Certainty versus the truth (with a guest appearance from Jack Chick tracts)

Tapani studies Ugandan rainforest wasps and their species richness. Today he’s taking us on a longish hike through creationist tracts, scientific prejudices and the pitfalls involved in staring at African insects.

FI: Tapani tutkii Ugandan sademetsän pistiäisiä ja niitten lajirikkautta. Tässä kirjoituksessa kuljetaan äärikristittyjen sarjakuvien kautta tieteellisten ennakkoluulojen maailmaan – luvassa myös mielivaltaisesti lajeihin väännettyjä sademetsän hyönteisiä.

SV: Tapani studerar parasitsteklar från Ugandas regnskog och deras artrikedom. Idag tar han oss på en längre färd genom kreationisthäften, vetenskapliga fördomar och riskerna i att stirra på afrikanska insekter.

Certainty versus the truth

Ah, Jack Chick tracts, those delightfully bizarre comic leaflets that attack everything from evolution to Harry Potter! Such perfect examples of the themes I intend to address!

But before I start, I’d better point out an easily overlooked fact: anti-evolution is not an issue in Finland. Not really. Certainly not compared to the USA (and lately, Turkey). I’d even call it one of the defining experiences of my generation of Finnish biology students: we’ve all opened our textbooks, seen the long chapter on “justifying evolution”, and wondered what the hell that’s doing there.. it’s just not as relevant to us as to the (mostly American) authors.

In other words, Jack Chick tracts are not really the topic of this essay. Fixed ideas, and the triumph of cherished world views over truth, are what I’m writing about. It’s just that I can’t resist using the tracts as examples; what’s not to like?

Jack Chick

The above, dear friends, is Jack Chick at his best most typical 😀 These tracts, short leaflets in comic book format, are typically left in toilets or other public sites. They are there to convert passers by to the one true faith, Mr. Jack Chick’s brand of American fundamentalist Christianity. They do so by warning you of the countless things which will send you to hell: not only is atheism a threat to your soul, but so is the Mormon church, the Catholic church, Halloween, Harry Potter, obelisks (yes, obelisks), any Bible not translated in 1611…

Need I mention that evolution is on the list?

Evolution, I am warned, will send my soul to brimstone-laden hell. Only repenting my sins and “inviting Jesus into my heart” will save me from the eternal fire – instructions and contact info helpfully appear at the end of each tract. The tracts also go to extreme lengths trying to convince me that evolution can’t, just can’t be true. The logic may be tortuous, and reflect an understanding of evolutionary theory that is, erm.. interesting…

Up to that that point, I’d have said: fair enough. The writer believes in a certain way? OK by me. He also wants to tell me what he believes in? Well.. OKish, even if he does so rather aggressively. The writer tries to logically disprove evolution, despite obviously not knowing the first thing about it? How sweet, but more than a tad ridiculous too.

So where do these desperate attempts to show that dinosaurs were hunted to extinction by humans etc come from? They are certainly not the ramblings of a lone crackpot; I’ve bashed Jack Chick quite enough, he had a huge following who genuinely admired his work – and even after his death (last October) the tracts still appear. Nor are they the inevitable result of his faith: I’m a Christian yet see no reason to deny the truth. Why did he?

I’m not going to give the complete answer (always distrust anyone who does), but I suspect part of the answer lies in his cherished beliefs. To him, and millions of others, it is extremely important to believe that the Bible (in its 1611 translation..) is literally true. And when something conflicts with this belief, be it evolutionary biology, homosexuality or anything else, it must be rejected.

I’ll go further: it’s not just a belief in Biblical literal-mindedness. Where in the Bible do you find Harry Potter, or a ban on Dungeons and Dragons? These merely conflicted with a rather conservative world view, and biblical citations happened to be the preferred justification for rejecting them.

In a nutshell: fundamentalists of the Jack Chick variety have an opinion on how the world works, and that opinion is so cherished that they will go to any lengths of mental gymnastics to avoid having to rethink it. Each and every one of us, every day, experiences conflicts between what we’re observing and what we thought we knew. Usually our reactions vary case by case; from adapting our world view to fit the new facts (i.e. learning), through placing the uncomfortable facts on hold, to rejecting them as unreliable. The Jack Chick tracts reject them all.

Science

Which brings me neatly to science. Why science? Because exactly the same thing, though usually in less extreme form, can and does happen in all human ventures. Including when we perform the “lets find out how the world works” exercise commonly called science.

Fundamentally, science involves a childlike curiosity about the world. We stare, fascinated, at the world around us and get a vast mass of ideas on what it’s like and how it works. The so called “scientific process” all the books rave about is merely the final reality check – an exceedingly tiny (though important) part of the whole.

So when people get lots of brilliant ideas, what happens? They tend to be disinclined to let go of them, that’s what. It’s a good human trait. Some of the most spectacular discoveries ever made, where made by stubborn idiots who refused to be discouraged when their ideas didn’t immediately make sense. Think relativity theory, it took Einstein years to get the thing straight in his head, and even then his result sounded ridiculous (time slows down when you go fast!?).

But the disinclination can be taken too far. Some of the most spectacular (and even harmful) scientific mistakes have also resulted from people just not wanting to let go of an idea. Especially if the idea fits their current world view – or prejudices. Eminent scientists, following good scientific procedures, can still make an almighty mess of things if their prior prejudice is strong enough.

Examples? Scientific mainstream once knew that:

1. European brains are the largest in the world, and African brains the smallest. (Women were graciously allowed somewhere in between)
2. Genetics makes upper class Britons more intelligent than anyone else.
3. Criminals can be recognised by their distinct skull shape (okay, it’s debatable how mainstream this was).

All of them utter nonsense of course. Or at least, believed to be so at the moment. Though I defy any modern Englishman to look at no. 2 and maintain a straight face 🙂

To see how these came to be believed, let’s take a closer look at the brain sizes (no. 1). One of the people behind this idea is no less eminent a personage than Paul Broca. Him of Broca’s area fame, and rightly regarded as a rigorous scientist. How did he manage to get measurements that made European brains the largest in the world – despite no modern scientist finding the same?

Answer: apparently without meaning to. It’s just that he “knew” in advance what the answer must be. Whenever Broca received a skull measurement that didn’t fit, he corrected it for body size, measurement error etc until it did. A German brain was larger than a French one? Adjust for the fact that the German brain donor was younger. A French brain was largest? No adjustments needed, since it fits the accepted pattern. So successful was he at selectively correcting brain sizes, that he got a clear progression from Frenchmen down to Africans whatever measurements he was given. No prizes for guessing Broca’s nationality..

Two points about Broca’s error. First, it was almost certainly unintentional. Second, he only made this error because he believed larger brains are “better” (i.e. more intelligent). If everyone at the time had believed small brains to be intelligent he’d have found shrunken heads in the entire French male population.

A third, worrying point: “The Scientific Method” did not prevent Broca from making this error. Nor did science correct its mistake until long afterwards. If I wanted to be overly suspicious, I’d note that the idea of progressive brain sizes started disappearing approximately when people realised brain size has little to do with intelligence..

I’m not saying science merely reflects scientists’ prejudices. The objective truth is out there, and by and large we get a reasonable picture of it. But prejudices can often colour scientific results. Throughout the history of science, supposedly objective scientists have been led astray by their prior ideas. Usually without them or others at the time realising it; why doubt scientifically sound results, especially when they fit what everyone knows to be true?

I myself spend much of my time staring at African rainforest wasps, trying to decide which of them belong to new species. Oh the temptation! I look at an orange 15 mm long wasp, and feel that it must be a new species, clearly distinct from the orange 16 mm long wasps I’ve seen elsewhere.. The problem is, there are no clear rules: it’s no good saying members of different species don’t interbreed, my wasps are dead, they’d need a divine intervention to even think about breeding. Instead, I get to make a subjective decision: that orange wasp will have to join its 16mm conspecifics, just because I want it to be a new species doesn’t mean it is.

I use the following rule of thumb with my wasps: the more I want something to be a new species, the more convincing evidence I need to get. This, I believe, is the heart and soul of science. Science is not objective, the scientific method is based on the premise that all ideas are subjective – and need to be anchored to reality somehow. How we do that is by seeing if our idea fits what we observe in nature. I (subjectively) believe that a wasp is a new species? Then I check if it has different surface structures / a longer ovipositor / stockier hind legs than other wasps. And if I find myself looking for smaller and smaller differences, I stop and ask myself why I’m so eager to find a difference.

In other words, the ideal is not to be 100% objective. Can’t be done: even observations of nature are to some extent subjective, with our preconceived ideas colouring what we measure and how. The ideal is to adapt our level of subjectivity to match the strength of our preconceived ideas. I have a wasp and don’t really care if it’s a new species or not? Then I’ll just glance at it quickly. I have a wasp I really really want to be a new species because I promised my wife I’d name something after her? Then I’ll use every damn measurement I can think of, from several individuals, and ask someone else to do the actual measurements. The more I believe in a preconceived idea, the more carefully I check it.

Having written the above, I immediately get uncertain: is this a good ideal after all? What if I’m introducing a bias, by focusing more on some wasps than others? More thinking to do, more (partially contradictory) rules of thumb to harmonise.. Perhaps, after all, the overwhelmingly most important trait for a scientist is humility. Accepting that whatever I do, it’s always possible I’ve got things wrong.

In this context, conflicts between what I believe and reality are not a threat. Quite the opposite, they are a sign that I’m basing my beliefs on the truth rather than what I want to hear. A “true scientist”, inasmuch such a creature exists, is someone who values the truth higher than being correct or feeling certain.

Back to Jack Chick

And Jack Chick? Needless to say, he’s not exactly mainstream. I’m a Christian myself and see no problem in studying species richness (perhaps I was corrupted by Harry Potter?). Nor do my creationist acquaintances see me as “the enemy” to be force-converted, despite our beliefs not being identical. I’m forced to agree with one reviewer’s amusing summary of the Jack Chick tracts:

..thanks a fucking lot you obnoxious asshole for making my religion look like outright lunacy.

But that said, I feel I can understand him even if I don’t approve. It’s not easy to handle conflicts between one’s own world view and the truth. I suspect he couldn’t handle them, and focused instead on convincing everyone (himself?) that no change in thinking is necessary. So bless you Jack Chick, wherever you are now: your mistake is one we all make from time to time. May your extreme example help the rest of us make such mistakes less often.

Tunteako varmuutta vai totuuden (Jack Chick-sarjojen höystämänä)

Jack Chickin lehtiset! Nuo ilahduttavan kieroutuneet lyhytsarjakuvat jotka tuomitsevat kaiken evoluutiosta Harry Potteriin! Miten mahtavia esimerkkejä siitä aihepiiristä jota aion käsitellä!

Ennen kuin pääsen alkuun, on kuitenkin todettava fakta jota ulkomailla ei aina tajuta: evoluutionvastaisuus ei ole mikään suuri juttu Suomessa. USAssa ja Turkissa saatetaan tapella raamatun ja biologian suhteesta, mutta suomalaisia aihe ei niinkään kiinnosta. Väittäisin kokonaisen biologian opiskelijoiden sukupolven kokeneen saman: olemme avanneet (pääosin amerikkalaiset) oppikirjamme, tuijottaneet nälkävuoden pituista rönsyävää kappaletta jossa “todistellaan evoluutiota”, ja ihmetelleet mitä virkaa koko kappaleella on.

Toisin sanoen, en varsinaisesti kirjoita Jack Chickin lehtisistä. Kirjoitan pikemminkin pinttyneistä mielipiteistä, ja siitä kuinka oma vakiintunut maailmankuva voi jyrätä totuuden alleen. Lehtiset vain sattuvat toimimaan herttaisina esimerkkeinä tästä: kuinka voisin vastustaa seuraavaa?

Jack Chick

Ylläoleva, rakkaat lukijat, kuvastaa Jack Chickiä parhaimmillaan tyypillisimmillään 😀 Hänen sarjakuvamuotoon puettuja lehtisiä ilmestyy julkisiin tiloihin ympäri maailman. Niitten tarkoituksena on käännyttää lukija ainoaan oikeaan uskoon, eli Jack Chickin noudattamaan amerikkalaiseen fundamentalistiseen kristinuskoon. Käännytys tapahtuu kertomalla mitkä kaikki asiat johtavat helvettiin: lukijan sielua uhkaavat ateismin lisäksi mormonikirkko, katolinen kirkko, Halloweenin juhlinta, Harry Potter, obeliskit (kyllä, ne pystyt kivipaadet), kaikki raamatunkäännökset joita ei tehty vuonna 1611..

Tarvitseeko edes mainita evoluution löytyvän listalta?

Saan tietää evoluution lähettävän sieluni tulikivenkatkuiseen helvettiin. Vain katumalla syntejäni ja “kutsumalla Jeesuksen sydämeeni” voin välttää ikuisen kärvennyksen – ohjeita tähän ja yhteystietoja löytyy kätevästi joka lehtisen lopusta. Lehtiset yrittävät myös todistella ettei evoluutio voi – ei vain mitenkään voi – pitää paikkansa. Logiikkaa ehkä kangertelee, ja heijastaa ymmärrystä evoluutioteoriasta jota voisi luonnehtia.. kiinnostavaksi.

Ilman noita vakuutteluja olisin sanonut: ihan OK. Kirjoittaja uskoo tietyllä tavalla? Kelpaa minulle. Hän haluaa myös kertoa minulle uskostaan? No menettelee, vaikka tekeekin niin aavistuksen tungettelevasti. Kirjoittaja yrittää loogisesti kumota evoluution, vaikkei ilmiselvästi tiedä aiheesta mitään? Kovin söpöä, mutta asettaa kyllä itsensä naurunalaiseksi.

Mistä tällaiset yritykset osoittaa ihmisten metsästäneen dinosaurukset sukupuuttoon sitten tulevat? Eivät ne ainakaan edusta erakoituneen kylähullun hörhöilyjä: mollasin äsken syystä Jack Chickiä, mutten voi kieltää hänen tavoittaneen valtavan lukijakunnan joka aidosti arvostaa hänen työtään – ja lehtisiä ilmestyy yhä hänen viime lokakuisen kuolemansakin jälkeen. Eivätkä ne väistämättä johdu hänen uskostaan: olen itsekin kristitty, mutten tunne tarvetta torjua totuuden. Miksi hän tunsi?

Vaikken koko vastausta tiedäkään, epäilen osasyylliseksi hänen vakiintunutta maailmankuvaansa. Hänelle ja miljoonille muille on äärimmäisen tärkeää uskoa raamatun (vuosimallia 1611..) antavan kirjaimellisen totuuden. Heti kun jokin on ristiriidassa tämän kanssa – oli se sitten evoluutiobiologia, homoseksuaalisuus tai mikä tahansa muu – on se torjuttava.

Eikä tämä rajoitu kirjaimelliseen raamatun tulkintaan. Missäpäin raamattua mainitaan Harry Potter, tai kielletään Dungeons and Dragons? Nämä eivät vain sopineet yhteen varsin konservatiivisen maailmankatsomuksen kanssa, ja raamatunsitaatit sattuivat olemaan se millä niitten hylkäämistä mieluiten perusteltiin.

Tiivistettynä: Jack Chickin tyyliset fundamentalistit omaavat mielipiteen siitä miten maailma toimii, ja se mielipide on heille niin tärkeä että he mieluummin sitovat aivonsa solmuun kuin ajattelevat sen uusiksi. Me kaikki – päivittäin – kohtaamme ristiriitoja havaintojemme ja uskomustemme välillä. Useimmiten reagoimme tapauskohtaisesti: joko muutamme käsitystämme maailmasta vastaamaan uusia havaintoja (eli opimme), laitamme epämieluisten havaintojen käsittelyn tauolle, tai hylkäämme havainnot epäluotettavina. Jack Chickin lehtiset hylkäävät ne aina.

Tiede

Tästä pääsemmekin sopivasti tieteeseen. Miksi tieteeseen? Koska tismalleen sama ilmiö (yleensä toki vähemmän äärimmäisenä) voi tapahtua kaikessa inhimillisessä toiminnassa. Mukaanlukien silloin kun yritämme selvittää miten maailma toimii – eli kun teemme tiedettä.

Pohjimmiltaan tiede koostuu lapsenomaisesta uteliaisuudesta. Tuijotamme ihmeissämme ympärilläolevaa maailmaa, ja keksimme runsaasti ideoita siitä mitä se on ja miten toimii. Paljon hehkutettu “Tieteellinen Menetelmä” vain tarkistaa nämä ideat – äärimmäisen pieni (mutta toki tärkeä) osa kokonaisuutta.

Kun ihmiset sitten saavat hienoja ideoita, mitä tapahtuu? Vastaus: he kiintyvät niihin ja välttelevät niistä luopumista. Tämä on hyödyllinen piirre. Monet ihmiskunnan suurimmista läpimurroista tapahtuivat, koska joku itsepäinen idiootti kieltäytyi luovuttamasta kun hänen ideansa ei heti toiminut. Ajatelkaa vaikka suhteellisuusteoriaa: Einsteinilta kesti vuosia saada se mietittyä kasaan, ja silloinkin se kuulosti hivenen kahjolta (aika hidastuu kun kuljet nopeasti!?).

Mutta ideaan voi kiintyä liikaakin. Monet näyttävimmistä (ja haitallisimmista) tieteellisistä virheistä ovat myös johtuneet siitä ettei ideasta haluttu luopua. Varsinkin jos idea vastaa omaa maailmankuvaa – tai ennakkoluuloa. Arvostetut ja hyvää tieteellistä käytäntöä noudattavat tieteilijät voivat silti mennä totaalisen metsään jos heidän ennakkoluulonsa sinne tarpeeksi vahvasti johdattavat.

Esimerkkejä? Tieteen valtavirta tiesi aikanaan että:

1. Eurooppalaisten aivot ovat maailman suurimpia, ja afrikkalaisten pienimpiä. (naiset suvaittiin päästää jonnekin puoliväliin)
2. Geenit tekevät yläluokkaisista briteistä kaikkia muita älykkäämpiä.
3. Rikolliset tunnistaa kallonmuodostaan (OK, tämän valtavirrassa olosta voi kiistellä).

Kaikki täyttä potaskaa. Tai ainakin: niin ajatellaan tällä hetkellä. Haastan kuitenkin kenen tahansa nykyenglantilaisen lukemaan kohdan 2 purskahtamatta nauruun 🙂

Jotta tajuaisimme miten näihin voitiin uskoa, katsotaanpa lähemmin aivojen kokoja (numero 1). Eräs tätä ideaa ajanut henkilö on peräti Paul Broca. Hän joka nimesi Brocan alueen, ja jota pidettiin oikeutetusti asiansa osaavana tiedemiehenä. Miten hänen onnistui mitata eurooppalaisten aivot maailman suurimmiksi, vaikkei kukaan nykytieteilijä saa samaa tulosta?

Vastaus: ilmeisesti tahtomattaan. Hän vain “tiesi” tuloksensa etukäteen. Aina kun vastaan tuli kallonmitta joka tuntui väärältä, hän korjasi mittatulosta huomiomalla ruumiinkoon, mittausvirheet yms. kunnes lukema täsmäsi. Saksalainen kallo oli ranskalaista isompi? Korjaa tulosta alaspäin, koska saksalainen luovuttaja oli suurempi kooltaan. Ranskalainen kallo oli isompi? Ei tarvitse korjata, koska se vastaa oikeaa tulosta. Hän oli niin menestynyt valikoivien korjausten tekijä, että kykeni saamaan selkeän järjestyksen ranskalaisista alas afrikkalaisiin antoi hänelle mitä mittatuloksia tahansa. Ei tarvinne arvailla Brocan kansallisuutta..

Kaksi huomiota Brocan erheestä. Ensiksi, se oli melkein varmasti tahaton virhe. Toiseksi, hän sortui tähän virheeseen vain koska uskoi isompien aivojen olevan “parempia” (t.s. älykkäämpiä). Jos aikalaiset olisivat uskoneet pienien aivojen olevan älykkäämpiä, olisi hän löytänyt kääpiökalloja kaikkialla Ranskan miespuolisessa väestössä.

Kolmas, huolestuttava huomio: “Tieteellinen menetelmä” ei estänyt Brocaa erehtymästä. Eikä tiede korjannut virhettään pitkään aikaan. Epäileväinen Tapani saattaisi huomauttaa, että ajatus aivojen koon järjestyksestä rupesi katoamaan samoihin aikoihin kun tajuttiin ettei koolla ole juurikaan tekemistä älykkyyden kanssa..

En tietenkään väitä tieteen vain heijastavan tutkijoiden ennakkoluuloja. Objektiivinen totuus on olemassa, ja yleensä saamme siitä kohtalaisen käsityksen. Mutta ennakkoluulot voivat heijastua tieteellisiin tuloksiin. Kautta tieteen historian, näennäisesti objektiiviset tieteilijät ovat joutuneet ennakkoluulojensa harhauttamaksi. Usein ilman että he tai kukaan aikalainen on asian huomannut: miksi epäillä tieteellisesti päteviä tuloksia, varsinkin kun ne vastaavat sitä minkä kaikki tietävät todeksi?

Itse vietän aikaani tuijottaen Afrikan sademetsän pistiäisiä, yrittäen päätellä mitkä niistä edustavat uutta lajia. Voi sitä kiusausta! Katson 15-millistä oranssia pistiäistä, ja ajattelen että sen täytyy olla uusi laji, selkeästi erillään näkemistäni 16-millisistä oransseista pistiäisistä.. Ongelmana on se ettei selkeitä sääntöjä ole: ei auta sanoa että eri lajiin kuuluvat eivät lisäänny keskenään – pistiäiseni ovat neulattuja, niitten täytyisi läpikäydä ylösnousemus lisääntyäkseen. Pääsenkin tekemään omavaltaisen päätöksen: oranssi pistiäinen liittyköön 16-millisiin lajitovereihinsa, vain koska haluan sen edustavan uutta lajia ei tee siitä sellaista.

Käytän seuraavaa nyrkkisääntöä pistiäisteni kanssa: mitä voimakkaammin haluan yksilön olevan uusi laji, sitä vahvempaa näyttöä minun on kerättävä. Tämä uskoakseni edustaa tieteenteon ydintä. Tiede ei ole objektiivista, tieteellinen menetelmä perustuu siihen oletukseen että kaikki ideat ovat subjektiivisia – ja että ne on jotenkin ankkuroitava todellisuuteen. Tieteessä ankkurointi tapahtuu selvittämällä vastaako ideamme havaintojamme luonnosta. Uskon (subjektiivisesti) pistiäisen edustavan uutta lajia? Siispä tarkistan löytyykö siitä muista lajeista poikkeavia pinnanmuotoja, pidempää munanasetinta, tai muita paksummat reidet. Ja jos huomaan etsiväni yhä vähäpätöisempiä tuntomerkkejä, pysähdyn ja kysyn itseltäni miksi niin hanakasti etsin eroavaisuuksia.

Toisin sanoen ideaalina ei ole tavoitella 100% objektiivisuutta. Ei onnistu: jopa luonnontieteelliset havainnot ovat jossain määrin subjektiivisia, kun ennakkokäsityksemme vaikuttavat siihen mitä mittaamme ja miten. Ideaalina on säätää subjektiivisuuden tasoa vastamaan ennakkokäsitysten voimakkuutta. Katson pistiäistä josta en kummemmin välitä onko se uusi laji vai ei? Sitten vain vilkaisen sitä. Katson pistiäistä jonka haluan ehdottomasti olevan uusi laji, koska lupasin nimetä lajin vaimoni mukaan? Sitten käyn läpi joka ikisen tuntomerkin joka siitä ja muista vastaavista yksilöistä irtoaa, ja pyydän jotakuta muuta tekemään itse mittaukset. Mitä vahvemmin uskon ennakkokäsitykseen, sitä tarkemmin varmistan sen pitävän paikkansa.

Ja heti kirjoitettuani ylläolevan tunnen oloni epävarmaksi: toimiikohan tämä ideaali kuitenkaan? Entä jos vääristän tuloksia keskittymällä joihinkin pistiäisiin enemmän kuin toisiin? Taas pitää miettiä toimintatavat läpi, ja keksiä miten eri nyrkkisäännöt saadaan sopeutettua toisiinsa.. Tieteilijän tärkein ominaisuus saattaakin olla nöyryys. Se että hyväksyy voivansa erehtyä, teki asiat miten tahansa.

Näin ajateltuna, ristiriidat uskomusteni ja todellisuuden välillä eivät tunnu uhkaavilta. Päivastoin: ne ovat merkki siitä että perustan maailmankuvani totuudelle enkä sille mitä haluan uskoa. “Aito tieteilijä” – sikäli kuin sellaista on olemassakaan – arvostaa totuutta enemmän kuin oikeassa olemista tai varmuutta.

Takaisin Jack Chickiin

Entä Jack Chick? Ei liene tarpeellista mainita hänen edustavan äärilaitaa. Olen itsekin kristitty mutta kestän tutkia lajirunsautta (ehkä Harry Potter turmeli minut?). Eivätkä kreationistituttavani näe minua suurena pakkokäännytettävänä vihollisena, vaikka uskomuksemme poikkeavatkin toisistaan. Pakko melkeinpä olla samaa mieltä erään huvittavan arvostelun kanssa:

..thanks a fucking lot you obnoxious asshole for making my religion look like outright lunacy.

Eli vapaasti käännettynä, “..kiitti paljon senkin yököttävä paskiainen kun saat uskontoni näyttämään totaaliselta hörhöilyltä.”

Mutta – tämän sanottuani – luulen voivani ymmärtää häntä vaikken hyväksykään. Ei ole helppoa käsitellä ristiriitoja oman maailmankuvan ja totuuden välillä. Vaikuttaa siltä ettei hän kyennyt niitä käsittelemään, vaan keskittyi sen sijaan vakuuttelemaan (itselleen?) ettei käsityksiä tarvitse ylipäätään muuttaa. Siispä kaikkea hyvää, Jack Chick, missä sitten majailetkaan: me kaikki teemme saman virheen silloin tällöin. Toivottavasti edustamasi ääriesimerkki auttaa meitä muita tekemään tällaisia virheitä harvemmin.

Att vara säker vs sanningen

Jack Chick traktaterna, dom där urgulligt knäppa små seriehäften som attackerar allt från evolution till Harry Potter! Vilka fina exempel på det som jag vill skriva om idag!

Men före jag börjar, vill jag påminna om ett faktum som ibland glöms bort: evolutionsmotstånd är inte ett märkvärdigt fenomen i Finland. Åtminstone inte om man jämför med USA (och nyligen Turkiet). Varje finländsk biologistuderande har upplevt desamma: vi har alla öppnat våra textböcker, stirrat på det överlånga kapitlet som försvarar evolution, och undrat vad det är för vits med hela kapitlet.. för oss är det helt enkelt inte lika relevant som för de mestadels amerikanska författarna.

Med andra ord, denna essä handlar egentligen inte om Jack Chick -traktaterna. Fixerade ideer, och hur förutfattade meningar ibland kan triumfera över sanningen, är det som jag skriver om. Jag kan bara inte motstå frestelsen att använda traktaterna som exempel; hur kan man stå emot följande?

Jack Chick

Ovan, kära läsare, ser ni Jack Chick när han är som bäst mest typisk 😀 Dessa traktater – dvs. korta seriehäften – dyker upp i allmänna utrymmen runtom världen. De ämnar omvända läsaren till den enda sanna tron, Jack Chicks version av amerikansk kristen fundamentalism. Detta åstadkoms genom att varna om de många saker som leder till helvetet: din själ hotas inte bara av ateism, utan också av Mormonkyrkan, Katolska kyrkan, Halloween, Harry Potter, obelisker (ja, dom där höga pelare av sten), alla biblar som inte översatts 1611…

Behöver jag nämna att evolutionen finns med på listan?

Evolution, jag varnas, skickar min själ direkt till helvetets eld. Bara genom att bekänna mina synder och “bjuda in Jesus i mitt hjärta” undgår jag den eviga eldsjön – instruktioner till detta och kontaktuppgifter finns i slutet av varje traktat. Traktaterna försöker också febrilt bevisa att evolutionen inte kan stämma. Logiken må vara tillkrånglad, och visa på en uppfattning om evolutionen som är.. hur ska jag uttrycka mig.. intressant..

Först skulle jag ha sagt: helt OK. Författaren har en viss tro? Det har jag inget emot. Han vill också berätta om sin tro? Duger, antar jag, fastän han gör det ganska aggressivt. Författaren försöker rada upp bevis mot evolutionen, trots att han helt uppenbart inte vet ett jota om ämnet? Vad gulligt, men han gör sig själv till smått åtlöje också.

Varifrån kommer då dessa desperata försök att visa att dinosaurier utrotades av människan? De är knappast en ensam knäppskalles funderingar: trots att jag skrattade åt Jack Chick, kan jag inte neka att han nått miljontals läsare som uppriktigt uppskattar hans verk – och att hans traktater fortfarande utkommer även efter hans död förra oktober. Inte kommer de heller automatisk från hans tro: jag är kristen, men ser ingen anledning till att förneka sanningen. Varför gjorde han det?

Utan att ge ett fullständigt svar, misstänker jag att hans starka hängivenhet till hans världbild bidragit. För honom, såsom för miljontals andra, är det ytterst viktigt att tro att bibeln (årsmodell 1611..) är sann i bokstavlig bemärkelse. Och när något står i strid med denna tro – må det så vara evolutionsbiologi, homosexualitet eller nåt annat – måste det förkastas.

Inte nog med det: det är inte enbart en tro på att tolka bibeln bokstavligt. Var i bibeln hittar du Harry Potter, eller ett förbud mot Dungeons and Dragons? Dessa råkade bara krocka med en relativt konservativ världsbild, och bibliska citat råkade vara det som helst användes för att rättfärdiga att de förkastades.

Sammanfattat: fundamentalister av Jack Chicks typ har en åsikt på hur världen fungerar, och den åsikten värdesätts så högt att de går hur långt som helst för att undvika tänka om. Vi upplever alla, dagligen, konflikter mellan det vi iakttar och det vi trodde oss veta. Normalt så reagerar vi från fall till fall: antingen ändrar vi på vår världsbild så den passar ihop med de nya iakttagelserna (dvs. lär oss), beslutar återkomma till svåra iakttagelser senare, eller förkastar det vi iakttar som opålitligt. Jack Chick-traktaterna förkastar allt.

Vetenskap

Varifrån vi behändigt kan fortsätta med vetenskap. Varför vetenskap? Eftersom precis samma sak (dock oftast i mindre extrem form) kan hända och händer i all mänsklig aktivitet. Också då vi tar reda på hur världen fungerar – dvs. utövar vetenskap.

I grund och botten innefattar vetenskap en barnasinnad nyfikenhet på världen. Vi stirrar, fascinerade, på världen runtomkring oss och utvecklar idéer på vad den är och hur den fungerar. Den så kallade “vetenskapliga metoden” som vi så ofta får höra om är bara en slutlig verklighetskontroll – en pytteliten (dock viktig) del av helheten.

När folk då får massvis med idéer, vad är det som händer? De brukar inte vilja överge dom, det är vad. Det är en bra mänsklig egenskap. Mänga av världens största genombrott har gjorts av envisa idioter som inte viljat ge upp när deras idéer inte genast fungerade. Ta relativitetsteorin som exempel: det tog Einstein åratal med att klarlägga hur det fungerar, och även då lät resultatet smått löjligt (tiden går saktare när man färdas fort!?).

Men man kan överdriva. Många av världens största (och mest skadliga) vetenskapliga misstag har också uppstått när folk helt enkelt inte viljat överge en idé. Särskilt då idéen passat ihop med den egna världsbilden – eller fördomar. Framstående forskare som följer goda vetenskapliga procedurer kan ända gå helt vilse ifall deras förutfattade meningar är starka nog.

Exempel? Vetenskapen visste vid en tid att:

1. Europeiska hjärnor är världens största, och afrikanska världens minsta. (Kvinnor tilläts barmhärtigt falla nånstans mittemellan)
2. Generna leder till att Britanniens övre klass är intelligentare än nån annan.
3. Brottslingar kan kännas igen genom att mäta skallens form. (OK, man kan debattera huruvida det här låg i vetenskapens huvudfåra)

Alla är förstås rena strunt – eller åtminstone tänker vi så nuförtiden. Fast jag tvivlar på att nån modern engelsman kan läsa nummer 2 utan att brista i skratt 🙂

För att förstå hur man kunde tro på de här, låtom oss ta en närmare titt på hjärnans storlek (nummer 1). Denna idé utvecklades bland annat av Paul Broca; han som namngett Brocas område, och som ansågs (med rätt) vara en av tidens mest objektiva vetenskapsmän. Hur lyckades han mäta så att europeiska hjärnor blev störst i världen, trots att ingen nuförtiden får samma resultat?

Svar: av allt att döma oavsiktligt. Han bara “visste” på förhand vad svaret är. Alltid då Broca mätte en skalle och mätresultatet inte kändes rätt, justerade han det genom att beakta kroppens storlek, eventuella mätfel osv. tills resultatet stämde. En tysk hjärna var större än en fransk? Korrigera då för tyskens större kroppsbyggnad. En fransk hjärna var större? Ingen anledning till att justera, resultatet stämmer ju. Han var så bra på att selektivt korrigera resultat, att han kunde få en klar progression från fransmän ner till afrikaner oavsett vilka mätresultat han fått. Inte svårt att gissa Brocas nationalitet..

Två saker värda att beakta om Brocas misstag. För det första var det nästan säkert oavsiktlig. För det andra, så gjorde han misstaget därför att trodde att stora hjärnor är “bättre” (dvs. mer intelligenta). Om alla vid den tiden trott att små hjärnor är klokare, skulle han ha hittat dvärghjärnor i Frankrikes hela manliga befolkning.

En tredje, aningen oroande sak att beakta: den “Vetenskapliga Metoden” hindrade inte Broca från att göra detta misstag. Och vetenskapen var inte precis snabb med att rätta misstaget. Ifall jag vore överdrivet misstänksam, skulle jag notera att tanken på progressiva storlek på hjärnor började försvinna ungefär då man började fatta att storleken inte har mycket med intelligens att göra..

Förstås påstår jag inte att vetenskapen bara skulle spegla vetenskaparnas fördomar. Den objektiva sanningen finns därute, och mestadels lyckas vi få en ganska bra insikt om det. Men fördomar kan ändå påverka vetenskapliga resultat. Vetenskapens historia vimlar med exempel på “objektiva” vetenskapare som vilseletts av sina fördomar – ofta utan att de eller andra runtomkring märkt det. Varför tvivla på vetenskapligt rigorösa resultat, särskilt när de passar ihop med det som all vet är sant?

Själv tillbringar jag tid med att stirra på steklar från Afrikas regnskog, försökandes bestämma huruvida de hör till en ny art. Vilken frestelse! Jag tittar på en 15mm orange stekel, och känner att den måste vara en ny art, helt klart annorlunda än de andra 16mm orange steklar.. Problemet är att det inte finns tydliga regler: inte hjälper det att olika arter inte fortplantar sig med varandra, mina steklar är döda, de skulle behöva ett gudomligt ingripande för att föröka sig. Istället får jag göra ett subjektivt beslut: den där 15mm stekeln får vackert ansluta sig till sina 16mm artfränder, bara för att jag vill att den är en ny art gör den inte till det.

Jag följer denna tumregel med mina steklar: ju mera jag vill att något är en ny art, desto bättre bevis behöver jag samla. Detta anser jag vara fundamentalt för vetenskapen. Vetenskap är inte objektivt, den vetenskapliga metoden är baserat på antagandet att alla idéer är subjektiva – och behöver förankras i verkligheten. Förankringen fås genom att kolla om idéen passar ihop med det vi observerar i naturen. Jag tycker (subjektivt) att en stekel hör till en ny art? Då kollar jag om det skiljer sig från andra steklar i ytans form / äggrörets längd / bakbenens tjocklek. Och ifall jag märker att jag söker efter allt betydelselösare karaktärer, stannar jag och frågar varför jag så febrilt vill hitta en skillnad.

Med andra ord är idealet inte att vara 100% objektiv. Går inte: till och med naturvetenskapliga observationer är till viss del subjektiva, eftersom våra förutfattade meningar påverkar vad vi mäter och hur. Idealet är att anpassa nivån på vår subjektivitet så att den motsvarar nivån på våra fördomar. Jag bryr mig knappt om stekeln framför mig är en ny art? Då tittar jag bara snabbt på den. Jag vill oerhört mycket att stekeln framför mig hör till en ny art, eftersom jag lovat namnge något efter min fru? Då kollar jag alla möjliga karaktärer från flera individer, och ber nån annan göra själva mätningarna. Ju mera jag tror på en idé, desto noggrannare kollar jag upp den.

Och nu när jag skrivit paragraferna ovan blir jag genast osäker: är detta ett bra ideal trots allt? Blir det ett systematiskt fel av att jag koncentrerar mig mera på vissa steklar än andra? Jag får tänka om än en gång, och försöka anpassa flera (delvis motstridiga) tumregel. Kanske är vetenskaparens viktigaste kännetecken ändå ödmjukhet. Att man accepterar att det kan gå fel, hur noggrannt man än gör.

I detta sammanhang utgör konflikter mellan det som jag tror och verkligheten inget hot. Tvärtom, de är ett tecken på att mina föreställningar grundas på sanningen snarare än det jag vill höra. En “sann vetenskapare” (ifall såna överhuvudtaget finns), är nån som värdesätter sanningen högre än att ha rätt eller känna sig säker.

Tillbaka till Jack Chick

Och Jack Chick? Förstås är han knappast i huvudfåran. Jag är själv kristen men ser inget problem i att forska i artrikedom (kanske fördärvades jag av Harry Potter?). Inte definierar heller mina kreationistbekanta mig som “fienden” som ska tvångsomvändas, trots att våra tron inte är helt identiska. Jag tvingas nästan hålla med om en bedömares roande sammanfattning av traktaterna:

..thanks a fucking lot you obnoxious asshole for making my religion look like outright lunacy.

(fritt översatt: “..tack så mycket du motbjudande rövhål för att ha fått min tro att framstå som total dårskap.”)

Men trots det så tycker jag att jag kan förstå honom även om jag inte godkänner. Det är svårt att hantera konflikter mellan ens världsbild och sanningen. Jag misstänker att han överhuvudtaget inte kunde hantera dom, och fokuserade i stället på att övertala alla (främst sig själv?) om att det inte fanns ett behov av att tänka om. Alltså: hoppas du har det gott, Jack Chick, var du än befinner dig – ditt misstag upprepas av oss alla då och då. Må ditt extrema exempel hjälpa oss andra att göra motsvarande misstag mindre ofta.