Yhteiskuntatieteet, käyttäytymistieteet ja aivotutkimus

Henry Railo
FT, apulaisprofessori, kognitiivisen neurotieteen dosentti,
logopedian oppiaine, psykologian ja logopedian laitos,

Turku Brain and Mind Centre (TBMC) kokoaa yhteen Turun yliopistossa toimivia neurotieteen tutkijoita, ja koordinoi neurotieteen kansainvälistä maisteriohjelmaa ja kaikille avointa sivuainekokonaisuutta. Myös yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkijoita ja opiskelijoita on mukana TBMC:n toiminnassa.

Mitä annettavaa aivotutkimuksella on yhteiskuntatieteilijöille tai toisin päin?

Yhteiskuntatieteellisestä tiedekunnasta TBMC:n toiminnassa on mukana erityisesti psykologian ja logopedian laitoksen väkeä. Neurotiede on selvästi tärkeä viitekehys, kun tutkimuskohteena on vaikkapa kielelliset häiriöt tai psykologiset ilmiöt kuten masennus. Näiden käyttäytymistieteiden menetelmällinen anti on usein keskeisessä roolissa myös neurotieteellisessä tutkimuksessa. Muun muassa siksi meillä on Brain and Mind Centre eikä pelkkä Brain Centre.

Nykytiedon mukaan ihmisen käyttäytyminen ja tietoisuus—koko subjektiivisen kokemusmaailman spektri ajattelusta tunteisiin ja havaintoihin—on seurausta aivojen sähkökemiallisesta toiminnasta. Neurotieteelliset selitykset nostetaankin usein erityisasemaan. Joitain vuosia sitten eräs psykoterapeutti kertoi minulle innokkaana, kuinka tutkimus oli osoittanut, että terapia muuttaa aivotoimintaa. Terapialla oli siis todistetusti tehoa, sillä oli objektiivisesti mitattava fysiologinen vaikutus!

Jos terapia vaikuttaa mitenkään ihmisen hyvinvointiin tai käyttäytymiseen, täytyy terapian tietenkin jotenkin vaikuttaa myös aivojen toimintaan. Nykytiede tekee pesäeron dualistiseen mielenfilosofiaan, jonka mukaan tietoisuus ja aivot ovat toisistaan perustavanlaatuisesti erilliset. Nykyään vallitsevan fysikalistisen mielenfilosofian mukaan käyttäytymistieteet ja aivotutkimus tutkivat samaa asiaa eri näkökulmista.

Toisenlaisesta näkökulmasta johtuen käyttäytymistieteen menetelmät ovat tärkeitä neurotieteelle. Vaikka mielen toiminta palautuukin aivojen toimintaan, ei neurotieteellinen selitysmalli pärjää yksinään. Eikö vaikkapa masentuneen ihmisen kokemusmaailmaa ole tärkeää kuvata myös muuten kuin esimerkiksi välittäjäainejärjestelmien epätasapainosta johtuvana aivotilana? Eikö aivotoiminnan muutoksia suorempi mitta terapian tehokkuudelle ole, että yksilö itse kokee voivansa paremmin? Neurotieteen avulla voidaan kuitenkin ymmärtää mielen ilmiöiden ja käyttäytymisen fysiologista perustaa.

Käyttäytymistieteissä neurotieteiden rooli on yleensä selittää yksilön toimintaa, mutta asetelman voi myös kääntää toisin päin. Oma toiminta—esimerkiksi vieraan kielen puhuminen tai terapia—muovaa aivojamme. Sosiaaliset tekijät muovaavat aivojamme syntymästä asti, itse asiassa jo sikiövaiheessa. Tutkimuksissa on muun muassa löydetty näyttöä sille, että matalamman sosioekonomisen statuksen perheissä lasten aivot kehittyvät nopeammalla tahdilla kuin korkean sosioekonomisen statuksen perheissä.

Ajattelen, että neurotiede tutkii käyttäytymistä mikroskooppisella, hermosolujen tasolla, kun taas käyttäytymistieteet tarkastelevat käyttäytymistä organismin tasolla. Ja eikö ihmisryhmienkin toiminta ole käyttäytymistä?