Puolelle ikäluokasta korkeakoulututkinto ja muita hyviä ideoita

Mikko Niemelä
sosiologian professori
yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan varadekaani (opetus ja jatkuva oppiminen)

Parinkymmenen vuoden pituinen akateeminen ura yhteiskuntapoliittisten aiheiden parissa on merkinnyt kohdallani sitä, että vankan ja erehtymättömän oman mielipiteen muodostaminen aiheesta kuin aiheesta on vaikeaa. Koulutus ja tutkimus eri aihepiirien parissa on tuonut mukanaan ymmärrystä siitä, että asioilla on monta puolta. Poliittista keskustelua seuraan silti mielenkiinnolla. Erityisesti minua kiinnostaa millä tavoin politiikan agendalle nousseet asiat kehystetään, mitä niillä tavoitellaan ja millaisista kehyksistä kukin osapuoli asioita lähestyy.

Muun muassa amerikkalaisen politologin, taloustieteilijän ja psykologin Herbert Simonin esiin nostama jako keinojen ja tavoitteiden välillä on käyttökelpoinen työkalu politiikan ideoiden tarkastelussa. Monesti tavoitteista ollaan varsin yksimielisiä. Kukapa ei vastustaisi vaikkapa sosiaaliturvan yksinkertaistamista, koulutusmahdollisuuksien tai koulutuksen laadun parantamista, tai lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämistä? Ylevistä ja kunnianhimoisista tavoitteista on helppo puhua hyvässä yhteisymmärryksessä.

Pulmat ja jakolinjat syntyvät vasta silloin, kun pyritään määrittelemään, millä keinoin tavoitteisiin päästään, minkälaisia keinot käytännössä olisivat, kuka niiden toimeenpanosta vastaisi, ja miten ne rahoitetaan. Esimerkiksi perustulosta käytävää keskustelua on luonnehdittu keskusteluksi siitä, onko kissaeläimen pitäminen lemmikkinä hyvä idea, ilman että määritellään tarkemmin, olisiko tuo kissaeläin tiikeri, leijona vai tavallinen kotikissa. Samanlainen epämääräisyys toistuu myös muussa yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa.

Suomalaisen koulutuspolitiikan ideat

Ajantasaisin kuva suomalaisesta koululutuspoliittisista ideoista saadaan pikapuoliin, kun Suomen hallitus antaa eduskunnalle koulutuspoliittisen selonteon. Selonteon luonnos oli lausuntokierroksella vuodenvaiheessa.

Siinä kaavailtu suomalaista koulutusta ja tutkimusta koskea visio kohti 2040-lukua on kunnianhimoinen. Se piirtää kuvan täydellistä koulutuspolusta varhaiskasvatuksesta korkeakouluun. Tuolla polulla ei ole kiviä tai kantoja kenelläkään, se on tasa-arvoinen ja yhdenvertainen, laadukas, tehokas, rakenteiltaan toimiva, uudistaa osaamista tarpeen tullen, on saumattomasti yhteydessä tutkimustoimintaan sekä tuottaa yhteiskunnalle vahvan sivistysperustan samalla kuitenkin vastaten muuttuvan yhteiskunnan tarpeisiin työelämässä ja uudistaen osaamista ja suomalaista elinkeinorakennetta.

Visio on malliesimerkki tavoitteita koskevista politiikkaideoista. Ne ovat yleistasoisia ja pyrkivät yleviin ja hyviin päämääriin. Tuskin kukaan niitä yleisellä tasolla lähtee vastustamaan. Yleisluonteisuudesta johtuen mitattavia tavoitteita ei juuri ole. Itse asiassa ainoa visiossa mainittu mitattava tavoite koskee sitä, että vähintään puolet nuorista aikuisista suorittaisi tulevaisuudessa korkeakoulututkinnon. Yhtäältä ymmärrän, että visioissa tulisikin liikkua ylätason tavoitteissa ilman sen suurempaa konkreettisuutta. Toisaalta olisi kuitenkin toivottavaa, että yhteiskuntapoliittisia tavoitteita asetettaessa vähintään suurin osa tavoitteista ja toimenpiteistä olisivat sellaisia, että tavoitetilan täyttymistä voitaisiin aidosti seurata.

Korkeakoulut kouluttavat puolet ikäluokasta ja tekevät vaikuttavaa ja kunnianhimoista tutkimusta

Korkeakoulupolitiikan osalta selonteon linjaukset ovat linjassa hallitusohjelman, jo syksyllä 2017 julkaistun korkeakoulutuksen ja tutkimuksen vision 2030 tai vaikkapa kansallisen TKI-tiekartan kanssa. Näin ollen selonteko ei yllätä korkeakoulupolitiikkaa koskevien tavoitteiden tai keinojen osalta. Korkeakouluille hyvä uutinen on, että ne nähdään tärkeinä koulutuspoliittisina instituutioina, joiden varassa on pitkälti se, onnistutaanko osaamis- ja koulutustason nostolle asetetussa tavoitteessa.

Töitä on luvassa! Koulutus- ja osaamistaso nostetaan seuraavin keinoin: vähintään puolet nuorista aikuisista suorittaa korkeakoulututkinnon vuonna 2030. Tämä tarkoittaa sisäänpääsyn laajentamista, opintojen aloituksen varhentamista sekä korkeakoulutuksen läpäisyn parantamista. Tämän lisäksi ulkomaalaisten opiskelijoiden osuus nostetaan 15 prosenttiin kaikista tutkinto-opiskelijoista vuoteen 2030 mennessä. Lisäksi ”korkeakoulut integroivat kansainväliset osaajat korkeakouluihin, suomalaiseen yhteiskuntaan ja työelämään”.

Toiseksi, korkeakoulutuksen saavutettavuutta ja tasa-arvoa parannetaan seuraavin keinoin: Saavutettavuutta pyritään parantamaan erityisesti aloilla, joihin valikoituu korkeasta sosioekonomisesta taustasta tulevia. Korkeakoulut laativat vuoden 2022 aikana omat saavutettavuussuunnitelmat. Lisäksi korkeakoulut parantavat maahanmuuttajien ohjausta ja heille suunnattuja palveluja.

Kolmanneksi, korkeakoulujen toimintamalleja ja -rakenteita uudistetaan yhtäältä digitaalista palveluympäristöä parantamalla ja toisaalta uudistamalla korkeakoululainsäädäntöä siten, että korkeakoulujen työelämä- ja elinkeinoelämäyhteydet sekä tutkintorakenteiden toimivuus parantuvat ja tarpeettoman pitkät koulutuspolut lyhentyvät.

Nämä kaikki tietysti yhdistettynä jatkuvan oppimisen tavoitteisiin ja siihen, että opetuksen laadusta ei tingitä. Opetus- ja tutkimushenkilökunnan työmäärään toki liittyy vielä tutkimukseen panostaminen, sen ”kunnianhimoisuuden nosto” ja pyrkimys kansainväliseen huippututkimukseen.

Mikä unohtui mainita?

Kiinnostavaa politiikan agendatutkimuksessa on myös se, mistä poliittisessa keskustelussa ei puhuta. Korkeakoulupolitiikan osalta selonteko ei ota kantaa yhteenkään konkreettiseen asiaan. Konkretian vuoro – se puhummeko tiikeristä, leijonasta vai kotikissasta – tulee myöhemmin. Selonteko ei myöskään kovin suoraan linjaa sitä, keille niin sanotut ikävät asiat jätetään – poliitikoille, ministeriölle vai korkeakouluille.

On selvää, että näin kunnianhimoisiin tavoitteisiin pääseminen edellyttää paitsi selkeitä rakenteellisia muutoksia myös selvää panostusta resursseihin. Kumpaankaan asiaan selonteon luonnos ei korkeakoulupolitiikan osalta ota kantaa. Selonteossa kuvataan ainakin jonkin verran varhaiskasvatukseen, peruskoulutukseen ja toisen asteen tutkintoon liittyviä kysymyksiä rahoituksen ja rakenteellisten muutosten osalta. Sen sijaan korkeakoulutuksen kohdalla ei erikseen mainita, millä tavoin toimenpiteet tullaan rahoittamaan tai minkälaisin rakenteellisin muutoksin turvataan se, että tavoitteisiin liittyvät toimenpiteet voidaan toteuttaa vaarantamatta korkeakoulutuksen ja korkeakouluissa tehtävän tutkimustoiminnan laatua.

Selonteossa ei myöskään oteta huomioon opiskelijoiden opiskeluvalmiuksiin ja -kypsyyteen liittyviä tekijöitä. Esimerkiksi korkeakouluissa opiskelijamäärien lisääminen ei lisää pelkästään opetus- ja tutkimushenkilökunnan kuormitusta vaan asettaa suuria paineita myös korkeakoulujen terveydenhuollolle sekä opiskelijoiden hyvinvointipalveluille.

Selonteossa ei nykyisellään oteta myöskään lainkaan huomioon korkeakoulujen opettajien saatavuuden, osaamisen tai jaksamisen varmistamista. Se, että korkeakoulujen opettajien ja tutkijoiden tilanne jää lähes täysin huomiotta yhdistettynä erittäin suuriin koulutuksellisten tavoitteiden nostoihin, on mielestäni yksi keskeisimmistä huolista sen osalta, voidaanko korkeakoulutukselle asetettuja kunnianhimoisia tavoitteita saavuttaa.

Yliopistoissa, joissa opetus- ja tutkimushenkilökunta pääsääntöisesti tuottaa sekä tutkimusta että koulutusta, tavoitteiden kasvattaminen ilman selkeästi ilmaistua tavoitetta nostaa myös (selonteon johdannossa mainittua pohjoismaisittain heikkoa) koulutuksen rahoitusta, saattaa vaarantaa tavoitetilan toteutumisen niin tutkimuksen kuin koulutuksen osalta. Lisäksi selonteossa mainittujen toimenpiteiden ajallinen järjestys on kummallinen: korkeakouluille asetetaan merkittäviä ja kunnianhimoisia tavoitteita ilman että näille luotaisiin ensin toimintamallien ja -rakenteiden uudistamisella uskottavat puitteet. Vaarana onkin, että ilman resursseihin panostamista tai rakenteellisten puitteiden merkittävää uudistamista, selonteossa mainittuihin tavoitteisiin pyrkiminen nykyisissä puitteissa vaarantaa koulutuksen, ja samalla myös tutkimuksen korkealle laadulle asetetut tavoitteet.