Rehellisyys maan perii

Tutkimuseettinen neuvottelukunta on tänä vuonna päivittänyt ohjeen hyvästä tieteellisestä käytännöstä. Neuvottelukunta kertoo sivuillaan heti alkuun, että tutkimustyössä ja tutkimustulosten tallentamisessa, esittämisessä ja arvioinnissa tulee noudattaa ”rehellisyyttä, yleistä huolellisuutta ja tarkkuutta”. Tämä on erinomainen lähtökohta, ja rehellisyyden korostaminen on tärkeää. Eikö tutkimusetiikassa ole lopulta kuitenkin kyse rehellisyydestä?

Mitä rehellisyys on? Tämä kysymys voi vaikuttaa turhalta, koska meillä kaikilla on hyvä arkiymmärrys asiasta. Tarkkaa analyysiä rehellisyyden sisällöstä on kuitenkin yllättävän hankala antaa. Tämä tuskin on suuri ongelma tutkimuseettisille ohjeille, mutta rehellisyyttä kannattaa kyllä pohtia.

Sanakirjamääritelmissä rehellisyyttä kuvataan usein toteamalla, että rehellinen ihminen välttää valehtelua, huijaamista, lupaustensa pettämistä ja esimerkiksi varastamista. Tällaisessa ajattelutavassa rehellisyys on hyveellisen ihmisen luonteenpiirre, joka ilmenee lähinnä omissioina eli tekemättä jättämisinä.

Tosiasiassa jotkut rehelliset teot vaativat kuitenkin myös muuta. Kun henkilö tärvelee tuliterällä sähköpolkupyörällään naapurinsa postilaatikon, hän on kai rehellinen vain, jos hän ilmoittaa asiasta. Jos hän ei tee mitään, hän on epärehellinen eikä kanna vastuuta teostaan – ellei passiivisuutta sitten perustelu jokin erityinen syy.

Postilaatikkotapaukset tulee erottaa lompakkotapauksista. Jos henkilö näkee kadulla lompakon, mutta jättää sen paikalleen ja jatkaa matkaansa, hän ei ole epärehellinen (vaan välinpitämätön tai muuta vastaavaa). Rehellisyys ei edellytä, että nostelemme maassa näkemiämme esineitä. Mutta jotkut nostelevat niitä ja pitävät ne kaiken lisäksi itsellään, vaikka tietäisivät niiden kuuluvan muille. Silloin he ovat epärehellisiä.

Toisinaan (epä-)rehellisyyttä koskevissa pohdinnoissa erotetaan verbaalinen epärehellisyys ja (ei-verbaalisia) tekoja koskeva epärehellisyys. Verbaalisesti epärehelliset valehtelevat. Teoissaan epärehelliset nappaavat löytämiään lompakoita ja niissä olevia rahoja itselleen. Epärehellisyyden lajeja koskeva erottelu on hyödyllinen, mutta jotkut epärehelliset teot kuuluvat niihin molempiin. Esimerkiksi huijarit saattavat puhua pötyä ja johtaa uhrejaan harhaan myös muulla käytöksellään.

Positiivinen ja negatiivinen rehellisyys

Rehellisyyteen luetaan tavallisesti totuudessa pysyminen. Tällä voidaan tarkoittaa kahta varsin erilaista asiaa. Negatiivisessa mielessä ihminen pysyy totuudessa, kun hän ei valehtele. Positiivisessa mielessä totuudessa pysyminen edellyttää suorapuheisuutta ja avomielisyyttä.

On syytä epäillä, että rehellisyys vaatisi meiltä jälkimmäistä. Henkilö, joka häpeämättä laukoo omia kantojaan ja ilmaisee kielteisen kantansa vaikkapa kollegan vaatteista, ei ole rehellinen, vaan epäkohtelias. Rehellisyys ei vaadi meitä paljastamaan sisimpiä tuntojamme eikä se oikeuta meitä lausumaan mitä tahansa. Tietysti tästä voidaan aina keskustella. Joku saattaa pitää itsesensuuriin kykenemättömiä totuuden laukojia ”ihanan aitoina”.

Ihminen voi valehdella joskus hyvästä syystä. Jos henkilö valehtelee palkkamurhaajalle ja pelastaa tällä tavoin jonkun hengen, emme kutsu valehtelijaa epärehelliseksi.

Totuuden puhumisen ja rehellisyyden suhde on yleisemminkin moniulotteinen. Mikäli henkilö uskoo, että ilmasto on pysynyt viime vuosikymmenet aivan samanlaisena, mutta hän katsoo, ettei usko näin, niin hän on rehellinen sanoessaan uskovansa ilmastonmuutokseen. Näin on siitä huolimatta, ettei hän puhu uskomuksistaan totta. Rehellisyyteen riittää, että ihminen kertoo totuudenmukaisesti sen, mitä hän katsoo uskovansa.

Ihmiset voivat kaiketi erehtyä uskomuksistaan. Näin tapahtuu usein juuri silloin, kun henkilö ei halua tunnustaa itselleen, että uskoo tietyllä paheksuttavalla tavalla. Tällaisissa tilanteissa emme ole rehellisiä itseämme kohtaan.

Behavioristinen rehellisyyskäsitys

Viime aikoina rehellisyyttä on leikkimielisesti tutkittu erilaisilla kyselyillä ja koeasetelmilla. Ihmisiltä on esimerkiksi kysytty, ottaisivatko he yhteyttä auton omistajaan, jos he naarmuttaisivat tämän autoa parkkihallissa. Koeasetelmissa on taas laitettu lompakoita näkyville paikoille ja katsottu, toimittavatko he lompakon poliisille tai omistajalle. Tällaisissa ja vastaavissa tutkimuksissa nojaudutaan rehellisyyskäsitykseen, jota voitaisiin kutsua behavioristiseksi. Ajatuksena on, että ihmisen rehellisyys paljastuu puhtaasti hänen teoistaan ja että rehelliset ihmiset tavoittelevat autojen ja lompakkojen omistajia.

Rehellisyys on kuitenkin paljon monimutkaisempi asia kuin behavioristinen kanta antaa ymmärtää. Jos henkilö tunnustaa naarmuttaneensa toisen autoa yksinomaan siksi, että hän on huomannut valvontakameroiden tarkkailevan häntä, hän ei vaikuta erityisen rehelliseltä ottaessaan yhteyttä auton omistajaan. Hänen motiivinsa on vain välttää hankaluuksia.

Toisaalta hänen ei tarvitse olla epärehellinen, vaikka hän ei ilmoittaisi pikkunaarmusta. Ehkä hän jättää asian sikseen, koska viime kerralla ilmoituksen saanut maalautti koko autonsa hänen laskuunsa. Tai ehkä hän suhtautuu autoihin kuten ostoskoreihin: joskus ne osuvat toisiinsa eikä noista sattumuksista kuulu tehdä isompaa numeroa.

Jos joku vie löytämänsä lompakon poliisille, jotta saisi kunnon palkkion, häntä ei ohjaa rehellisyys, vaan itsekkäät motiivit. Ennen kuin päättelemme henkilön olevan (jossakin yksittäisessä tilanteessa) rehellinen tai epärehellinen, meidän tulee siis tuntea hänen motiivinsa.

Jos joku on valehtelematta vain siksi, että tietää vanhasta kokemuksesta olevansa surkea valehtelija, hän ei vaikuta rehelliseltä. Rehelliset ja epärehelliset ihmiset voivat ulospäin vaikuttaa ihan samanlaisilta. Mutta heillä on erilaiset motiivit.

Rehellisten ihmisten toimia motivoi se, että tietyt ratkaisut ovat moraalisesti oikein. Jotkut ihmiset ovat spontaanisti rehellisiä eikä heille tule edes mieleen valehdella ihmisille tai huijata heitä. Toisille ihmisille epärehelliset ratkaisut saattavat joskus käydä äkkiä mielessä, mutta ne tyrmätään saman tien, koska vastuuntunto ja suoraselkäisyys sitä edellyttää.

Kun tätä sovelletaan tutkimusetiikkaan, sovellus vaikuttaa viisaalta. Tutkimustyössä tulee noudattaa rehellisyyttä joko spontaanisti tai siksi, että moraalisesti vastuullinen harkinta siihen kehottaa.

Juha Räikkä

Käytännöllisen filosofian professori

Yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkimusvaradekaani

Kirjallisuutta

Bok, Sissela, Miksi valehtelemme (Kirjayhtymä, Helsinki 1981). (Suom. J. Hinkka.)

Carson, Thomas L., Lying and Deception: Theory and Practice (Oxford University Press, Oxford 2010).

Moran, Richard, “Problems of Sincerity”, Proceedings of the Aristotelian Society 105 (2005), 341–361.

Räikkä, Juha, Ihmisen epätäydellisyydestä (Unipress, Kuopio 2017).

Tutkimuseettinen neuvottelukunta, https://tenk.fi/fi/tiedevilppi/hyva-tieteellinen-kaytanto-htk (17.11.2023)

Valpas, Ida, “Totta puhuen”, Helsingin Sanomat 12.5.2023.