Yliopistolla oltava mahdollisuus reagoida yhteiskunnan nopeasti muuttuviin koulutustarpeisiin

Kuten kaikki muistamme vuoden 2009 yliopistolain yksi keskeinen tavoite piti olla yliopistojen autonomian merkittävä lisääminen. Turun yliopistolle, jonka syntyhistoria on ”Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle”, tämä on erityisen tärkeää.

Minulla on ollut onni toimia erilaisissa yliopistollisissa tehtävissä jo yli 45 vuotta. Niistä olen saanut toimia yliopistojen johtotehtävissä koko tämän yliopistolain voimassaoloajan. Pidin ja pidän edelleen vuoden 2009 yliopistolain uudistusta erittäin tervetulleena ja perussisällöltään yliopistoelämää monin tavoin virvoittavana.

Viime vuosina on kuitenkin välillä joutunut miettimään, oliko yliopistolain tavoite yliopistojen autonomian lisäämisestä aito vai pelkkä korulause. Vai oliko se alun perin tarkoitettu vain osalle yliopistoja?

On selvää, että joidenkin asioiden osalta yliopiston oma päätäntävalta on merkittävästi kasvanut. Edelleen on kuitenkin paljon tehtävää, jotta voitaisiin puhua aidosta yliopiston autonomiasta ja sen koulutuksellisesta ja tutkimuksellisesta riippumattomuudesta päivänpolitiikasta.

Jotta ei syntyisi väärinkäsityksiä huomautan heti alkuun, että ymmärrän varsin hyvin yliopistojen taloudellisen riippuvuuden valtiosta. Ymmärrän myös yhteiskunnan ja veronmaksajien meille asettamat velvoitteet, joihin vastaamista mahdollisimman hyvin pidämme yliopistoissa kunnia-asiana.

Autonomia on kuitenkin paljon muutakin kuin vain euroja.

Olen vakuuttunut, että kaikki suomalaiset yliopistot pyrkivät parhaansa mukaan toimimaan isänmaan ja ihmiskunnan parhaaksi.

Yliopistojen autonomiaa voimakkaasti rajaavista varsin käytännöllisistä tekijöistä mainitsen tästä kaksi. Viime vuosien rahoituksen pirstalointi eli ns. ”hankehumppa” ja ylempien tutkintojen luvanvaraisuus alakohtaisine kiintiöineen.

Tarkastelen nyt vain näistä jälkimmäistä, koska ensin mainitusta pois pääseminen ei vaadi lakiin ja asetuksiin liittyviä muutoksia, vaan on enemmän päivänpoliittinen kysymys.

Kysymys meille siis kuuluu: palveleeko nykyinen järjestelmämme tutkinnoista parhaalla mahdollisella tavalla yliopiston kykyä täyttää tehtäväänsä ja millä tavoin tätä kykyä voitaisiin helpoimmin ja kustannustehokkaimmin lisätä.

Vastauksena ehdotan, että yliopistoille asetetaan pelkkä ylempien tutkintojen kiintiö ilman alakohtaisia kiintiöitä. Samalla koulutusvastuut ja -kiellot poistetaan. Tämä olisi hyvä alku yliopistojen todellisen autonomian lisäämiseksi ja antaisi oivan pohjan lähteä uudella tavalla rakentamaan yliopistojen ja valtion välistä luottamuksellista suhdetta.

Totean kaksi asiaa, jotka on hyvä pitää mielessä, kun tätä ehdotusta arvioidaan.

Ensiksi, yliopistojen rahoitusmalli on meillä lähes kokonaan suoritepohjainen, ja siinä suoritetuilla tutkinnoilla on keskeinen asema. Juuri vahvistetussa uudessa rahoitusmallissa suoritepohjaisuus säilyy ja tutkinnot on lisäksi jaettu kolmeen eri kalleuskoriin.

Toiseksi, sekä kandidaatin että tohtorin tutkinnoissa on jo nyt ainoastaan yliopistokohtaiset kiintiöt. Meillä on nyt useamman vuoden kokemus näistä yhtenäisistä kiintiöistä ja kokemus on varsin positiivinen.

Näillä perusteilla sekä visiolla siitä, millaiseksi työelämä kehittyy, uskon, että olisi viisautta luopua kokonaan myös ylempien tutkintojen alakohtaisista kiintiöistä ja antaa kullekin yliopistolle ainoastaan yksi ylempien tutkintojen kiintiö. Yliopiston hallitus on oikea toimija päättämään siitä, millainen koulutusprofiili yliopistolle halutaan rakentaa. Koulutusprofiilin tulisi mahdollisimman joustavasti ja ajantasaisesti vastata koko maan ja oman alueen koulutustarpeisiin.

Tähän liittyisi mielestäni selkeitä etuja nykyiseen malliin verrattuna. Yksittäisenä toimenpiteenä se lisäisi enemmän kuin ehkä mikään muu tunnistamani toimenpide yliopistojen todellista päätäntävaltaa.

Tämä olisi yksinkertainen laki-/asetusmuutos, joka olisi jotakuinkin kustannusneutraali valtiolle. Olen varma, että se antaisi yliopistoille nykyistä huomattavasti joustavammat ja nopeammat mahdollisuudet reagoida yhteiskunnan muuttuviin työvoimatarpeisiin. Jo tällä hetkellä seuraamme tarkasti meiltä valmistuneiden työllistymistä. Kahden vuoden mittaisilla maisteriohjelmilla pystyisimme varsin nopeasti reagoimaan nopeastikin vaihtuviin työvoimatarpeisiin.

Lisäksi tämä malli tukisi aikaisempaa paremmin yliopiston itsensä valitsemia tutkimusalueita ja tukisi paljon paremmin yliopiston roolia alueellisen kehittämisen moottorina. Olen vakuuttunut, että ehdotettu muutos johtaisi kokonaisuutta ajatellen nykyistä parempaan lopputulokseen. Lisäksi malli vähentäisi byrokratiaa.

Minun on vaikea uskoa, että yhteen kiintiöön siirtyminen johtaisi siihen, että joku yliopisto kouluttaisi vain ns. halpoja aloja, tai aloja, jotka eivät tänä päivänä enää ole relevantteja työelämässä. Niin tyhmiä me emme sentään ole. Lisäksi uuden rahoitusmallin kolme kalleuskoria estää tehokkaasti halun keskittyä ainoastaan yhteen koriin.

Selkeä etu, joka ehdotettuun malliin myös liittyisi, on ns. elinikäisen oppimisen koulutuksen järjestäminen. Tässä mallissa voisimme huomattavan joustavasti vastata jatkuvan oppimisen tarpeisiin.

Optimaalisen koulutuspolitiikan suunnitteleminen on tunnetusti erittäin vaikeata. Se on vaikeata erityisesti sen vuoksi, että suunnittelu tehdään vanhoilla tiedoilla maailmaan, jota ei ole vielä olemassa. Toiseksi se on vaikeata siksi, että nykyjärjestelmässä puhumme usean vuoden suunnittelujaksoista, jotka yhdistettynä pitkiin toteutusjaksoihin merkitsevät sitä, että voi kulua lähes vuosikymmen lääkkeen tarpeen tunnistamisesta ennen kuin lääkettä on tarjolla nautittavaksi.

Kaikki, jotka ovat käyneet armeijan muistavat, miten tavallista siellä, ainakin ennen, oli hirveä kiire odottamaan. Rynnättiin tien varteen odottamaan autoja, joiden piti jo olla siellä ja jotka sitten ilmaantuivat parin tunnin kuluttua.

Koulutuspolitiikassa meillä on nykyisellä mallilla usein päinvastainen tilanne. Tunnistetaan tarve, odotetaan kaikessa rauhassa vähintään yksi vaalikausi, usein siirretään aivan ilmeisiä ratkaisuja, jotta voidaan sitten toteuttaa asioita kovalla tohinalla erilaisten hankkeiden kautta.

Miksi emme lyhentäisi odotusaikaa, keskittyisi toteuttamiseen ja tekisi sen kaikessa rauhassa, hallitusti ja halvemmalla.

Hyvät kuulijat, on selvää, että tarvitsemme uudenlaisia toimintamalleja, jotta pystymme tulevaisuudessa paremmin reagoimaan yhteiskunnan nopeasti muuttuviin tarpeisiin. Yliopistojen todellisen päätäntävallan lisääminen koulutusratkaisuissa olisi yksi tilannetta selkeästi parantava ratkaisu.

Kalervo Väänänen
Kirjoittaja on Turun yliopiston rehtori. Väänäsen kausi rehtorina päättyy 31.7.2019. Kirjoitus perustuu vuosijuhlapuheeseen Turun yliopiston 99. vuosijuhlassa 28.2.2019.



FacebooktwitterFacebooktwitter

2 Comments

  1. Kiitokset tästä. Kysymys kuuluu “Mitä hyötyä on nykyisestä tutkintojen alakohtaisesta säätelystä? Kenen etuja se palvelee?”

    • Yhteiskunnan varmaan, mikäli hyväntahtoisesti oletamme, että säätelijän tarkoitus on varmistaa, että korkeakoululaitos tuottaa riittävät määrät eri alojen osaajia yhteiskunnan tarpeisiin, muttei kuitenkaan liikaa. Koska Suomessa yhteiskunta maksaa viulut, on mielestäni teoriatasolla ihan perusteltua, että asiaa voidaan kontrolloida ainakin periaatteessa demokraattisen systeemin välityksellä. Eri asia on sitten tietysti, miten hyvin tai optimaalisesti tämä käytännössä toteutuu.

      Sinänsä en (itse yliopistolaisena) ole ollenkaan varma, ovatko yliopistot tässä asiassa mitenkään erityisen luotettavia toimijoita, ovathan ne ilolla ajamassa alas suomenkielistä koulutustakin, vaikka Suomen kielen lautakunta on jo vuodesta 2010 pyytänyt niitä noudattamaan asiassa edes lakia. Luulen, että yliopisto pyrkii järjestämään koulutusratkaisut tismalleen niin, kuin se uskoo pystyvänsä optimoimaan rahoituksensa tähän toimintaan. Tässä taas poliittisen järjestelmän rooli siirtyisi suorasta sanelusta rahoituskriteereillä hallitsemisen suuntaan, mikä tietysti nytkin on jo olemassa.

Vastaa käyttäjälle Sepeteus Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *