Ukrainalaislapset yhteiskunnassamme

Kirsi Peltonen
psykologian apulaisprofessori
INVEST lippulaiva
Turun yliopisto

Juuri Kiovasta saapunut virolainen kollegani kertoi sydäntä särkevästä näystä matkaltaan Ukrainaan. Juna oli täynnä äitejä ja lapsia. He olivat matkanneet pitkään nähdäkseen isän, ja jokaisella asemalla junasta nousi lapsia juosten suoraan isänsä syliin.

Traumatutkijana ymmärrän kuinka paljon järkyttävät tapahtumat ja niihin liittyvä pelon ja uhan tunne voivat haavoittaa mielenterveyttä. Sodan aikana riski järkyttävien, äkillisten, traumatisoivien tapahtumien kokemiselle kasvaa.

Kaikki lapset eivät traumatisoidu vaan usein haastavistakin olosuhteista voidaan selvitä läheisten tuella ja arjessa auttaen. Mutta pelon lisäksi on muitakin pitkäkestoisia, kokonaisvaltaisia tunteita, kuten suru ja ikävä, jotka vaikuttavat lapsen jokapäiväiseen elämään.

Läheisistään erossa olevan, pelottavia asioita kokeneen ja silti arkeaan elävän ja koko ajan kehittyvän lapsen kohtaaminen voi tuntua ammattilaisestakin haastavalta. Miten kohdata lapsi niin että osoittaa ymmärtävänsä hänen elämänsä poikkeavat olosuhteet mutta ei silti näe lasta ainoastaan niiden läpi?

Pakolaistaustaisia lapsia ja nuoria on ollut Suomessa pitkään, mutta Ukrainan sodan kautta laajempi yhteisö on alkanut kiinnittää huomiota siihen, miten lapsen elämä muuttuu, kun hän pakenee sotaa, aseellista konfliktia tai muita kotimaassaan uhkaavia tilanteita.

Sotaa pakenevan väestön kasvaessa Suomessa, myös yhä useampi kasvatus-, sosiaali-, ja terveysalan ammattilainen kohtaa lapsia, joiden kokemusmaailmaan, sota, huoli ja menetykset kuuluvat.

Lähes välittömästi sodan käynnistyttyä eri alojen ammattilaiset ja oganisaatiot alkoivat varautua potentiaalisesti traumatisoivia tapahtumia kokeneiden lasten kohtaamiseen. Toisilla tietoa oli enemmän jo ennakkoon, toisilla vähemmän. Yhteistä oli halu kohdata lapset asianmukaisesti ja toisaalta saada oma työ jatkumaan niin että muutkin asiakkaina, potilaina tai oppilaina olevat lapset saavat aikaa ja huomiota entiseen tapaan. Myös keinottomuutta ja huolta uuden edessä koettiin, ja koetaan edelleen, nyt kun ukrainalaislapset ovat osa palvelujärjestelmiämme.

Traumainformoidun organisaation kulmakivet ovat yksinkertaiset. Ajatus lähtee siitä että, olipa lapsi traumatisoitunut tai ei, on tiettyjä toimintamalleja, jotka ovat hyödyksi pelottavien tapahtumien jälkeen, ja niistä voi olla aivan erityistä hyötyä niille lapsille, joille pelko ja uhan tunne ovat aiheuttaneet traumatisoitumista.

Traumainformoidussa organisaatiossa toimitaan siten, että työntekijät ovat tietoisia siitä, miten uhkaavat tilanteet voivat vaikuttaa lapseen ja toisaalta siitä, että lapsella on omaa selviytymispotentiaalia. Toiseksi, työntekijät luovat kaikista kohtaamisista mahdollisimman turvallisia. Tämä tarkoittaa sitä, että perheelle kerrotaan tapaamisten sisältö ja rakenne, toiminta on ennakoitavaa. Kolmanneksi työntekijät pyrkivät vahvistamaan sitä, mikä uhan aikana usein järkkyy, lapsen hallinnan tunnetta, sitä, että hän voi tehdä asioita ja vaikuttaa siihen miten asiat sujuvat.

Nämä kulmakivet eivät ole haitaksi missään asiakaskohtaamisessa, mutta kuten sanottu, voivat olla suureksi hyödyksi silloin kun lapsen tai perheen tilanne on epävarma, pelon ja huolen värittämä.

Ukrainan sota on nostanut näkyväksi sen, miten lapsen kehitys voidaan keskeyttää ja hyvin epäinhimillisellä tavalla pistää lapsi selviytymään haasteista, joita ei soisi kasvun esteeksi asettuvan. Meillä on kuitenkin enemmän tietoa kuin koskaan ennen tukea lapsen kehitystä tällaisten tapahtumien jälkeen. Siksi joukossamme ei ole menetettyä sukupolvea.