Futures research for environmental management and research – what is it and why should we pay attention? / Tulevaisuuden tutkimus osana ympäristönhoitoa ja tutkimusta – mitä se on ja miksi sen pitäisi kiinnostaa? (Written by Maria Tuomi)

Written by fabach

profile1The writer is a PhD student at the Section of ecology (Turku University). She works on arctic community ecology and herbivore-plant-soil interactions, with strong interests towards methodology, social-ecological systems, futures research and… well, all things complex and complicated. Free-time activities feature e.g. dogs, outdoor life, cooking, carpentry, friends and beer (drinking and brewing).

As an environmentalist it is easy to feel like continuously being one step behind. Oftentimes, management actions and research efforts are merely reacting to changes in the social-ecological environment and trying to minimize the damage. As many people argue (see references below), including myself, this might not have to be quite so. Being one step ahead would require changes in how we know the future and how we use that knowledge.

Thinking about the future is omnipresent in human behavior, with applications ranging from mundane shopping list planning to weather forecasting and advanced strategic planning done by multinational corporations or governmental agencies. Despite deep historical and, indeed, innate behavioral roots of futures thinking, codification and systematization of the diverse practices into an academic field, Futures research, is very recent. Futures research as a field can be described as holistic, complex, normative and multidisciplinary action science. It is no “crystal ball” practice, nor is it non-transparent guesswork. On the contrary, futurists deploy established methods from various other disciplines as well as some specialist methods, and use flexibly both quantitative and qualitative data. At the core of Futures research is the aim to identify alternative futures: those that are possible, probable and/or preferable. Through this systematic study of the future, uncertainty of the futures is acknowledged, most influential sources of uncertainty are identified and harnessed to aid robust and adaptable mid- to long term strategy planning and decision making.

Many of the futures research techniques such as Delphi and scenario planning were initially developed and used by corporations and governments, especially in the military sector. For them, futures methods offered a functioning “early warning system”, which directly benefitted national security or helped companies to rapidly exploit emerging opportunities or avoid threats. Now, through establishment of an academic discipline with defined epistemology, methodologies and ethics, Futures research has become increasingly accessible and attractive to other disciplines and organizations. In our rapidly changing, interconnected and complex world, this is no wonder; foresight and anticipation are perhaps needed more than ever.

The benefits of implementing futures research methods, or a set of them in what is called strategic foresight, arise when uncertainty in the external environment is high, and issues of concern are those of long-term. This is, indisputably, the case for many pressing questions in environmental research and management: global changes in climate, nutrient pollution and invasive species introductions are combined with regional and local scale social-ecological drivers to create unique challenges for environmental management. There are no “one size fits all” answers. Ecosystems and social-ecological systems are full of discontinuous dynamics and tipping points that we are only beginning to understand. Another reason to implement strategic foresight into the environmental sector is the method’s inherent multi- and interdisciplinarity, given that successful and sustainable management necessitates taking ecological, social, economic, political and cultural factors into account. Decision making that is based on holistic evaluation of alternative futures often has the ability to meet these criteria.

How do we then gain useful, “reliable” knowledge of complex alternative futures, and how should this information be used? First and foremost any foresight effort must be based on a clearly defined issue of concern and system boundaries, including stakeholder identification. Second, and perhaps equally foremost, a foresight effort should have clear connectivity to decision making or strategy development, to ensure efficient use of gained knowledge. A basic step in strategic foresight includes identifying potentially impactful drivers that are known (megatrends and trends) and those that are only emerging, existing at the fringes of society (weak signals). This process, often called horizon scanning, involves meticulous use of various literary sources and expert knowledge. After gaining understanding of relevant drivers and key sources of uncertainty, evaluation of their complex interactions, causalities and ripple-effects set foundations for formulation of descriptions of alternative futures. Different strategy and action options, their performance, strengths and weaknesses, can then be evaluated against the set of alternative futures. Scenario planning is perhaps the most used method for constructing coherent and holistic alternative futures, however a multi-method approach can be useful to ensure sufficient degree of criticism. Work phases described above require active contribution from people representing different fields of knowledge. More than anything, they require outside-the-box thinking, and critical evaluation of one’s own preconceptions, boundaries of imagination and knowledge.

Planning for futures uncertainties as opposed to reacting to present changes does not come without trade-offs related to resource use. Incorporating systematic strategic foresight as part of environmental management or research planning requires monetary resources, the lack of which often hinders wider and continuous implementation. However, more often than not prevention and mitigation come cheaper than rebuilding and adaptation, even when the latter are possible. Proper strategic foresight can thus help to minimize the risks and maximize benefits and cost-effective use of resources. Implementing strategic foresight as opposed to single futures research methods (e.g. a one-off horizon scanning) is highly recommendable to obtain reliable, updated and critical assessments of alternative futures as well as implementation of that knowledge into good strategy options and robust, sustainable policies.

Finally, Futures research has a prominent normative side, whenever preferable or desirable futures and visions are discussed and evaluated. In rapidly changing ecosystems, setting historical baselines for conservation actions is becoming harder to justify. What then should we protect and conserve, especially if trade-offs exist between species conservation and biodiversity, ecosystem services and ecosystem function? For many ecosystems that are strongly modified by human action (sometimes called novel or hybrid ecosystems), these are relevant and pressing questions. But this is only one side of the story. In complex social-ecological systems views, values and desires of various stakeholders are often contradictory. Navigating through the incompatible interests poses a massive challenge for management of common resources and nature; here combining participatory foresight techniques with e.g. adaptive management could be beneficial. Through implementing foresight methods, value judgments become explicit: whose interests are served, who gets to decide which are criteria that define a desirable future? Last but not least, implementing foresight methods make consequences of human actions explicit. Inaction is action as much as action in shaping our futures.

Kirjoittaja on jatko-opiskelija ekologian osastolla (Turun Yliopisto). Hän tekee väitöskirjaa arktisesta yhteisöekologiasta ja laiduntaja-kasvi-maaperä vuorovaikutuksista ja on erityisen kiinnostunut metodologiasta, sosiaalis-ekologisista systeemeistä ja tulevaisuudentutkimuksesta. Vapaa-aika kuluu mm. koirien, ulkoilun, kokkauksen, rakennusprojektien, ystävien ja oluenpanon parissa.

Ympäristöalan asiantuntijana on kenties sangen tavallista tuntea olevansa jatkuvasti askeleen jäljessä. Usein luonnonhoidolliset toimenpiteet ja tutkimustyö keskittyvät jo tapahtuviin ja tapahtuneisiin muutoksiin ympäristössämme ja niihin reagointiin. Työmme keskiössä on jo tapahtuneiden vahinkojen minimointi ja korjaaminen, tulipalojen sammuttaminen. Tilanne voisi olla toisinkin: askeleen edellä oleminen vaatii kuitenkin suurta muutosta siinä, miten ajattelemme ja tiedämme tulevaisuudesta sekä siinä miten käytämme tätä tietoa.

Tulevaisuusajattelu on vahvasti läsnä ihmisen käytöksessä ja jokapäiväisessä elämässä. Esimerkit tästä ulottuvat ostoslistan suunnittelusta päivittäisiin säätiedotuksiin, sekä monien yritysten ja valtion virastojen tekemään strategiseen suunnitteluun. Huolimatta ihmisten sisäänrakennetusta taipumuksesta tulevaisuusajatteluun, siihen liittyvien tapojen ja menetelmien järjestäytyminen akateemiseksi tieteenalaksi, tulevaisuudentutkimukseksi, on tapahtunut vasta sangen hiljattain. Tieteenalana tulevaisuudentutkimus on holistista, kompleksia, normatiivista ja monitieteistä ja se pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan yhteiskuntaan ja päätöksentekoon. Se on kaukana kristallipalloista ja perusteettomista arvailuista. Tulevaisuudentutkijat käyttävät monipuolisesti sekä muiden tieteenalojen menetelmiä että omia alan erikoismetodeja, ja hyödyntävät usein laadullista ja määrällistä tietoa toisiaan täydentävästi. Tulevaisuudentutkimuksen keskeinen tavoite on vaihtoehtoisten tulevaisuuksien tunnistaminen: näitä ovat mahdolliset, todennäköiset ja/tai toivottavat tulevaisuudet. Tulevaisuuden systemaattisen tutkimisen avulla tulevaisuuden keskeiset epävarmuustekijät voidaan tunnistaa, mikä mahdollistaa robustin ja mukautuvan keski- ja pitkän aikavälin strategisen suunnittelun ja päätöksenteon.

Monet tulevaisuudentutkimuksen perusmetodit kuten Delphi ja skenaariosuunnittelu kehitettiin alun perin suuryritysten ja armeijan toimesta. Näille toimijoille tulevaisuudentutkimus tarjosi ”varoitusjärjestelmän”, mikä lisäsi kansallista turvallisuutta ja auttoi yrityksiä reagoimaan nopeasti uusiin mahdollisuuksiin ja välttämään uhkia. Tulevaisuudentutkimuksen muodostettua oman tieteenalansa selkeästi määriteltyine metodeineen, eettisine ohjeineen ja tiedon teorioineen, sen houkuttelevuus muiden tieteenalojen ja sektoreiden silmissä on vain kasvanut. Tämä ei liene ihme nykypäivän nopeasti muuttuvassa ja kompleksissa maailmassa: kaukokatseisuutta ja ennakointia tarvitaan kenties enemmän kuin koskaan.

Tulevaisuudentutkimuksen tarjoamat edut nousevat esiin etenkin silloin kun ulkoisessa ympäristössä on paljon epävarmuustekijöitä ja kun kyse on pitkän aikavälin ongelmista ja ratkaisuista. Tämä on eittämättä tilanne monien ympäristönhoidon ja ympäristöalan tutkimuskysymysten kohdalla: ilmastonmuutos, ravinnelaskeumat ja uudet vieraslajit yhdistettynä paikallisiin sosiaalis-ekologisiin muuttujiin luovat jatkuvasti uusia, vaikeasti ennakoitavia haasteita ympäristönhoidolle ja yhteisten resurssien käytölle. Lisäksi ekosysteemit ovat täynnä epälineaarisuutta ja taitekohtia, joita alamme vasta ymmärtää. Lisäsyy tulevaisuusmetodien käytölle ympäristönhoidossa on niiden sisäänrakennettu monitieteisyys. Monesti menestyksekäs ja kestävä luonnonhoito vaatii ekologisten, sosiaalisten, ekonomisten, poliittisten ja kulttuuristen aspektien tarkastelua yhdessä. Tulevaisuudentutkimuksen kautta saatuun tietoon pohjaava päätöksenteko voi usein täyttää nämä kriteerit.

Miten luotettavaa tulevaisuustietoa sitten saadaan, ja miten sitä tulisi käyttää? Ensiksi, tulevaisuustyön tulisi aina perustua selkeästi määriteltyihin kysymykseen tai ongelmaan ja systeemirajoihin sekä sidosryhmien tunnistamiseen. Lisäksi tulevaisuustyöllä tulisi olla selkeä yhteys päätöksentekoon tai strategiatyöhön, jotta tulevaisuustiedon tehokas ja tiedostava käyttö olisi turvattu. Itse tulevaisuuden analyysi alkaa usein ympäristön tärkeiden epävarmuus- ja muutostekijöiden tunnistamisella: näitä ovat megatrendit, trendit ja heikot signaalit – tätä vaihetta kutsutaan usein tulevaisuuden luotaukseksi (engl. horizon scanning). Kun tulevaisuuteen liittyvät olennaisimmat epävarmuus- ja muutostekijät on tunnistettu, alkaa niiden välisten monimutkaisten vuorovaikutusten, kausaliteettien ja kerrannaisvaikutusten tunnistaminen esimerkiksi skenaarioiden avulla. Tämän vaiheen lopputuloksena on sarja koherentteja, holistisia ja perusteltuja vaihtoehtoisia tulevaisuuskuvauksia, joita vasten eri toimenpide- ja strategiavaihtoehtoja voidaan arvioida. Vaikka skenaariotyöskentely on hyvä ja usein käytetty tekniikka, riittävä kriittisyys tulevaisuudenkuvauksia kohtaan voidaan varmistaa käyttämällä useita, toisiaan täydentäviä metodeja yhdessä. Edellä kuvatut työvaiheet vaativat monesti useiden eri alojen asiantuntijoiden työpanoksen. Ennen kaikkea ne vaativat luovaa ajattelua sekä omien ennakkokäsitysten ja käsitys- ja kuvittelukyvyn rajojen tunnistamista.

Tulevaisuuden epävarmuustekijöihin varautumiseen nykyhetken muutoksiin reagoimisen sijaan liittyy resurssien käytön vaihtokauppoja ja valintoja. Tulevaisuudentutkimuksen systemaattinen käyttö osana ympäristönhoidon ja tutkimuksen suunnittelua vaatii rahoitusta, jonka puute on usein esteenä tulevaisuusmetodien käytölle. Monesti varautuminen ja ennaltaehkäisy ovat kuitenkin kaiken kaikkiaan halvempia toimintatapoja kuin korjaaminen ja sopeutuminen, niissä tapauksissa kun jälkimmäiset ovat edes mahdollisia. Tulevaisuusmenetelmien ja -tiedon käyttö voi siten auttaa paitsi riskien minimoimisessa, myös pitkän aikavälin investointien hyötyjen ja kustannustehokkuuden maksimoinnissa.

Lopuksi, tulevaisuudentutkimukseen liittyy arvokysymysten käsittelyä aina kun tutkimuksen kohteena ovat toivotut tulevaisuudet. Nopeasti muuttuvissa ekosysteemeissämme historiallisten ”alkuperäistilojen” määrittäminen on vaikeaa ja jopa kyseenalaista. Mitä meidän sitten tulisi suojella ja vaalia, etenkin tilanteissa joissa valinta täytyisi tehdä lajiensuojelun ja monimuotoisuuden, ekosysteemipalvelun tai ekosysteemin tietynlaisen toiminnan tai tilan välillä? Monissa ihmistoiminnan voimakkaasti muokkaamissa ekosysteemeissä (ns. hybridi- tai uusioekosysteemit, engl. hybrid & novel ecosystems) kysymys on aiheellinen ja akuutti. Tällainen pohdinta on kuitenkin vain osa vieläkin suurempaa kokonaisuutta. Komplekseissa sosiaalis-ekologisissa systeemeissä eri sidosryhmien näkemykset, arvot ja toiveet ovat usein ristiriidassa. Näiden erilaisten intressien välissä navigoinnin helpottamiseksi ja niiden yhteensovittamiseksi tulevaisuudentutkimuksen osallistavien menetelmien yhdistäminen esimerkiksi mukautuvaan suunnitteluun voisi olla kannattavaa. Tulevaisuusmetodien käyttö vaatii nimittäin arvovalintojen eksplisiittistä tiedostamista ja kommunikointia: kuka saa päättää millä kriteereillä arvotamme tulevaisuuksia ja valitsemme toivotun tulevaisuuden, kenen intressit painavat eniten ja miksi? Tämän lisäksi tulevaisuusmetodien käyttö pakottaa analysoimaan ihmistoiminnan seuraukset. Toimimattomuus on tällöin toimintaa siinä missä toimintakin: molemmat vaikuttavat yhtä lailla yhteiseen tulevaisuuteemme.

Cook et al. 2014: Strategic foresight: how planning for the unpredictable can improve environmental decision-making. Trends in Ecology and Evolution 29, 9:531-541.

Bengston, et al. 2012: Strengthening environmental foresight: potential contributions of futures research. Ecology and Society 17(2): 10. http://dx.doi.org/10.5751/ES-04794-170210

Bell 2003: Foundations of Futures Studies, Volume 1: Human Science for a New Era. Transaction Publishers, Piscataway, New Jersey. ISBN: 978-1-4128-2379-1.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *