Projektin aineistonhaku on tältä erää ja omalta osaltani jo loppusuoralla, ja kaksi kuukautta on mennyt kuin hujauksessa. Olen penkonut pitkälti Kansalliskirjaston digitaalista materiaalia, joka on niin runsaslukuista, että erilaisten hakuehtojen käyttäminen on auttanut suuresti. Lehtien sisällysluettelot ovat nekin käteviä, kun tarkoitus on kartoittaa potentiaalista lähdemateriaalia. Mikään ei silti nouse tärkeämmäksi tekijäksi aineistonhaussa kuin keskittyvä lukeminen. Aineistonhausta tulee nimittäin nopeasti raskasta, jos lehtiä selaa pikakelauksella ja vain nopeasti silmäillen. Toki aineistonhakuvaiheessa mitään syventävää analyysia ei ole tarkoituksenmukaista tehdä, mutta yleiskuvan muodostaminen esimerkiksi yksittäisestä artikkelista auttaa aineistokokonaisuuksien hahmottamisessa ja tekee ajatustyöstä vähemmän katkonaista. Tällöin myös kyky arvioida sitä, mikä aineisto on olennaista ja mikä ei, on parempi. Toki tässä lopullinen päätösvalta on tutkimuksen tekijällä, sillä vasta käytännän tutkimustyö määrittää aineiston tärkeyttä. Aineistonhakijan poiminnat toimivatkin katsauksena aiheisiin ja kirjoituksiin, joihin tutkija myöhemmin sukeltaa ja suuntaa pintaa syvemmälle.

Projektissa mukana olevat teemat (liha, maito, kala, nahka ja turkikset) ovat mahdollistaneet tutustumisen hyvin moninaiseen kirjoitteluun. Eri aiheisiin perehtyminen on tuonut esiin myös sen, että teemat risteävät keskenään. Jos etsii kirjoituksia maidosta, vastaan voi tulla niin ikään kirjoituksia lihasta ja nahasta. Nahkateollisuuden kautta puolestaan aukeaa kokonainen eläinperäisten tuotteiden kirjo, kun erilaiset nahkaliimat ja -rasvat ovat nekin eläimellistä alkuperää. Liimassa saattoi olla niin kalan uimarakkoa kuin rustoja ja jänteitäkin. Kuten aina, vastaan tulee myös materiaalia, jota ei näiden rajausten puitteissa ole järkevää ottaa mukaan. Se lieneekin tutkimuksenteon ikävin asia, kun kaikkea ei kykene samaan aikaan tutkimaan. Aineistonhaku on kuitenkin parhaimmillaan palkitsevaa, vaikka etsimäänsä ei aina suoranaisesti löytäisikään.

Digitaalisuus helpottaa, mutta sen kanssa on omat haasteensa. Hakusana ”nahka” ei tunnista ”nahka” -alkuisia yhdyssanoja, vaan sellaiset asiat kuin ”nahkatehdas” tai ”nahkavaate” täytyy hakea omina hakuinaan. Samainen haku käy kuitenkin läpi lehden vuosikerran niin vikkelään, että eri hakusanoilla kikkailu kannattaa. Toki kone ei aina tunnista sanoja tekstistä oikein, mutta hakutuloksista tällaiset tapaukset on helppo havaita ja ohittaa. Digitaalisen aineiston saavutettavuus on sen vahvuus, mutta samalla se vaatii käyttäjältään hienoista itsekuria. Aineistoa pitää malttaa myös lukea, vaikka kiusaus klikkailla sivuja nopeasti eteenpäin on olemassa. Kriteereistä huolimatta mukaan tarttuu myös aineistoa, joka myöhemmin rajautuukin pois. Potentiaalinen aineisto ei toisella lukukerralla tai tarkemmalla syventymisellä enää olekaan niin erinomainen juuri tätä projektia ajatellen, ja toisaalta epämääräisempi teksti saattaa osoittautua oikeaksi aarteeksi. Vaikka aineistoja haetaan tietyin teemoin ja rajauksin, mieleen jää huomattavasti isompia kokonaisuuksia. Ne syntyvät niistä lukuisista artikkeleista ja otsikoista, jotka vilahtavat silmien edestä etsittäessä jotain olennaista aineistoa. Ajankuva kasvaakin näin ollen enemmän kuin etsittävien teemojen verran.

Kirjoittaja on UnSus -projektin tutkimusavustaja Eeva Nikkilä

Historiantutkimuksen kiehtovimpiin anteihin kuuluu ajallisen näkökulman avaaminen nykyhetken ilmiöihin. Usein tutkimus johtaa hämmästelemään sitä, miten hiljattain muotoutuneita jotkin ikiaikaisilta näyttävät käytännöt ovat. Toisinaan taas päätyy ihmettelemään pitkiä ja polveilevia kehityskulkuja, joita löytyy jonkin hyvin viimeaikaiseksi mielletyn ilmiön taustalta.

Esimerkkinä tästä kaksinaisuudesta on lihansyönti. Erään suomalaislehden kirjoittaja kuvaa siihen liittyviä tuntojaan seuraavasti: ”Melkein pitää hävetä tilatessaan mehukkaan pihvin […] liha on joutunut kaikkien ruokajärjestysapostolien takia syntipukiksi”.

Kirjoitus voisi olla vuodelta 2019, sillä ajallemme on ominaista lisääntyvä häpeä lihansyönnistä. Lainaus on kuitenkin peräisin yli 80 vuoden takaisesta Lihakauppias-lehdestä (5/1937). Siinä tohtori Ernst Pennanen pohtii kansainvälisen keskustelun pohjalta syitä sortoon, joka hänen mukaansa on viime vuosina kaikissa kulttuurimaissa kohdistunut lihatavaroihin.

Nykylukija voi helposti tunnistaa hämmennyksen, jota Pennanen tuntee erilaisten tieteelliseen tutkimukseen vetoavien ravintosuositusten ristipaineessa. ”Jonakin päivänä saarnataan vihannesten, toisena taas raa’an kasviravinnon, toisena hedelmäin, toisena leivän ja voin sekä vielä useasti leseidenkin terveellisyyttä”, hän tuskailee. Tutulta kuulostaa myös Pennasen esiin tuoma ihmisten syyllistäminen vääristä ruokavalinnoista, joita lääketieteellisessä tutkimuksessa pidetään heidän kroonisten sairauksiensa aiheuttajina.

Samanaikaisesti on silmiinpistävää, miten ihmiskeskeistä ja tuotantoeläinten tavaraluonnetta korostavaa moderni lihapuhe on ollut. Tämä ei välttämättä tarkoita sitä, etteivätkö lihantuotannon piirissä toimivat henkilöt olisi ymmärtäneet tuotantoeläinten olevan tietoisia ja tuntevia olentoja. Lihakauppiaan joulu-lehdessä 1935 julkaistussa Lihakauppiaitten laulussa Kaarlo Luukkonen kuvaa suorastaan eläytyvästi Heluna- ja Meluna-lehmien viimeistä matkaa kotoisesta heinähaasta kohti teurastamoa ja ”napsausta tuttua”, joka ”tummentavi maailman kuljetun rannan”. Huomion keskiössä on silti se moninainen hyvä, jota lihakauppiaan käsien kautta kulkevien lihatuotteiden esitetään tuottavan niin ihmisille – miehille ja naisille, rikkaille ja köyhille, sairaille ja terveille, nuorille ja vanhoille – kuin heidän lemmikkikoirilleenkin.

Lihakauppias-lehden kautta aukeava näkökulma menneisyyteen on vain pieni kurkistus niihin käytäntöihin, käsityksiin ja arvoihin, jotka modernina aikana ovat koskeneet lihansyöntiä. Samalla se tuo kiintoisalla tavalla esiin ilmiöön liittyviä historiallisia jatkumoita ja katkoksia. Tästä näkökulmasta lihansyönti ei ole modernina aikana ollut missään vaiheessa itsestäänselvyys, jota ei olisi ollut tarpeen perustella sen tarkemmin. Toisaalta näyttää kuitenkin siltä, että vasta 1900-luvun jälkipuolella voimistunut lihan tehotuotanto on nostanut esiin kysymyksen siitä, onko tuotantoeläimillä niiden välinearvon lisäksi myös ihmisistä riippumaton itseisarvo.

Kirjoittaja on UnSus -projektin tutkija Prof. Marja Jalava

On ollut taas vaihteeksi vaivaannuttavaa lukea julkista keskustelua eläintuotannosta. Jenni Haukio piti asiallisen puheenvuoron, jossa nosti hienosti esille nykyiseen eläintuotantoon liittyviä ongelmia. Näitä asioita on hyvä tuoda esille etenkin nyt, kun jo laajasti tiedostetaan, että ihmisten elintapoihin on tultava muutoksia ja etteivät eläimet ole mitään vaistojen varassa toimivia koneita, vaan tietoisia ja tarkoitushakuisesti toimivia eläviä olentoja. Haukion kommentit sekä Unicafen päätös lopettaa naudanlihan käyttö ovat saaneet osakseen paikoin todella aggressiivisia vastineita. Tämä kuvastaa omalla tavallaan aikamme keskustelukulttuuria. Näiden vastareaktioiden ongelmia on jo nostettu aika hyvin esille julkisessa keskustelussa. Haluaisin itse vielä kiinnittää huomiota näiden vastineiden historiattomuuteen. Yksi suuri ongelma on esimerkiksi se, että tämän päivän eläintuotantoa pidetään jonkinlaisena ajattomana ja muuttumattomana rakennelmana, vaikkei se sitä ole. Nykyisen kaltainen tehotuotanto on saanut alkunsa esimerkiksi Suomessa vasta toisen maailmansodan jälkeen. Tuolloin eläinten pidossa siirryttiin elämäntavasta kohti markkinatalouden mekanismein säädeltyä tuotantotaloutta. Tämä taas on vaikuttanut vahvasti siihen, miten eläimet on alettu mieltää yhä vahvemmin itseisarvon omaavan olennon sijaan tuotteena. Lihansyönnistäkin puhutaan jonkinlaisena ihmislajia määrittelevänä perusominaisuutena, vaikka ruokana liha on ollut ylellisyystuote vielä 1900-luvun alussakin. Suomessa nykyisen kaltainen runsas lihansyönti on yleistynyt vasta vaurastumisen ja myös eläinten tehotuotannon lisääntymisen myötä. Mitään ”näin on aina tehty” ja ”ihminen on aina” kommentteja ei siis kannata esittää, sillä ihmisten ja muiden elollisten suhde on ollut jatkuvassa muutoksessa läpi historian ja tulee olemaan sitä myös tulevaisuudessa.

Otto Latva, UnSus -projektin tutkijatohtori