Interventioparadoksi ja muita kiusaamiseen puuttumisen haasteita

Christina Salmivalli
psykologian professori
INVEST-lippulaivan varajohtaja

Monet pitkittäistutkimukset osoittavat, että kiusatuksi joutuminen vaikuttaa lasten ja nuorten pahoinvointiin ja kielteiset vaikutukset saattavat ulottua pitkälle aikuisuuteen. Aivan aukottomasti ei kausaliteettia tietenkään voida osoittaa. Kiusatuksi joutuminen ennustaa kuitenkin esimerkiksi myöhempää masentuneisuutta, vaikka kontrolloitaisiin tilastollisesti hyvin suuri määrä muita lapsuusajan riskitekijöitä sekä tietysti lapsuuden aikainen masennusoireilu. Kaksosasetelmilla voidaan myös poissulkea geneettinen riski ja tutkia kiusatuksi joutumista kaksosia erilaistavana yksilöllisenä ympäristötekijänä.

Kiusaamisen vaikutusten kannalta ei ole samantekevää, millaisessa ympäristössä se tapahtuu. Viime vuosina on kertynyt yhä enemmän näyttöä siitä, että kiusatut voivat erityisen huonosti luokissa ja kouluissa, joissa kiusaamista esiintyy vain vähän. Tämä pätee monenlaiseen kiusaamista seuraavaan psyykkiseen ja somaattiseen oireiluun. Olemme nimenneet ilmiön ”terveen kontekstin paradoksiksi” tai ”interventioparadoksiksi” – se nimittäin tulee esille myös tilanteissa, joissa kiusaamisen kokonaismäärä vähenee preventiivisen intervention seurauksena. Vaikka lapset voivat tällöin keskimäärin paremmin, ne joita edelleen kiusataan, ovat entistäkin tukalammassa tilanteessa. Ilmiötä ei selitä kokonaan (joskin kyllä osittain) se, että ”terveessä kontekstissa” kiusatuiksi joutuvat kaikkein haavoittuvimmat lapset.

Testasimme vastikään ilmiötä selittäviä mekanismeja laajassa kiinalaiskouluissa tehdyssä pitkittäistutkimuksessa. Aiemmin länsimaissa tunnistettu ilmiö tuli esille kiinalaisaineistossa; kiusatuksi joutuneiden lasten masentuneisuus lisääntyi sitä enemmän, mitä vähemmän kiusaamista heidän luokallaan esiintyi. Tämä selittyi kahden mekanismin kautta. Ensinnäkin, ilmiötä näyttivät selittävän sosiaalisen minäkuvan muutokset: kun kiusattu ei nähnyt muita kiusattavan, hän koki itsensä epäonnistuneeksi ja oli kenties taipuvainen näkemään kiusaamisen syyn olevan itsessään. Toiseksi, kiusatuilla oli vähemmän mahdollisuuksia ystävyyssuhteiden muodostamiseen luokissa, joissa heillä ei ollut kohtalotovereita.

Eriarvoisuudestahan tuossakin on kysymys – yksi jää osattomaksi sellaisesta, mitä muilla on. Kyse on vieläpä perustavaa laatua olevasta tarpeesta tulla hyväksytyksi, kuulua porukkaan.

Käytännön kannalta kiusaamisen vähentäminen on tietysti jatkossakin ainoa ajateltavissa oleva tavoite. Mutta interventioparadoksi osoittaa, että samalla kun iloitsemme keskimääräisestä hyvästä kehityksestä, on kiinnitettävä aivan erityistä huomiota niihin, jotka joutuvat edelleen kiusatuiksi. Tämä on tavoite viime vuonna käynnistyneessä, Euroopan tutkimusneuvoston rahoittamassa Challenge-projektissa (https://sites.utu.fi/challenge/ ).

Tärkeä tavoite on myös selvittää niitä tekijöitä, joista koostuu ”oikeasti terve konteksti”; sellainen, jossa jokainen voi kokea itsensä hyväksytyksi ja olonsa turvalliseksi.