Mustan ruudun takana: ”Päällimmäisin fiilis on katkoksen ja kateissa olemisen fiilis”
Hanna Nori
Olemme eläneet nyt kaksi vuotta pandemia-arkea. Tiedustelin yliopistopedagogiikan kurssille osallistuneilta opettajilta, miten he itse olivat kokeneet tämän erikoisen ajan. Vastauksista paljastui, että sekä opettajille että opiskelijoille etäopetus oli tuonut mukanaan niin hyvinvointia lisääviä kuin sitä koetteleviakin piirteitä, joskin jälkimmäisiä selvästi enemmän.
Hyvä ja paha tehokkuus
Korona-ajan hyvinä puolina pidettiin muun muassa sitä, että opetuksen perustavanlaatuiseen uudistamiseen tarjoutui nyt aito mahdollisuus. Myös ajankäytöllisesti etäopetus koettiin tehokkaaksi. Esimerkiksi pienryhmätapaamisista sopiminen ex tempore Zoomin välityksellä oli kätevää. Joillakin opettajilla etätyöskentely paransi keskittymistä, ja samalla vapaa-aikaa jäi enemmän, kun siirtymisiin ei mennyt aikaa. Toisaalta tehokkuuden lisääntymisellä oli myös toisenlainen puoli, kuten seuraava sitaatti osoittaa:
”Tämä tehokkuus tuntuu vievän välillä oman jaksamisen äärimmilleen, sillä luonnollisia taukoja ei juuri ole. Opetus on myös teknisessä mielessä haastavampaa etänä, sillä en esitysmoodissa näe osallistujia. Luennot menevät tästä syystä monologimaisiksi ja ovat kuormittavampia. En osaa sanoa meneekö asiat perille, enkä saa kontaktia opiskelijoihin. Huomaan stressaavani etäopetusta lähiopetusta enemmän, erityisesti silloin kun opetus on englanniksi. Etäopetus tuntuu olevan enemmän opettajan ”show” ja opiskelijat ovat usein melko passiivisia ja saattavat puuhata jotain muuta samanaikaisesti.”
Moni opettaja koki pandemia-ajan hyvin kuormittavana. Etätyön ja vapaa-ajan erottaminen toisistaan vaatii paljon energiaa. Työyhteisö on tuntunut kaukaiselta, koska melkein kaikki kanssakäyminen siirtyi sähköpostiin ja ennalta sovittuihin Zoom-tapaamisiin. Eräs opettaja totesikin, että pandemia-ajalta päällimmäisin fiilis on katkoksen ja kateissa olemisen fiilis. Myös uudet epävarmuudet opetustilanteisiin liittyen oli koettu kuormittavina. Esimerkiksi etäyhteyksien toimivuuteen ja muuhun tekniikkaan liittyvät seikat olivat aiheuttaneet ”harmaita hiuksia”. Netti-yhteyksien toimiminen ei ole omassa kontrollissa, ja tämä luo tarpeetonta ja kuormittavaa henkistä lisätaakkaa.
Etäopetus ja epäinhimillisyyden uhka
Pelkkää etäopetusta kuormittavampana pidettiin kuitenkin samanaikaishybridiä. Zoomissa ja luentosalissa olevia opiskelijoita oli hankala osallistaa yhtä aikaa. Esimerkiksi opetustilan mikrofonit eivät aina napanneet salin keskustelua (maskien läpi) niin, että etänä olleet opiskelijat olisivat kuulleet kunnolla mitä salissa keskusteltiin. Tällaiset kokemukset hybridistä johtivat siihen, että moni opettaja oli siirtynyt pelkkään etäopetukseen ilman live-mahdollisuutta.
Etäopetus hankaloittaa myös opettajan mahdollisuuksia arvioida opiskelijoiden vointia ja jaksamista, sillä epämuodolliset keskustelut olivat vähentyneet tai jääneet kokonaan pois. Eräs kurssilaisemme totesi, että hän otti etäopetuksessa päätavoitteekseen opiskelijoiden kohtaamisen, rauhoittamisen ja selkeän informoimisen muuttuneessa ja turvattomuutta aiheuttaneessa tilanteessa. Moni opettaja koki, että keskeyttämisten määrä oli lisääntynyt. Verkkototeutuksille on helppo ilmoittautua ja niitä on helppo myös karsia pois kun huomaa ettei ehdikään tai jaksakaan kaikkea. Toisaalta muutama opettaja uskoi, että etäopetus on tuonut opiskelijoille huomattavia lisävapauksia ja -mahdollisuuksia opintojensa suorittamiseen. Opinnoista on näin mahdollista tehdä entistä enemmän omannäköisiä. Tämä luonee toisaalta myös paineita siitä, että kaikkea mahdollista tulisi tehdä samanaikaisesti. Kun on totuttu etäaikaan, niin saatetaan vedota siihen, että opetuksen pitäisi olla opiskelijoiden kiireiden takia saatavilla myös jatkossa etänä. Etäily on tehnyt yliopisto-opiskelusta osalle hyvin epäinhimillistä puuhaa, jolloin herkästi unohtuu niin omat rajat kuin opettajien rajallisuus ihmisinä.
Huoli uusista opiskelijoista
Pandemia-ajan uskottiin vaikeuttavan erityisesti uusien opiskelijoiden kiinnittymistä yliopistoyhteisöön. Epävarmuuden ja yksinäisyyden keskellä pandemia-aikana opintonsa aloittaneilta puuttuu tietty realistisuus sen suhteen, miten kannattaa opiskella – ja mikä on riittävää. Uudet opiskelijat ovat alttiita vertaamaan itseään tietynlaisiin ideaalikuviin siitä, millainen on ”superopiskelija”. Toisaalta opiskelijoissa on myös herännyt aitoa auttamishalua: esimerkiksi erään tiedekunnan maisteriohjelman opiskelijat olivat perustaneet opintoasioita käsittelevän toimikunnan, ja välittäneet opettajille viestiä kansainvälisten opiskelijoiden yksinäisyydestä uudessa maassa etäluentojen ja verkkomateriaalien keskellä.
Niin me opettajat kuin opiskelijatkin reagoimme poikkeustilanteisin yksilöllisesti. Maailmanlaajuinen pandemia on kriisi, jossa yhteisöllisyyden tärkeys korostuu. Turun yliopiston viestintä poikkeusajassa sai kiitosta: siitä välittyi armollisuus omaa osaamista ja jaksamista kohtaan, ja konkreettista tukea sai intranetin kattavista etäopetusohjeista.
Kirjoittaja Hanna Nori on UTUPEDA yliopistopedagogiikan keskuksessa työskentelevä kasavatustieteiden laitoksen yliopistotutkija.