Appelsiininkuorintaa ja viisasta eteenpäinmenoa, puhe valmistuneille publiikissa

31.7.2023 Arttu Saarinen

Alumnimme Arttu Saarisen puhe yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan publiikissa 16.6.2023

Hyvät ihmiset ja ennen kaikkea arvon valmistuneet maisterit ja tohtorit

Edessänne on banaani ja appelsiini. Olen käyttänyt vuosien ajan kurssieni aloitusluennolla vertauskuvaa appelsiinista ja banaanista. Kumpi teistä kuvaa osuvammin yhteiskuntatieteilijän ajatusmaailmaa ja identiteettiä? Ihan kaikki saavat äänestää, myös henkilökunta ja omaiset. Pyydän nostamaan käden, jos äänestätte appelsiinin puolesta.

Oikea vastaus on tietysti appelsiini. Miksi näin?

Banaani on helppo kuoria ja nopea syödä. Se ei oikeastaan ole hedelmä laisinkaan, vaan pinnallinen pikaruokayhteiskunnan symboli. Appelsiini sen sijaan on aito a la carte -herkku: vaikea kuoria ja kerroksellinen. Kuoriminen palkitsee makean ja kirpeän sofistikoituneella sekoituksella. Jos appelsiinin kuitenkin kuorii huolimattomasti, elämys jää ankeaksi: valkoiset rannut hedelmän päällä paitsi maistuvat ikävältä, aiheuttaen puistattavan suutuntuman. Oikein kuorittuna appelsiini on taas kuin kaltaisenne pirskahteleva, luonnikas ja kerroksellisen sielukas yhteiskuntatieteilijä.

Saatan olla monen mielestä täysin kohtuuton viattomia banaaneja kohtaan, mutta keltaisten pötköjen ainoa ongelma ei suinkaan ole pelkästään pikaruokamaisuus. Se ei nimittäin edes vieri ja onkin pysähtynyt konservatismin perikuva. Liberaalia ja eteenpäin pyrkivää appelsiinia taas ei voi yhteiskuntatieteen tavoin koskaan pysäyttää, kun sen on kerran pistänyt vauhdilla vierimään alamäkeen. Se vierii parhaimmillaan eteenpäin kuin Timo Jutila vuoden 2011 jääkiekon kultajuhlien huumassa.

Te vastavalmistuneet olette todella vierittäneet appelsiineja vauhdilla eteenpäin ja aina välillä pysähtyneet myös kuorimaan huolellisesti. Uskon matkaan olleen työläs, kirpeä ja lopulta palkitseva.

Kun ihmistä – kuten minua – pyydetään puhumaan publiikkiin, täytyy luonnollisesti valmistautua. Kuten osa teistä on tehnyt opiskeluissaan ja esimerkiksi minä työelämässä, katsomme tyypillisesti ensin, voisimmeko kenties hyödyntää jotain aiemmin tekemäämme valmistautumisessamme. Tämä on täysin sallittua ja itse asiassa toivottavaa tiettyjen sääntöjen puitteissa.

Tehokas opiskelu perustuu niin sanottuun ”eteenpäin menevän tiedon malliin” eli osin aiemmin opitun jalostamiseen, syventämiseen ja nyrjäyttämiseen. Aiemman tiedon jalostamisesta, syventämisestä ja nyrjäyttämisestä syntyy tiedon kasautumisen ilmiö. Voin sanoa käsi sydämellä: olen saanut lukea vuosien aikana huikeita esimerkkejä tiedon kasautumisen osalta opinnäytetöistänne. Uskallankin väittää, että opiskelijat ovat vuosi vuodelta paitsi älykkäämpiä ja taitavampina uusiokäyttäjinä, myös uuden tiedon tuottajia.

Koitin valmistautua tähän puheeseen eteenpäin menevän tiedon mallia apuna käyttäen. Ajatuksenani oli kaivaa vanha vastavalmistuneen puheeni vuoden 2006 Publiikista. Ajattelin, sen avulla luovan nostalgiaefektin vuosikymmenten taakse! Kyseessähän oli kuitenkin vuosi, jolloin tapahtui ihmeellisiä asioita: Lordi voitti euroviisut kaikkien aikojen piste-ennätyksellä. Voittoa seurasi talouskasvun huippuvuosi ja opiskelijat työllistyivät mallikkaasti. Ja nyt kun te valmistutte, no, tiedätte kyllä, Käärijä voitti oikeasti, siis kansan – ei eliitin- mukaan. Talouskin näyttää koko ajan paremmalta ja te tulette työllistymään ja olette jo ehkä työllistyneetkin mallikkaasti juuri teitä kiinnostaviin paikkoihin.

No entäs se puhe vuodelta 2006. Sitä ei lopulta löytynyt mistään. Muistan siitä kuitenkin yhden asian, siteerasin nimittäin jääkiekkovalmentaja Raimo ”Raipe” Summasta. Luoja tietää miksi, koska en oikeastaan edes erityisemmin pidä jääkiekosta urheilumuotona. Tästä huolimatta olen viimeisten minuuttien aikana kertaalleen ehtinyt mainitsemaan paitsi Summasen, mutta myös Timo Jutilan, tuon toisen suomikiekon ikoniseksikin väitetyn legendan.

Miksi ihmeessä Juti ja Raipe saavat näin paljon tilaa?

Ehkä olen ottanut esimerkit alitajuisesti jääkiekosta, tuosta yhteiskuntatietelijälle kenties hieman vieraasta kulttuurimaisemasta, koska halusin kasvattaa itseäni marssimalla muotitietoisen kliseisesti sille kuuluisalle ”epämukavuusalueelle”.

Ajattelen, että yliopisto-opetus on väistämättä kasvattamista. Opettaminen ei ole vain tiedon kaatamista tai siirtämistä. Kyse on vahvasti myös siitä, miten kaataminen ja siirtäminen tehdään ja siksi meillä on oppiala nimeltä kasvatustiede.

Muistan kun eräs tuttu lahjakas opiskelija tuli kysymään minulta sammaltavalla äänellä joitain vuosia sitten paikallisessa baarissa, miksi ylipäätään kannattaa opiskella yliopistossa. Hänellä oli juuri silloin kenties hieman haasteita opiskelumotivaation kanssa. Vastasin opiskelun tuovan vapautta. Mitä pidemmälle kouluttautuu sen enemmän voit päättää työsi sisällöstä.

En väitä, etteikö myös vähemmällä koulutuksella voisi saada paljon vapautta työn sisältöön liittyen, toimimalla esimerkiksi yrittäjänä. Silti kohtalaisen varma tapa hankkia vapautta ja autonomiaa tulevaisuuden työelämässä, on kouluttautua akateemisesti.

Luin äskettäin Lea Ypin kirjan ”Vapaa”. London School of Economicsin professorin kirja kertoo lapsuudesta suljetussa kommunistidiktatuuri Albaniassa. Se päättyy prologiin, jossa Ypi ilmoittaa vanhemmilleen alkavansa opiskella filosofiaa italialaisessa perinneyliopistossa. Äidin ja isän kauhistuneiden reaktioiden mukaan ajatus oli hyödytön, hölmö ja täysin älytön.

Miten ihmeessä kommunistisessa diktatuurissa ja jatkuvassa taloudellisessa puutteessa elänyt nuori voi päätyä opiskelemaan filosofiaa italialaiseen yliopistoon?

Ehkä filosofia oli luonnollinen valinta, koska vapaudesta oli ollut niin kova pula kommunistidiktatuurissa. Mahdollisuus opiskella filosofiaa sen kaikilla mausteilla on vapaan yhteiskunnan vapaan yksilön etuoikeus ja mahdollisuus. Rakenteiltaan vapaassa yhteiskunnassakin ihminen voi kuitenkin kokea vahvaa ahdistusta ja ahtautta. Usein rajoittajana on oma pään sisäinen ankara maailma.

Professori Lea Ypi jatkaa:

”Vapauden voi menettää muulloinkin kuin silloin, kun joku toinen yrittää sanella mitä pitää sanoa, minne pitää mennä ja kuinka tulee käyttäytyä.”

Kaikesta akateemiseen maailmaankin yhä enemmän paikantuneen hyötypuheen korostamisesta huolimatta, ajattelen yliopiston edelleen olevan vahvasti vapauden kyllästämä instituutio. Kukaan ei ole rajoittanut toivon mukaan teitäkään, kun olette päätyneet tekemään esimerkiksi opinnäytteen jostain teitä itseänne kiinnostavasta aiheesta.

Toisaalta samaan aikaan lienee rehellistä todeta teidän vapauttanne rajoitetun opintojenne aikana enemmän kuin minkään aiemman opiskelijasukupolven. Kyse ei kuitenkaan ollut ajattelun rajoittamisesta vaan opintotapojen rajoittamisesta.

Menemättä sen syvemmälle voimme kuitenkin tässä yhteydessä varmasti kollektiivisesti todeta, että jätetään korona-muistelot väliin!

Puhutaan sen sijaan hetki yliopiston perusolemuksesta eli kriittisestä ajattelusta. Kriittinen ajattelu kun on joskus tosi vaikeaa ja raskasta. Kriittisyyden voi nimittäin toisinaan sekoittaa samaksi asiaksi kuin kyynisyys. Näin ainakin minä olen usein erehtynyt tekemään. Nykyään toivon mukaan jo aiempaa harvemmin.

Vilpittömyys ja kriittisyys on yhdistettävissä. Tätä yhdistämistä kutsutaan viisaudeksi ja älykkyydeksi. Ajattelen vilpittömyyden ja kriittisyyden yhdistämisen taidon olevan ominaista erityisesti yhteiskuntatieteilijöille. Olen 15 vuoden opettajataipaleellani törmännyt toistuvasti vilpittömiin ja lämpimällä tavalla kriittisyyttä henkiviin opiskelijoihin. Annankin tässä puheessa vain ja ainoastaan yhden elämänohjeen: älkää te arvon yhteiskuntatieteilijät luopuko tästä taidosta. Olkaa jatkossakin yhtä viisaita.

Kun pohdin hyviä esikuvia kriittisyyden ja vilpittömyyden yhdistäneistä ihmisistä, mieleeni nousee väistämättä edesmennyt toimittaja ja filosofi Perttu Häkkinen sekä kansanedustaja ja entinen sosiologian tutkija Anna Kontula. Niin Anna kuin Perttu ovat puhuneet tässä talossa omilla kursseillani menneiden vuosien aikana.

Molemmat ovat tehneet töitä ja viettäneet aikaa selvästi valtavirrasta katsoen marginaalisten ihmisryhmien kanssa. Häkkinen esimerkiksi kutsui radio-ohjelmaansa ihmisiä, joiden maine ja kiinnostukset kohteet saattoivat olla monen mielestä kyseenalaisia. Hän antoi erilaisille ihmisille mahdollisuuden kertoa itse omasta maailmastaan, teki sen kunnioittaen, glorifioimatta kiusallisesti, arvottamatta, mutta uskaltaen silti kysyä kriittisiä kysymyksiä sydämellisellä tavalla. Saman on tehnyt Anna Kontula esimerkiksi ajaessaan seksityöläisten oikeuksia tai kirjoittaessaan kaltaiseni keskiluokkaisen pikkuporvarin tavoista ja ajattelumalleista.

Toimikoon Kontula tai Häkkinen myös oivina esimerkkeinä siitä, miten työelämässä voi maksimoida omat toiveet, intohimot ja vapauden tunteen sekä samalla muuttaa pienen palan maailmasta omalla tyylillään.

Teistä monella on edessä vuosikymmenten työura. Tulee puuduttava taival, jos viettää vuosikausia sellaisissa hommissa, joita ei koe omakseen. Kannattaa siis olla oma itsensä ja hakeutua töihin, jotka kiinnostavat juuri sinua ja mahdollistaa sinun oman sisäisen vapauden maksimoinnin. Näin pystytte jatkossakin yhdistämään kriittisyyden ja vilpittömyyden sekä levittämään yhteiskuntatieteilijän viisautta ympärillenne.

Haluan toivottaa teille turvallista matkaa ja niin uskoisin salissa toivovan muutaman muunkin hahmon. Pystyn nimittäin kuulemaan täällä Mauno Koivisto -salissa edesmenneen Perttu Häkkisen rohkaisevan kuiskauksen teille ja se kuuluu ”tulevaisuuden puolesta, menneisyyttä vastaan”. Ja hetkinen, kuulen jostain kauempaa katonrajasta myös itsensä Mauno Koiviston komppaavan Perttua toteamalla. ”Liike on kaikki kaikessa, päämäärä ei mitään. Tärkeätä ei ole perille pääseminen koska perille ei voida päästä, vaan tärkeätä on suunta, pyrkimys, liikkeelläolo.”

Lämpimästi onnea te entiset huippuopiskelijat, nykyiset huippumaisterit ja tohtorit