiin.

Vertailukohdaksi omalle ajallemme Syse asetti 1800–1900-lukujen vaihteen, jolloin kotiteurastus oli Norjassa vielä suhteellisen yleistä. Kotiteurastukseen liittyi erilaisia varsin arkaaisia rituaaleja, kuten sian piekseminen ennen teurastusta tai teuraseläinten veren juominen. Rituaalien avulla ihmisten lähellä kasvaneet eläimet ikään kuin siirrettiin loitommalle inhimillisestä elämänpiiristä niin, että niiden tappamisesta tuli mentaalisesti helpompaa.

Esitelmänsä lopuksi Syse nosti esiin kiintoisan kysymyksen siitä, onko modernilla aikakaudella enää mitään rituaaleja, joilla tuotantoeläinten teurastukseen liittyvää syyllisyyttä voitaisiin lieventää ja lihansyöntiä oikeuttaa. Hän itse esitti, että rituaalien paikan on 2000-luvulla ottanut tuotantoeläinten hyvinvointia ja teurastusta pikkutarkasti ohjaileva lainsäädäntö.

Sysen tarkoituksena ei ollut romantisoida agraariyhteiskunnan kotiteurastusta tai siihen liittyneitä rituaaleja. Ajatuksia herättävällä tavalla hän kuitenkin kysyi, onko rituaalinen ”hyvittäminen” valtiollistunut niin, että valtio on samalla vapauttanut meidät tuotantoeläinten tappamiseen ja syömiseen liittyvästä henkilökohtaisesta vastuusta. Tai toisin sanoen, olemmeko me ulkoistaneet vastuumme lainsäädännölle, jotta emme joutuisi kasvokkain lihantuotantoon ja eläinten teurastukseen liittyvien eettisten ongelmien kanssa?

Kirjoittaja on UnSus -projektin tutkija prof. Marja Jalava