Tutki itse, todellakin

Lauri Paltemaa
Itä-Aasian tutkimuksen professori
Filosofian, poliittisen historian ja valtio-opin laitoksen johtaja

Postilaatikossani, siis siinä ovensuussa olevassa pömpelissä, jonka kautta tapahtuvan fyysisten paperilappujen vaihdon avulla me Kekkosslovakiassa syntyneet aikoinaan opimme kaukoviestimistä, oli tuossa taannoin lehtinen, joka julisti: ”Yhdistykää Covid19-huijausta vastaan!” Lehdykän kirjoittajat ilmoittivat olevansa ”vastarinta” ja lehdykän sanoma oli otsikon mukaisesti kulkutautimyönteinen. Lehdykässä usein toistettu iskulause oli ”tutki itse”. Se herättikin minussa heti pari ajatusta tutkimisesta ja koronapandemiasta yhteiskunnallisena ilmiönä.

Yhteiskuntatieteilijän korvaan ”tutki itse” kuulostaa täysin järkevältä kehotukselta. Se on itseasiassa niin oiva iskulause, että se sopisi yhteiskuntatieteelliselle tiedekunnalle – ellei meillä olisi jo niin onnistunut iskulause olemassa. Lehdykän kontekstissa se kuitenkin kalskahtaa samalta kuin ”rauha” ja ”vapaus” aikoinaan neuvostopropagandan käytössä. Itsenäisen tutkimuksen vaatimus on oikeasti varsin tiukka, kuten jokainen gradunsa tai muun tutkielman parissa ponnisteleva tietää. Toisin kuin ilmeisesti on asian laita lehdykän kirjoittajille, yhteiskuntatieteilijöille tutkiminen ei tarkoita parin Youtube-videon katsomista tai nettiartikkelin lukemista – muuten kuin lähdeaineistona. Yhteiskuntatieteessä tutkiminen on pääsääntöisesti empiirinen prosessi ja yhteiskuntatieteet kehittävät ja opettavat sitä, miten yhteiskunnallisia ilmiöitä voi tutkia. Virusbiologian osalta yhteiskuntatieteilijälle on todettava ”älä tutki itse”, tai hanki alan pätevyys ennen sitä. Mikroskoopit eivät kuulu meidän pöydillemme. Sen sijaan pandemiassa on valtavasti asioita, jota meidän yhteiskuntatieteilijöiden tulee ja kannattaa tutkia itse.

Katastrofitutkimuksen perusväittämä on se, että katastrofit ovat yhteiskunnallisia prosesseja. Jos tulva osuu autiomaahan, jossa ei ole ihmisasutusta, kyseessä on vain tulva muttei katastrofi. Mutta jos tulva osuu suurkaupunkiin, ihmisiä kuolee, taloja huuhtoutuu virran mukana, kaupungin talous pysähtyy, taudit alkavat levitä, jne. Katastrofiin tarvitaan siis yhteiskunta, tai ainakin ihmisyhteisö, johon ulkoinen tekijä vaikuttaa laukaisemalla katastrofiprosessin. Usein laukaisija on luonnollinen tekijä, kuten maanjäristys tai virus, mutta voi se olla ihmisen itsenäkin aiheuttama, kuten ydinvoimalan reaktorin räjähtäminen. Myös takaisinkytkentä toimii ja ihmisen toiminta voi joko lisätä tai vähentää katastrofeja laukaisevia tekijöitä. Ajatellaanpa vaikka ilmastonmuutosta, joka on jo ja tulee olemaan lukuisien katastrofien taustalla tulevaisuudessa. Katastrofeja on myös hitaita ja nopeita, joista edelliset ovat erityisen hankalia torjua. Ne luovat pitkittyneitä kriisejä, joissa ihmisiä jo kuolee ja häiriöitä tulee jatkuvasti, mutta koska yhteiskuntien perustoiminnot yhä toimivat, kriisin poistavia vastatoimenpiteitä voidaan pitää liian kalliina tai hankalina kunnes on liian myöhäistä. Taas kerran ilmastonmuutos on hyvä esimerkki tällaisesta kriisistä. Katastrofi onkin kriisi, joka päätyy kriisin alussa pelättyyn lopputulokseen. Kriisin kohteena olevan yhteisön ennakointi ja varsinainen reaktio määrittävät pitkälti ajaudutaanko kriisistä katastrofiin vai vältetäänkö se. Tämä pätee myös koronakriisiin.

Tästä lähtökohdasta on täällä Suomessakin kysyttävä mitkä yhteiskuntamme tekijät ovat koronakriisin aikana torjuneet katastrofia ja mitkä ovat mahdollisesti tuoneet sitä lähemmäksi meille kaikille tai jollekin osalle väestöämme. Esimerkiksi kykeneekö poliittinen prosessimme tuottamaan riittävää varautumista ja poliittista ohjausta kriisinhallintaan? Katastrofeista tiedetään, että yhteiskunnan köyhimmät kärsivät niistä lähes poikkeuksetta eniten. Parempituloiset pysyvät myös koronassa hankkimaan tehokkaampia lääkkeitä ja suojaimia sekä välttämään ihmiskontakteja paremmin kuin köyhemmät. Kuinka on siis onnistuttu estämään kriisin osuminen pahiten väestön hauraimpiin osiin? Tietysti pandemian tuottamia ilmiöitä voi tutkia myös muutenkin kuin vain katastrofien hallinnan näkökulmasta. Esimerkiksi alussa mainitsemani lehtinen avaa vaikka kuinka monta mahdollista tutkimussuuntaa, vaikkapa miten rokotteiden vastainen yhteiskunnallinen liike mobilisoituu ja käyttää kieltä tuossa prosessissa? Miten salaliittoteorioita käytetään hyväksi kriisipolitiikassa, jne.?

Itse ole jo noudattanutkin tutki itse -kehotusta. Tutkimushankkeessani tutkin kollegoideni kanssa, kuinka Kiina on käyttänyt koronapandemiaa hyväkseen kansainvälisessä politiikassa ensin niin sanotun maskidiplomatian ja nyttemmin rokotediplomatian avulla. Laajemmin kyse on humanitaarisen avun politiikasta. Jos joku pelastaa sinut hukkumasta avantoon, suhtautumisesi hänen on todennäköisesti varsin myötämielinen pitkään. Kiinan ongelma on tietysti se, että monet epäilevät sen itse ensin sahanneen avannon jäähän. Silti Kiina on aktivoitunut ennennäkemättömästi kansainvälisen humanitäärisen avun kentällä, ja on mielenkiintoista seurata, mitä diplomaattisia voittoja se tätä kautta pyrkii saavuttamaan.

Joten vastarinnalle kiitos! Todellakin, tutkikaa itse koronapandemiaa. Mutta tutkikaa tavoilla, joiden tiedetään tuottavan uskottavia tuloksia ja aiheita, jotka auttavat meitä pois kriisistä ja tekevät meistä valmiimpia seuraavan koittaessa. Tässä meillä yhteiskuntatieteilijöillä on paljon tarjottavaa.