The writer Jussi Lampinen is a PhD-student at the University of Turku. 
On his free time he enjoys plants in all shapes and sizes, handicrafts, volunteer conservation, good coffee and bad movies.
Niityistä kirjoittava Jussi Lampinen on tohtorikoulutettava Turun yliopiston Biologian laitoksella. Vapaa-ajallaan hän harrastaa kasveja monessa muodossa, käsitöitä, vapaaehtoistöitä, hyvää kahvia ja huonoja elokuvia.
Where have all the flowers gone? Doing a PhD in grassland conservation.
A small patch of semi-natural grassland around the remains of an old farmyard. Pimpinella saxifraga, Knautia arvensis and Campanula glomerata are the most common species on the site. (Picture JL)
On an entirely ordinary island on the Lake Puula, in the picturesque Lake Region of Finland, a small patch of semi-natural grassland surrounds the remains an old farmyard. The buildings on the yard have long since burned down, the well has dried up and the fields have grown into forest. The most conspicuous sign of old habitation on the site is the diversity of meadow flowers: The cranesbills, bellflowers and maiden pinks on the grassland all tell a tale of grazing and hay-making typical to traditional agriculture.
I spent my childhood summers a short distance from that old farm, on our summer cabin, and the grassland was a common destination for mid-summer picnics. Wild strawberries were plenty to pick, a handful of flowers made a nice surprise for my mother, and the surrounding ruins provided lots of opportunities for adventure. It was this particular grassland that first made me think about becoming a biologist.
However, the abandoned state of that particular grassland reflects the fate of the majority of grasslands in Finland. Due to agricultural and societal changes during the 20th century their vast majority has been replaced by arable land, forestry reserves or urban areas. Many have also developed into forests after abandonment and natural succession. As a consequence, the species adapted to grasslands have faced two options: To go locally or regionally extinct or to adapt to new types of habitat.
These new types of habitats include regularly clear-cut power line corridors and road verges, in which management may mimic the processes that created semi-natural grasslands. Power line corridors and road verges are the subject for my PhD-thesis, which aims to solve the practical problems grassland conservation in those habitats may face. For example, one of the aims is to determine which environmental conditions in power line corridors favor the occurrence of grassland specialist plants and butterflies.
Long since abandoned, the grassland close to our summer cabin is quickly turning to a thicket of young birches and alders. In a few decades the area will once again be forested. Hopefully the species inhabiting the grassland have found an alternative habitat elsewhere by then, perhaps on road verges in the surrounding landscape.
Regularly clear-cut road verges provide an alternative habitat for some grassland species, such as Campanula patula and Leucanthemum vulgare. (Picture JL)
Minne kukat kadonneet on? Väitöskirja perinnebiotooppien suojelusta.
Ajan hammas on nakertanut vanhaa tilantonttia. Merkkinä menneestä asutuksesta paikalla levittäytyy kuitenkin yhä pieni, pukinjuurista, ruusuruohoista ja peurankelloista värikäs kukkaniitty. (Kuva JL).
Eräällä saarella Puulaveden kaakkoisosassa, keskellä kauneinta Järvi-Suomea, pieni niittylaikku ympäröi vanhan maatilan jäänteitä. Tilan rakennukset paloivat kauan sitten maan tasalle, sen pellot metsittyvät hiljalleen, ja kaivonkansi on lahonnut pois. Silmiinpistävin merkki vanhasta asutuksesta onkin paikalla levittäytyvä niitynpahanen: kurjenpolvet, kissankellot ja ketoneilikat kertovat kaikki tarinaa laidunnuksesta, heinänteosta ja muista perinteisen maatalouden töistä.
Vietin lapsuuteni kesät tuon vanhan maatilan lähellä, samalla saarella sijaitsevalla kesämökillämme. Niitty oli suosittu keskikesän retkikohde, sillä siellä riitti mansikoita poimittavaksi, äidille saattoi kerätä kukkakimpun, ja rakennusten jäänteet olivat aina yhtä jännittävää seikkailumaastoa. Juuri tällä niityllä keksin ensi kertaa ryhtyä biologiksi.
Vaikka erilaiset niityt, kedot ja metsälaitumet olivat vielä 1800-luvulla hyvin tyypillisiä, on niihin yhä vaikeampi törmätä. Maatalouden ja yhteiskunnan muutosten myötä 1900-luvun aikana valtaosa niityistä on korvattu pelloilla, metsäistutuksilla ja rakennetuilla alueilla tai yksinkertaisesti hylätty tarpeettomina. Niiton ja laidunnuksen puuttuessa iso osa niityistä on myös metsittynyt itsekseen. Niittyjen vähetessä niille sopeutuneet lajit ovat kohdanneet tasan kaksi vaihtoehtoa: osa lajeista on kuollut paikallisesti tai kansallisesti sukupuuttoon, osa taas sopeutunut uudenlaisiin elinympäristöihin, ns. uusympäristöihin.
Uusympäristöihin kuuluvat esimerkiksi voimalinjat ja tienpientareet, joiden säännöllinen raivaus voi joissakin tapauksissa luoda samankaltaisia elinympäristöjä kuin perinteiset niityt ja kedot. Voimalinjat ja tienpientareet ovat myös väitöskirjani aihe. Työn päätavoite on edistää niittylajien suojelua uusympäristöissä ja ratkaista käytännön luonnonsuojeluongelmia joita niittykasvillisuus uusympäristöissä kohtaa. Yksi tavoitteista on selvittää, mitkä ympäristöolot voimalinjoilla ovat kaikkein sopivimpia niittykasveille ja -perhosille.
Vuosikymmeniä sitten hylätty niitty mökkimme lähellä muuttuu kesä kesältä vesakoituneemmaksi. Pian niitty on entinen, ja tilanpaikka sulkeutuu metsäksi. Toivottavasti niityn lajit kuitenkin löytävät uuden elinympäristön muualta, kenties ympäröivän maiseman tienpientareilta.
Säännöllisesti niitettävät tienpientareet voivat tarjota uuden elinympäristön niittylajeille, kuten kuvan harakankelloille ja päivänkakkaroille. (Kuva JL).