Saammeko uuden lain soten asiakkaan ja potilaan itsemääräämisoikeudesta?
Sote-uudistus on taas kerran lähempänä toteutumistaan kuin koskaan aikaisemmin. Tällöin tarkoitetaan tavallisesti laajaa lakipakettia, joka tähtää maakuntahallinnon ja sote-palvelujen uudistamiseen. Koska uudistuksessa on kyse päättäjien vallasta, merkittävistä rahavirroista, markkinoista sekä useimmille tutuista palveluista ja hoitopoluista, sen saama huomio on ymmärrettävää.
Harvemmin on ollut esillä, että lippulaivana purjehtineen sote-uudistuksen vanavedessä on valmisteltu esitys uudeksi sosiaali- ja terveydenhuollon asiakas- ja potilaslaiksi. Sen keskeisin tavoite on yhtenäistää nykyiset perusoikeusrajoitukset ja vaikuttaa siihen, miten asiakkaan ja potilaan tahtoon suhtaudutaan. Esimerkkeinä voi mainita hygieniahaalareiden kiellon tai käytännössä yleistyneiden hoitotahdon ja -toiveen säätelyn tuomisen lakiin. Kuten voi päätellä, lakiesitys koskee erityisesti ihmisiä, jotka ovat riippuvaisia toisten tarjoamasta hoivasta ja hoidosta ja jotka asuvat usein laitoksissa. Tämä selittänee aiheen marginaalista asemaa sote-hankkeissa.
Lakiesitys koetaan kuitenkin kentällä tärkeäksi. Vaikka luonnos avattiin lausunnoille vasta 6. heinäkuuta tänä vuonna, siitä lausui 7. syyskuuta mennessä yhteensä 137 toimijaa skaalalla vammaisjärjestöistä hallinto-oikeuksiin.
Lakiehdotuksen keskiössä ovat huolenpidossa ja hoidossa käytettävät tahdonvastaiset pakkokeinot. Nyt näitä koskevat säännökset on siroteltu ilman suunnitelmallisuutta lukuisiin eri lakeihin. Systematisoinnin seurauksena lakiehdotuksessa on 242 pykälää. Niistä harvaa voi sanoa lyhyeksi ja ytimekkääksi. Siksi ehdotusta onkin arvosteltu hengeltään pakkokeskeiseksi, vaikka sen julkilausuttu tarkoitus on vähentää pakkokeinojen käyttöä, sekä hankalaksi soveltaa sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten työssä.
Kritiikki pitää pitkälti paikkansa, mutta tässä säännöksiä on vaikea kirjoittaa aivan yksinkertaisiksi. Näin siksi, että asiakkaan oikeuden palveluihin ja potilaan oikeuden hoitoon voisi laissa tiivistää ”hyväksi sosiaalityöksi” ja ”hyväksi hoidoksi” ja sitten täyttää tämän tyhjän käsitepullon ammatillisen osaamisen, lääketieteen ja etiikan kriteereillä ala- ja tapauskohtaisesti. Mutta kun oikeudella aletaan rajoittaa asiakkaaseen ja potilaaseen kohdistuvia pakkokeinoja, joudutaan oikeusvaltion rajoille. Siksi nämä velvoitteet on yritettävä säätää lain tasolla tarkkarajaisiksi. Muutoin ketään tuskin voisi käytännössä asettaa niiden ylittämisestä oikeudelliseen vastuuseen ja yksilön oikeudet jäisivät näennäisiksi.
Selvin osoitus, että rajoitussäännösten koostaminen yhteen lakiin ei ole mikään itsestään selvästi käytännössä paras ratkaisu, on nähtävissä siinä, että lastensuojelulakiin jätetään yhä erillinen luku rajoituksista. Toki sitä hieman uudistetaan muun ehdotuksen hengessä. Perusteena on, että lastensuojelussa työskentelevillä olisi myös jatkossa käytössään oma kattava lakinsa lasten asioista. Lisäksi sen soveltamista selventävät aiemmat ennakkoratkaisut.
Ansiona esityksessä nähdään, että niin asiakkaan ja potilaan kuin myös organisaatioiden tasolla korostetaan tietoisia pyrkimyksiä turvata itsemäärääminen. Tätä palvelevat muun muassa yksilökohtaiset ja yksiköiden tason rajoitussuunnitelmat, käytettyjen pakkokeinojen pohdiskelu jälkikäteen sekä sosiaali- ja terveydenhuollon yksiköille esitetty velvollisuus julkistaa kuukausittain helposti saavutettavalla ja ymmärrettävällä tavalla – kuten netissä – tiedot niissä käytetyistä pakkokeinoista.
Tarve kattavalle uudistukselle on todellinen. Iso osa somaattisten sairauksien hoidon ja huolenpidon pakkokeinoista on yhä lähes olemattomalla säädöspohjalla ja sovelletaan jopa rikoslain oppeja pakkotilasta. Erityisesti tämä koskee kasvavaa muistisairaiden joukkoa, jota hoivataan usein lukkojen takana. Heitä varten on tarkoitus luoda aivan uusi päätöslaji eli päätös pitkäaikaisesti alentuneesta itsemääräämiskyvystä ja oikeudesta erityiseen suojeluun.
Esitys vaatii vielä lukuisia teknisiä korjauksia ennen sen tuomista eduskuntaan. Lisäksi perustuslaki-valiokunnan, joka on jo muutenkin ylityöllistetty, on tehtävä siitä tarkka periaatteellinen arvio. Jää siis nähtäväksi, loppuuko ensi keväänä valtiopäivien peliaika. Näin kävi samaa asiaa koskeneelle lakiehdotukselle vuonna 2014, jolloin poliittinen vastatuuli nousi – lähinnä laitosten ylläpitäjien toimesta – ja pysäytti esityksen valiokuntavaiheessa vaalien alla ja esitys raukesi.
Kävi esitykselle sote-uudistuksen pyörteissä miten tahansa, meidän tulisi kannattaa sen ajatusta kouluttaa rajoitustoimenpiteiden oikeaan käyttöön kaikki niistä päättävät ja niitä toteuttavat sote-ammattilaiset, ilman lain pakkoakin. Tämä tie vie ulos työyhteisöissä yhä paikoin rehottavista vääristyneistä alakulttuureista. Tässä Turun yliopisto pystyy osaltaan hyödyntämään monialaista osaamistaan ja vireitä sote-projektejaan.
Pekka Riekkinen
Kirjoittaja on Turun yliopiston hoitotieteen laitoksen sosiaali- ja terveydenhuollon oikeuden opettaja