Tapani tutkii Ugandan sademetsien loispistiäisiä ja nitten lajirikkautta. Tässä kirjoituksessa esiintyy sekalainen kokoelma hävitettyjä hirviä, paluumuuttavia susia, ja niitä ristiriita-tilanteita joita syntyy kun kaikki muuttuu luonnossa. [Alunperin ilmestynyt ruotsiksi. Saatavilla myös englanniksi]
Toisinaan tarvitsemme muistusta siitä kuinka hyvin asiat ovat. Mattias Kanckos kirjoitti äsken kiinnostavan artikkelin Suomen luonnosta ja sen tilasta (Katternö 1/2018, 52-53; FI / SV). Se mikä tuntui virkistävältä – ja inspiroi tämän tekstin – oli ettei hän keskittynyt ongelmiin. Metsien liika hyödyntäminen mainittiin muttei ollut huomion keskipisteenä. Sen sijaan keskityttiin siihen tosiseikkaan, että useimmat suuret nisäkkäämme ja lintumme ovat nyt monta kertaa yleisempiä kuin sata vuotta sitten.
Mitä ihmettä, posiiiviissävytteinen kirjoitus luonnonsuojelusta!? Ja joka vieläpä muistuttaa etteivät ongelmat jotka vaikuttavat Turussa vakavilta välttämättä tunnu yhtä ajankohtaisilta muualla Suomessa? Siinä olisi jo syy käsitellä aihetta myös tässä blogissa. Mutta aihe on myös siinä mielessä kiinnostava, ettei luonnon palautuminen ole ollut yksinomaan positiivista. Se on myös johtanut konflikteihin, kun ihmiset ovat saaneet yhtäkkiä tottua eläimiin jotka ovat palanneet pitkän poissaolon jälkeen.
Kotiseudullani väitellään nyt susista, kera tavanomaisten lehtikirjoitusten (ja toisinaan ylilyöntien). Mattias Kanckosin teksti käsitteli tämän tilanteen taustoja. Teen itsekin niin: luvassa on kappale siitä mihin kaikki eläimet katosivat itsenäistyvästä Suomesta, ja kappale susitilanteesta joka on syntynyt niiden palatessa – muttei mitään kirjoituspöytäteorioita siitä mitä konkreettisesti pitäisi tehdä.
Suomen luonnon tuho ja nousu
© Luciano Giussani, CC BY-NC-SA
Ensiksi lyhyt versio. Suomen luonto romahti viime vuosisatojen aikana. Nyt se on palautumassa.
Kyllä, yksinkertaistan reilusti. Eikä ajatus jostain muuttumattomasta “luonnontilasta” johon nyt palataan ole aivan ongelmaton. Mutta kun katsotaan Suomen suurikokoisten nisäkkäiden ja lintujen historiaa viime vuosisatojen aikana, ei se ole liian kaukana totuudesta.
Romahduksesta saamme syyttää (yllätys, yllätys) ihmistä. 1800- ja 1900-luvuilla onnistuimme hävittämään joko kokonaan tai melkein:
- hirven
- laulujoutsenen
- ilveksen
- suden
- karhun
- metsäpeuran
- merikotkan
Nämä ovat siis esimerkkejä; listaa voisi jatkaa vaikka kuinka. Yhteistä näille on että ne olivat yleisiä, katosivat lähes täysin, ja ovat nyt palanneet tai palaamassa.
Näitten paluu on myös ihmisten ansiota (jos nyt voi ansioitua sillä että tekee parannuksen). Lain suoja ja uudistuneet asenteet käänsivät näiden lajien laskun nousuun. Olemme myös saaneet uusia tulokkaita joita ei aiemmin löytynyt Suomesta tai ne olivat harvinaisia, kuten metsäkauriin, valkohäntäpeuran*, rusakon, sinitiaisen ja mustarastaan. [*tai valkohäntäkauriin, en ota kantaa]
Hirveä pidetään itsestäänselvyytenä nyky-Suomessa. Ja oikeudella, maastamme löytyy vähintään 80 000 hirveä vaikka metsästämme niitä noin 50 000 vuosittain. Helposti unohtuu että salametsästimme aikanaan hirven Suomesta lähes sukupuuttoon: pahimmillaan 1920-luvulla hirviä oli ehkä vain parisensataa jäljellä koko maassa. Vielä 40-luvulla hirveä pidettiin harvinaisena erämaiden asukkina (6000 hirveä Suomessa), ja vasta 80-luvulla syntynyt sukupolveni on taas tottunut näkemään kymmeniätuhansia hirviä metsässä. Lapiosarvien puutteesta voi myös syyttää mennyttä: harvat 1920-luvun hirvet kantoivat pääosin hankasarvia.
Laulujoutsenen tarina muistuttaa suuresti hirven tarinaa. Nykyään se on kansallislintumme jonka pesimäkanta ylittää 8000 paria. Minulle, 80-luvulla syntyneelle, ajatus Suomesta ilman joutsenia on yhtä vieras kuin ajatus Suomesta ilman puita. Mutta Suomi oli käytännössä joutseneton niinkin hiljattain kuin 70 vuotta sitten: kansallislintumme metsästettin 15 pesivään pariin vuonna 1949.
Metsäpeuran tarina poikkeaa hirvestä oikeastaan vain yhdellä tapaa: hirvi selvisi nipin napin, metsäpeura hävitettiin. Kun laji suojeltiin vuonna 1913 oli viimeinen metsäpeura jo kaadettu. Niille kesti vuosikymmeniä palata Suomeen, ja nykyäänkin useimmat suomalaiset eivät liene koskaan nähneet metsäpeuraa. Ne ovat kuitenkin menestyneet siellä missä niitä ylipäätään elää, ja Suomella on nykyään kasvava noin 2000 metsäpeuran kanta.
Susi hävitettiin lähes täysin 1900-luvun alussa. Se pysyi käytännössä hävitettynä aina 80-luvulle asti, joitain tilapäisiä Venäjältä tulleita lukuunottamatta. Susia on yhä äärimmäisen vähän Suomessa (alle 200). Kuulun siis yhteen niistä sukupolvista, joka on tiedostamattaan olettanut sen olevan normaalia ettei kotiseudulla näy susia. Susien määrä ei ole noussut vuosikymmeneen, mutta ne ovat paikoitellen (paluu)muuttaneet uusille alueille Suomen sisällä.
Metsäkauris ja valkohäntäpeura ovat vakiintuneet Suomen luontoon ja niitä löytyy lähemmäs 100 000 yksilöä. Vielä sata vuotta sitten kumpaakaan ei kuitenkaan löytynyt Suomesta. Minulle, joka olen jäljittänyt metsäkauriita koko lapsuuteni ja joka asustan toistaiseksi Turun seudulla (jossa valkohäntäpeuraan kiinnitetään vähemmän huomiota kuin lokkiin) – minulle tämä on lähes käsittämätöntä. Metsäkauris tuli maahamme Ruotsista ja Karjalasta 50-luvulla, ja on sittemmin saanut ihmisiltä muuttoapua. Sitä on myös ajoittain saattanut löytyä eteläisestä Suomesta aikaisempina vuosisatoina. Valkohäntakauriit siirtoistutettiin USA:sta 30- ja 40-luvuilla – osittain korvaamaan hävitetyt metsäpeurat – ja ne lisääntyivät räjähdysmäisesti.
Yksityiskohdista voi kiistellä (esim. vuonna 1921 ammuttiin metsäpeura Savukoskella), mutta pääpiirteistä ei voi erehtyä. Suuri osa suurikokoisista eläimistämme koki romahduksen 1800- ja 1900-luvulla. Jotkut, kuten joutsenet ja hirvet, ovat toipuneet täysin – toiset, kuten metsäpeurat, toipuvat yhä. Jotkut toiset (kuten sudet) eivät ole juurikaan toipuneet, mutta niilläkin menee selkeästi paremmin kuin pahimpina aikoina.
Tämä tarkoittaa myös että useampi sukupolvi suomalaisia on varttunut luonnottomassa ympäristössä, luullut sitä normaaliksi, ja saanut kokea rajuja muutoksia kun joutsenen ja hirven kaltaiset “vieraslajit” ovat yhtäkkiä ilmestyneet seudulle. Muutokset kuuluvat luontoon mutta ne ovat olleet poikkeuksellisen nopeita.
Toipumisen hinta
Tilanne on monella tapaa ilahduttava. Isokokoisilla nisäkkäillämme ja linnuilla menee reilusti paremmin kuin sata vuotta sitten – muun väittäminen olisi totuuden kieltämistä. Suurista eläimistä kun puhutaan niin palaamme hiljalleen normaaliuuteen (sikäli kuin luonnosta ylipäätään löytyy normaalitilaa).
Muttei mitään positiivista ilman ongelmia. Nopeasti muuttuvaan tilanteeseen voi olla vaikea sopeutua, ihmisillekin. Kun sudet ilmestyvät alueelle josta löytyy lampaita ja metsästyskoiria, on konfliktin vaara ilmeinen. Varsinkin jos alueella ei olla totuttu susiin. Suuressa osassa Suomea on useampi sukupolvi ehtinyt varttua ilman susia; eihän esim. metsästysmenetelmiä säädetä susien läsnäoloa kestäväksi jos susia nähtiin viimeksi isoisän viettäessä lapsuuttaan.
Keskityn nimenomaan susiin koska ne sattuvat olemaan ajankohtaisia kotiseudullani Pohjanmaalla. Sudet ovat palanneet sinne viime vuosina – alueelle jossa metsästyskoiria kulkee omistajansa näköpiirin ulottumattomissa, kissojen sallitaan usein vaellella metsässä, eikä juuri minkään laidunmaan reunoilta löydy sudenkestävää aitaa. Ristiriitojahan siitä on syntynyt.
Mitä sitten tehdä, tilanteessa jossa sukupolvia kadoksissa ollut laji palaa tietylle alueelle ja ongelmia syntyy? Tähän asti olen pääosin vain todennut faktatietoa; nyt jätän poliittisen ja moraalisen tyhjiön ja kirjoitan mielipidettä.
Susia jälleen täällä. Miten reagoida?
Löytyy kaksi ääripään mielipidettä joihin voi olla houkuttelevaa tukeutua. Ensimmäistä olen enimmäkseen kuullut suuremmissa kaupungeissa, ja se menee liioitellen näin: “Mikseivät ne vain muuta Helsinkiin?”. Vähemmän liioitellusti suositellaan että väki lakkaisi metsästämästä, pitämästä lampaita.. kunnes ristiriidat susien ja ihmisten välillä laantuvat. Toinen kuuluu liioitellusti “Ampukaa kaikki sudet”. Vähemmän liioitellen sudet nähdään vain ongelmina; niitä pitäisi häätää tai metsästää kunnes ongelma ratkeaa.
Kummallakin ääripäällä on kaksi yhteistä tekijää. Ne ovat kummatkin huomattavasti yleisempiä “vastapuolen” karikatyyreinä kuin oikeassa elämässä. Tavalliset ihmiset onnistuvat yleensä hillitsemään itseään ja pysymään maltin puolella – vaikka houkutus sortua äärimmäisyyksiin tuntuisikin toisinaan suurelta. Kummatkin ovat myös periaatteessa toimivia ratkaisuja. Loogisesti katsoen ne johtaisivat ongelman lievenemiseen tai katoamiseen.
Niillä on myös yhteinen tekijä lisää: kumpaakaan ei voi millään muotoa hyväksyä. Ei vain omasta mielestäni, vaan tarpeeksi monen suomalaisen mielestä jottei kumpaakaan voisi käytännössä toteuttaa. Emme yksinkertaisesti halua tehdä apartheid-tyylistä lajierottelua, jossa ihmiset asuvat yhdessä paikassa ja “luonto” toisessa. Siitä olen iloinen: olen viettänyt merkittävän osan elämästäni sekä kaupunkien kaltaisissa liikakansoitetuissa paikoissa (elinkelvottomia aavikoita joissa yksi ainut laji dominoi) että luonnonsuojelualueilla (mahtavia tuhansien lajien yhteisöjä, mutta ihmisistä eristettyjä). Ja todennut pitäväni enemmän Pohjanmaasta (metsä löytyy kotiovelta, ei 40 minuutin bussimatkan päästä).
Tavoitteena ei siis ole tuhota sudet tai ihmisetkään, vaan varmistaa että kummatkin mahtuvat Suomeen ja Suomen luontoon. Tämä vaatii ongelmien minimoimista – ettei positiivinen kehitys katkea ja muutu vastakkainasettelun täyttämiin riitoihin ja salametsästykseen.
Miten tämä sitten tehdään onkin vaikeampi kysymys. Minulta ei löydy valmiita vastauksia ja lupasin välttää kirjoituspöytäteorioita. Mutta ratkaisut, mitä ne sitten tulevat olemaankin, vaativat jonkinasteista joustavuutta sekä ihmisiltä että (tiedostamatta) susilta. Ja niitten täytyy olla yhteiskunnallisia ratkaisuja: se, että jokainen lammastarhaaja suojaisi itse lampaansa toimisi yhtä hyvin kuin jos jokainen talonomistaja palkkaisi henkilökohtaisen polisiin suojaamaan murroilta. Susiongelmilla ja rikollisuudella on muutenkin paljon yhteistä, kummassakin on kyseessä ei-toivotusta käyttämisestä jota pitää joko ehkäistä tai korjata.
Voisin valita umpimähkäiseksi esimerkiksi tuoreen tapauksen jossa kolme sutta murtautui kettutarhalle ja tappoi useita kettuja. “Ihmispuolen” ratkaisut tälle voisivat olla tyyliä riittävä valtiollinen korvaus tarhalle ja yhteiskunnan kustantamat susiaidat (tarhan aita oli suunniteltu supikoiran muttei suden kestäväksi). “Susipuolella” voidaan panna merkille että näin rohkeasti käyttäytyneet sudet lienevät olleen joko epätavallisen nälkäisiä tai epätavallisen tottuneita ihmisiin. Ratkaisu tulee toivottovasti olemaan häätämistoimet tai muut tavat tehdä niistä säikympiä – jollei (on helpompaa ennaltaehkäistä haitallista käyttäytymistä kuin kouluttaa siitä jälkeenpäin pois) on vaarana että ratkaisuksi ei löydetä parempaa kuin kaata yksi susista.
[päivitys 18.3.: on ilmennyt epävarmuutta siitä olivatko nämä susia. Todennäköisemmin kuitenkin olivat.]
Tätä konkreettisemmin en kirjoita. Tärkeintä on kuitenkin löytää ja toteuttaa sellaisia ratkaisumalleja, jotka sallivat sekä suden että ihmisen asua samalla alueella ilman ylitsepääsemättömiä ristiriitoja.
Tärkeämpää kuin miten ongelmat ratkaistaan lienee kuitenkin usko siihen että ne voi ratkaista – tavalla jonka kaikki voivat (enemmän tai vähemmän) hyväksyä. Tässä yhteydessä voidaan mainita kaksi rohkaisevaa seikkaa. Ensiksin sudet eivät ole mitään superaggressiivisia käsittämättömiä hirviöitä. Susia tutkittiin vuosikymmenten ajan pohjoisessa Kanadassa perinteiseen biologityyliin: teltta, makuupussi ja muistiinpanovälineet, susia seurataan minne menevätkin ja niitten tekemiset kirjataan. Vakavin “vaara” koostui siitä että sudet halusivat leikkiä makuupussilla. Toisekseen, eivät ne suomalaisetkaan jotka pääsevät kosketuksiin susien kanssa ole mitään luontoa vihaavia hirviöitä. Tietenkin ongelmat tuodaan esille kun niitä ilmenee, mutta viiden viime vuosikymmenen ajan eläinlaji toisensa jälkeen on löytänyt taas paikkansa Suomen luonnossa, ja tietyn sopeutumisvaiheen jälkeen kaikki on sujunut enemmän tai vähemmän hyvin.
Pentuja tutkitaan. © Dave Mech
Opimme elämään hirvien kanssa, metsävahingoista ja kolareista huolimatta. Asenteemme joutsenia kohtaan muuttui niin totaalisesti ettei nykyään voi edes ajatella metsästävänsä niitä. Elinaikanani karhuista on tullut melkein normaali osa pohjoisen Pohjanmaan luontoa; kohta yhteiselomme on yhtä maanläheistä kuin Kuusamossa. Varmasti näin käy susillekin.
Yhteenvedettynä
Elämme vaikeita aikoja kera köyhtyvän metsän ja maapallon kuudennen sukupuuttoaallon. Mutta elämme myös kulta-aikaa jossa suurikokoiset nisäkkäät joitten luulimme iäksi kadonneen jälleen näkyvät metsissämme. Uusien haasteiden ilmaantuessa on hyvä toisinaan katsoa menneisyyteen, ja huomata kuinka moni asia on oikeastaan muuttunut paremmaksi.
Minulle on itsestäänselvää että metsässä kulkee hirviä ja metsäkauriita – koska näin oli lapsuudessani. Lapselleni karhut ja toivoakseni myös sudet tulevat olemaan yhtä itsestäänselviä – hänelle siitä tulee uusi normaali. Toivon että hän pitää yhtä hauskaa jäljittäen susia ja metsäpeuroja kuin minä olen pitänyt jäljittäen kauriita ja hirviä – ja että hän tekee niin kotiseudullaan elävällä maaseudulla.
Jos onnistumme ratkomaan ongelmia yhtä hyvin kuin viime vuosisadan ajan, olen toiveikas että näin myös käy.