Filosofian historia ja ihmisenä olemisen käsitteellisyys

Valtteri Viljanen

Ihmistieteellisen tutkimuksen merkittävimmät saavutukset ovat usein liittyneet sen osoittamiseen, että kulttuurissamme itsestään selvinä välttämättömyyksinä pidetyt ilmiöt ovatkin historiallisten ja monin tavoin sattumanvaraisten kehityskulkujen määrittämiä.

Hans-Georg Gadamerin, Jürgen Habermasin ja Michel Foucault’n kaltaisten ajattelijoiden mukaan ihmistieteiden tehtävä onkin ennen kaikkea lisätä ajattelumme liikkumatilaa antamalla meille välineitä suhtautua kriittisesti siihen todellisuuteen, johon olemme kasvaneet. Näin ihmistieteet voivat tarjota meille mahdollisuuden kysyä, miten meistä on tullut sellaisia kuin olemme ja miten voisimme olla toisin. Ilman tällaista liikkumatilaa on vaikeaa – jos ei mahdotonta – käsittää, millaista tulevaisuutta haluamme olla rakentamassa.

Saattaa tuntua yllättävältä, että edellä mainittu pätee myös siihen, mitä käsitteellä ymmärrämme. Tämä johtuu siitä, että nykyinen käsityksemme käsitteestä on päätynyt määrittämään ratkaisevalla tavalla sitä, mitä ajattelulla ylipäätään länsimaisessa kulttuurissa tarkoitetaan.

Erityisesti teknis-tieteellisen käsitteellistämisen kautta olemme pyrkineet ottamaan todellisuuden haltuun loputtomalla suunnittelulla, organisoimisella, kaavailulla ja laskelmoinnilla. Tämän lähestymistavan hyödyt ovat olleet kiistattomia – harva meistä lienee valmis elämään ilman vaikkapa informaatioteknologiaa tai modernia lääketiedettä – ja niistä on pitkälti kiittäminen ennakkoluulottomien käsitteellisten hypoteesien kautta saavutettuja tieteellisiä tutkimustuloksia. Tästä seuranneen kehitysuskon optimismi on kuitenkin alkanut vaihtua pessimismiin, niin selviksi ovat käyneet suunnittelevan ajattelumme varjopuolet: se on sysännyt liikkeelle prosesseja, joita meidän on äärimmäisen vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta, hallita.

Ennen kaikkea ilmastokriisi on mittaluokaltaan ja kompleksisuudeltaan tunnetusti niin valtava, ettei näköpiirissä valitettavasti näytä olevan käsitteellistä viitekehystä, joka mahdollistaisi sen hallitsemisen.

Voidaankin sanoa, että länsimainen ihminen on ensi sijassa käsitteellistävä eläin. Sellaisena hän on kuitenkin myös yksilönä pahasti kiipelissä itsensä kanssa. Olemme tulleet yhä tietoisemmiksi siitä, että mielenrauhan saavuttamista on turha toivoa niin kauan kuin elämme lakkaamattoman suunnittelun hallitsemaa elämää, jossa vaarana on kosketuksen kadottaminen nykyhetkeen ja sen konkretiaan. Tästä kertovat paitsi kirjakauppojen loputtomat hyllymetrit self-help-teoksia myös meditoimisen nouseminen koko kansan harrastukseksi. On annettava tunnustus: olemme tässä suhteessa diagnosoineet tilamme aivan oikein, onhan ns. mindfulness eräänlainen kevytmuoto Kiinassa ja Japanissa vuosisatojen saatossa kehittyneestä zen-buddhalaisuudesta, jonka mukaan nimenomaan kielellis-käsitteellinen ajattelu on kaiken pahan alku ja juuri. Näin siitä syystä, että käsitteellistäminen keinotekoisesti ”pilkkoo” alati virtaavan todellisuuden, mikä tekee todellisuuden välittömän ja aidon kokemisen mahdottomaksi – ja ihmisen murehtimisesta sairaaksi abstraktioiden joukossa vaeltavaksi olennoksi, joka on henkisesti aina jossakin muualla kuin tässä, täällä, nyt.

Filosofiassa käsitteitä on pidetty niin merkittävinä ennen kaikkea siksi, että vain niiden on katsottu voivan tehdä ajattelusta yleistä: ne ovat yleisiä kognitiivisia sääntöjä, jotka soveltuvat yksittäisiin objekteihin, sallien meidän ikään kuin ”poimia” todellisuuden moninaisuudesta sellaisia olentoja kuin puu, pöytä, atomi tai aivosolu. Tässä katsannossa yksittäiset oliot ikään kuin upotetaan – teknisesti ilmaistuna subsumoidaan – relevantin yleiskäsitteen alle; näin voimme jäsentää maailmaa tavalla, jota ilman se ei voisi olla meille ymmärrettävä.

Vaikka saattaakin olla vaikea nähdä, miten voisimme tulla toimeen ilman tällä tavoin ymmärrettyä käsitteellistämistä, tiedostetaan huonosti, kuinka myöhäinen on tällainen näkemys mielen ja maailman välisestä suhteesta: sen esittää vasta Immanuel Kant (1724–1804) pääteoksessaan Puhtaan järjen kritiikki (1781/87). Kantin vaikutus on ollut aina 1700-luvun lopulta alkaen suorastaan ällistyttävän voimakas: hän onnistui lyömään läpi – ei enempää eikä vähempää kuin – käsitteellisen käänteen, jota ei edes käänteeksi enää tunnisteta; niin luonnolliselta kantilaista perua oleva näkemys eri muunnelmineen nykyään tuntuu.

Historiaa kirjoitetaan voittajien näkökulmasta, eikä intellektuaalisten kamppailujen alue muodosta tästä poikkeusta: Kant hioi linssin, jonka läpi hänen merkittävimpiä edeltäjiään on luettu. Tästä näkökulmasta ns. rationalistifilosofien Descartesin (1596–1650), Spinozan (1632–77) ja Leibnizin (1646–1716) kaltaiset ”esikantilaiset” ajattelijat näyttäytyvät jonkinlaisina yli-intellektualistina dogmaatikkoina, jotka kummallisesti sivuuttavat aistihavainnon merkityksen tiedon lähteenä. Tämän karikatyyrin välttämäiseksi heitä onkin pyrittävä ymmärtämään heidän omassa historiallisessa viitekehyksessään. Vain näin on mahdollista tehdä tutkimusta, joka on kohteelleen uskollista eikä pakota sitä jälkikäteen esitettyyn muottiin.

Vaikka tällaisen tutkimuksen aineisto on sinänsä hyvin tunnettu ja laajalti saatavilla, se muodostaa kuitenkin erittäin kattavan ja haastavan tekstikokonaisuuden, jonka luonteesta ei mitenkään voi päästä perille vain nojatuolipohdinnoilla: professionaalinen filosofianhistoriallinen tutkimus perustuu primaari- ja sekundaarilähteiden lukeneisuuteen, jonka edellytys on yksinkertaisesti raaka työ. Vain näin on mahdollista olla sensitiivinen tutkimuskohteen historiallisuudelle tavalla, joka voi avata uusia näkökulmia länsimaisen ajattelun historiaan. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö tällaisella tutkimuksella voisi olla painavaa sanottavaa nykyajattelulle, päinvastoin: tulkinnallinen uskollisuus menneille filosofeille mahdollistaa nykyfilosofian kriittisen arvioinnin ja on omiaan paljastamaan, mitä olemme taipuvaisia pitämään itsestäänselvyytenä.

Näin ymmärretyn filosofian historian perimmäinen ihmistieteellinen päämäärä on älyllisen liikkumavaran laajentaminen nykyajassa, jonka ajallinen horisontti on yhä useammin kutistumassa 140 merkin twiittausten tai alle tuhannen sanan blogikirjoitusten mittaiseksi.

Valtteri Viljanen
Kirjoittaja johtaa Emil Aaltosen Säätiön rahoittamaa hanketta Moderni näkemys käsitteestä: synty ja kritiikki (2020–2022), toimii erikoistutkijana Suomen Akatemian hankkeessa Viraalinen kulttuuri 1800-luvun alun Euroopassa ja on lukuvuoden 2019–2020 Honorary Research Fellow Birkbeck, University of Londonissa.

Kategoriat: Tiede, TutkimusAvainsanat: ,

2 responses to “Filosofian historia ja ihmisenä olemisen käsitteellisyys”

  1. Egon Friedellin kulttuurihistorian mukaan uuden ajan sairaus on rationalismi.
    Järjellisyyttä toki tarvitaan sen havaitsemiseksi, mikä on järjetöntä. Tunne tai pikemminkin sosiaalinen mieliala on se, joka ohjaa päätöksentekoa niin yhteiskunnassa kuin yksilötasolla.

    Hyvin huolestuttavaa…

    • Ei kai kukaan enää tosissaan väitä että järki ja tunteet olisi erotettavissa.

Vastaa käyttäjälle Jesse Soininen Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *