Turun yliopiston psykologian oppiaine 100 vuotta!

Alumni Essi Karvosen puhe Turun yliopiston psykologian oppiaineen 100-vuotisjuhlassa:

Aion puhua tänään teille siitä, mitä psykologin työ on ja miltä psykologiksi kasvaminen saattaa yhden henkilön otoksen perusteella näyttää. Aion myös puhua sohvasta. Ollaanhan tässä kuitenkin psykologian oppiaineen juhlassa.

Yliopisto edustaa minulle totuutta puolustavaa miekkaa, tiedon voittoa ja sivistystä. Ennen kaikkea yliopisto on ollut minulle turvallinen yhteisö, jossa saa pohtia, kasvaa rauhassa ja olla utelias. Vararehtori emerita Riitta Pyykkö sanoi joskus, että yliopiston tulisi olla onnellisten ja kiireettömien ammattilaisten yhteisö ihmisen mysteerin äärellä. Dialogin ylläpitäjä, joka monitieteisyydellään voi ratkaista kompleksisia ongelmia ja edistää erilaisuutta. Ja nyt, Turun yliopiston psykologian satavuotias oppiaine – rohkea ja utelias! Olinko minä sitä vastavalmistuneena maisterina? Utelias kyllä, mutta rohkea? Tuskin.

En jäänyt yliopistolle, vaan menin pelottavaan ulkomaailmaan, psykologin töihin. Minusta tuli konsultti ja työelämän kehittäjä.

Jos joku on sattunut huomaamaan, työelämä ei vaikuta olevan kovin mukavaa. Lomalle lompsis on suomalaisen työssäkäyvän ihmisen lempi-ilmaus, jota kilvan jollotellaan vuosiloman aattona. Lomien jälkeen on meidän psykologien vuoro kommentoida mediassa sitä, miten töihin paluu ahdistaisi vähemmän. Suokaa anteeksi, mutta totta helvetissä olisin mieluummin onnellisten ja kiireettömien ammattilaisten yhteisössä ihmettelemässä ihmisyyden mysteerejä.

Minussa kuitenkin tapahtui jotain. Työelämää pelkäävästä tuoreesta maisterista tulikin tällainen työ- ja organisaatiopsykologian kysymyksiin intohimoisesti suhtautuva psykologikonsultti. Nyt kerron, mitä siinä kävi.

Sattui niin, että istuin yhtenä tavallisena tiistaipäivänä ainejärjestömme Fobian huoneen vihreällä sohvalla. Nautin pölyisestä ja pysähtyneestä ilmapiiristä, ja mietin, mitäköhän alkaisin tehdä isona. Olin aina identifioitunut yhteiskuntatieteilijäksi, koska opiskelijajärjestöt, yliopiston hallinto, politiikan tutkimus ja sosiologia olivat kulkeneet mukana rikastuttamassa psykologiopintojani, ja puhtaan yksilökeskeinen näkökulma ei ihan tyydyttänyt. Lisäksi psykologius, psykologina toimiminen on roolina iso ja raskas. Tämä tuli minulle selväksi jo opintojen alkumetreillä.

Meihin kohdistuu odotuksia, ennakkoluuloja ja satumaista halo-efektiä. Valmistuneet psykologit ovat näiden odotusten kohteena joka arkipäivä, kahdeksan tuntia päivässä, ja seuraavat vahvasti omaa ammattietiikkaansa. Sen lisäksi he toimivat reflektiopintana ja säiliönä toisen ihmisen tunteille, jäsentävät ajatuksia ja niin kovin paljon ymmärtävät. Tämä on psyykkisesti kuluttavaa, joskin valtavan antoisaa. Plussaa sentään on, että psykologi saa olla ulkoisesti vähän outo, vapautunut, boheemi ja pukeutua hassusti.

Joka tapauksessa, lojuin Fobian huoneella siinä vihreällä sohvalla. Ajattelin, että täytyy olla jotain, jossa voisin yhdistää nämä psykologin ja yhteiskuntatieteilijän mielenkiinnon kohteeni, jotta sisäinen motivaatio kantaisi psykologin roolin mukanaan tuomaa viittaa.

Sitten oivalsin sen.

Oikeudenmukaisen yhteiskunnan avain on terveessä työelämässä.

Mieletöntä, innostavaa, ihanaa!

Oikeudenmukaisen yhteiskunnan avain on terveessä työelämässä. Haluan muuttaa johtamisen ja työnteon kulttuuria hyvinvointia tukevaksi ja avoimeksi kaikille, ei harvoille.

Vastasiko tämä oivallus kysymykseeni siitä, mikä minusta tulisi isona? Ei. Ei yhtään. Itse asiassa se jätti enemmän ovia avoimeksi kuin sulki niitä. Terveen työelämän edistäminen voisi viedä työterveyspsykologiksi, tutkijaksi, johtamisen kehittäjäksi, järjestökentälle, työeläkeyhtiöön, eduskuntaan tai vaikka ammattiliittoon. En tiennyt yhtään, mitä se voisi tarkoittaa käytännössä, mutta pääasia oli, että intohimon liekki syttyi. Vaikka tästä hetkestä on kulunut jo vuosia, koen edelleen suurta onnea, kun mietin sitä. Siinä hetkessä olin valmis aihio, nuori virna, halusin ehdottomasti lähteä hiomaan ammattitaitoani ja erikoistua psykologina näihin kysymyksiin. Kenties saisin aikaan jotain suurta!

Yksi työuupumus, kolme vuotta lisäkouluttautumista ja kuusi vuotta ihan työssä käyvän aikuisen perusarkea ovat kuitenkin saaneet aikaan sen, että nyt suhtaudun asiaan vähän rauhallisemmin. Ymmärrän, että yksi nainen, vaikka hän olisi kuinka taitava ja innokas, ei saa aikaan tervettä suomalaista työelämää tai oikeudenmukaista yhteiskuntaa.

Psykologina työmme kohteena on ihminen tai ihmiset, yhteisöt. Ne ovat jatkuvasti muuttuvia, ja aina silloin tällöin meille tarjoutuu pieniä mahdollisuuksia, hetkeksi avaruudessa aukeavia ikkunoita, myötävaikuttaa positiiviseen muutokseen. Työ perustuu kyvylle toimia joustavasti, vuorovaikutteisesti ja tavoitteellisesti. Tieteelliseen tietoon perustuva työ on sitä, että aina pystyy kertomaan, miksi tekee jotain asiaa, ettei vain tee. Keskeistä on löytää omaa työotetta palveleva viitekehys ja jatkuvasti kehittää omia taitojaan asiakkaiden auttamiseksi eettisellä, kasvua tukevalla tavalla.

Tieteen tekemiseen verrattuna psykologin käytännön työstä jää harvoin muistoja konkreettisempaa jälkeä. Toki me laadimme jatkuvasti kirjauksia, yhteenvetoja, raportteja ja lausuntoja – aivan lemppariosa työtäni – mutta mihin me oikeasti vaikutamme? Ihmisten tunteisiin, muistoihin ja kokemuksiin. Niinpä. Mietipä sitä seuraavan kerran, kun istut työpisteelläsi ja välttelet kirjallisia töitä.

Kaoottisessa työelämässä ja maailmantilanteessa ei ole helppoa säilyttää sitä tasapainoa, jota tällainen vaativa työ edellyttää. Vaatii kanttia olla vaipumatta epätoivoon ja vaalia omaa paloaan tehdä maailmasta parempi paikka. Erityisesti nyt korostuu oman viitekehyksen ja ammatti-identiteetin tärkeys. Selkeä identiteetti turvaa itsenäisen ja omaehtoisen ajattelun, koska vain sen avulla voi nähdä monimutkaisessa kokonaisuudessa säännönmukaisuuksia ja poimia olennaisia asioita, joiden parissa voi lähteä työskentelemään.

Ihminen, jolla on vahva ammatillinen identiteetti, ei hätääntyneenä säntäile etsien jatkuvasti uutta. Vahva suhde omaan itseen rakentaa tervettä itseluottamusta, antaa motivaatiota toimia vaativassa tehtävässä ja tukee omasta hyvinvoinnista huolehtimista.

Tärkein psykologin työväline – menetelmien kuningas – on kuitenkin reflektio. Se on tärkein työkalumme. Sen avulla oppii omasta työstään ja ajattelustaan, vahvistaen omaa viitekehystä ja identiteettiä. Se auttaa myös oman osaamisen rajojen tunnistamisessa.

Psykologin työn ydin on toimia suhteessa toiseen ihmiseen. Omalla tavallamme olemme Juicea mukaillen, rakkauden ammattilaisia. Hommahan vaikuttaa ihan selkeältä.

Käytännössä työ on kuitenkin vähän erilaista. Se on epätietoisuudessa elämistä, luovia ratkaisuja, ja parhaassa tapauksessa askel kerrallaan kehityksen ja muutoksen näkemistä. Siinä yhdistyvät intuitio, inspiraatio ja improvisointi. Ei kannata tietää vastauksia, koska niitä ei usein ole. Voi sanoa, että laajemminkin maailmassa tietäjien aika on ohi. Tekoäly tietää usein meitä enemmän ja hoksaa asioita nopeammin. Emme saa tyytyä olemaan lausuntoautomaatteja. Meidän on oltava itse ja rohkaistava muita olemaan tietämättömiä, ihmettelemään asioita yhdessä. Tämä kysyy nöyryyttä, mutta onpa ihanaa, että psykologin koulutus on valmistanut meitä juuri tähän.

Arvoisa kollega, jos muistat tästä puheesta yhden asian, muista tämä: minun mielestäni sinun ei pitäisi olla niin huolissasi siitä, teetkö asioita ”oikein”.

On aivan sama, onko kirjaustesi ja lausuntojesi kieli kaunista ja pilkut oikeilla paikoilla. Sillä on hyvin vähän merkitystä. Kukaan ei tule muistamaan sinua siitä. Isossa mittakaavassa tärkeintä on, mihin haluat vaikuttaa. Jos tiedät sen ja se innostaa sinua, jatka samaan malliin! Paitsi jos työsi tyhmentää ihmiskuntaa, autat tosi-tv-tuotantoyhtiöitä rahastamaan ihmisten hauraalla tunne-elämällä, sitten miettisin vielä. Minä tiedän, että haluan omalta osaltani tehdä kaikkeni, jotta työelämä voisi seuraavien vuosikymmenten aikana kehittyä viisaasti, tasapuolisesti ja inhimillisesti. Minä tiedän sen, koska Fobian huoneen vihreä sohva kertoi sen minulle.

Rakas kollega, pyydän, älä ole niin huolissasi. Laadukas koulutus, riittävä kokemus, reflektointi ja hyvä kollegiaalinen tuki pitävät kyllä huolen siitä, että teemme enemmän oikeita kuin vääriä asioita.

Tällä viikolla istuin jälleen sohvalla. Tällä kertaa sohva on erilainen. Se ei ole vihreä, se on valkoinen. Se sanoi minulle: Huomaatko? Tässä, juuri tässä on onnellisten ja kiireettömien ammattilaisten yhteisö ihmisen mysteerin äärellä. Uskon vilpittömästi, että tässä maailmankaikkeudessa sohvilla on keskenään oma erityinen yhteytensä, josta me ihmiset emme tiedä mitään. Uskon, että Fobian huoneen vihreä sohva lähetti viestin tälle valkoiselle konsulttisohvalle sohvien viestintäpalvelun kautta. Se sanoi: hei, valmistaudu. Täältä tulee Essi. Pidä hänestä hyvää huolta.

Vaikka sohvat ovat merkityksellisiä, tiedän, etten oikeasti tarvitse sohvaa. Minulla on kyky muodostaa ympärilleni kiireettömien ammattilaisten yhteisö ihmisen mysteerin äärelle. Minä nimittäin kannan yliopistoa sisälläni.

Haluan sanoa sinulle tämän: Luota sohvaan, tai muistoosi sohvasta. Luota tähän satavuotiaaseen oppiaineeseen, luota viisaampiin edelläsi, jotka ovat parhaansa mukaan siirtäneet sinulle sen, mitä osaavat. Luota siihen, että sinä olet kehittyvä olento. Pidä huolta itsestäsi, kyseenalaista omia havaintojasi, ja sitten anna mennä. Psykologi saa toteuttaa itseään, elää omasta roolistaan käsin asiakkaiden elämässä ja pitää hauskaa mennessään. Tällä asennoitumisella pärjäämme varmasti myös kompleksisessa, kaoottisessa ja epävarmassa maailmassa, kokonaisena ammattikuntana ja tieteenalana, myös sata vuotta tästä eteenpäin.

Rakas alma mater ja Turun yliopiston rohkea, utelias ja satavuotias psykologian oppiaine: Paljon onnea!