Nyt tehdään reilu kompromissi!

Ihmiset ovat usein keskenään eri mieltä asioista. Onneksi osaamme kuunnella muiden meille esittämiä perusteluja. Toisinaan tämä johtaa siihen, että saavutamme yksimielisyyden, kun ainakin osa meistä muuttaa mieltään.

Kuten kaikki tietävät, aina näin ei kuitenkaan käy. Joskus pitkätkään keskustelut eivät johda yksimielisyyteen, eivät edes täällä yliopistolla. Mikäli yhteinen päätös kuitenkin tarvitaan, on turvauduttava muihin konsteihin. Suosittu tapa on äänestäminen, mutta tarjolla on tietysti muitakin keinoja, vaikkapa arvonta.

Mitä kompromissit ovat?

Kompromissin tekeminen on yksi tapa edetä tilanteessa, jossa yksimielisyyteen ei olla päästy, mutta kaikkia sitova ratkaisu tarvitaan. Kompromississa on kyse sopimuksesta, jossa molemmat tai kaikki osapuolet tekevät ainakin joitakin myönnytyksiä. Jos kahdesta osapuolesta vain toinen antaa siimaa, kyseessä ei ole kompromissi.

Kompromisseihin kuuluu myös vapaaehtoisuus. Jos joku osapuoli sanelee ratkaisun sisällön (kuten esimerkiksi rauhansopimuksissa joskus tehdään), kyseessä ei ole kompromissi, vaikka sanelija ei aivan kaikkea sitä ottaisikaan, mitä voisi.

Juuri vapaaehtoisuus tekee kompromisseista sitovia. Sopimuksia pitää lähtökohtaisesti noudattaa, ja kun joku tekee vapaaehtoisesti sopimuksen tietynlaisesta kompromissiratkaisusta, se sitoo häntä moraalisesti. Asiaan ei vaikuta se, että sopija saattaa myöhemmin ajatella tehneensä huonon sopimuksen.

Kompromisseja voitaisiin verrata lupauksiin. Lupaukset täytyy pääsääntöisesti pitää, vaikka se, mitä tuli luvattua, voi olosuhteiden muututtua tuntua ikävältä. Kompromissien erityinen piirre on, että sopijaosapuolille jää niistä helposti mielipahan tunteita, vaikka he voivatkin olla kokonaisuudessaan tyytyväisiä siihen, että ratkaisu saatiin aikaan. Tuon harmituksen syy on tietysti siinä, että henkilö ei ole saanut aikaan toivomaansa päätöstä, vaan jotakin omasta mielestään huonompaa.

Joskus kompromissit edellyttävät joustamista periaatteista, joita henkilö pitää moraalisesti arvokkaina ohjenuorinaan. Tuolloin harmituksessa on sävyjä huonosta omastatunnosta.

Huonoja kompromisseja

Valmius kompromissien tekoon nähdään usein hyvänä luonteenpiirteenä. Harvinaiseksi käyvää joustamistaitoa tarvitaan kaikilla elämän osa-alueilla.

Joskus kompromissit näyttävät kuitenkin ainakin ulkopuolisten mielestä aika huonoilta. Kun kaksi poliitikkoa kiistelee, he voivat päätyä kompromissiratkaisuun, joka on heidän molempien mielestä kaikkein heikoin ratkaisu.

Näin voi tapahtua, koska poliitikon saattaa olla vaikeaa myötäillä vastapuolen kantaa – myötäily voisi merkitä kannatuksen alenemista. Siksi on paras valita mieluummin kaikkein typerin päätös kuin se, mitä vastustaja hakee. Meidän kansalaisten silmissä nämä tilanteet herättävät hämmennystä.

Joskus sanotaan, että on helpompi tehdä kompromisseja intresseistä kuin periaatteista tai tosiasiaväittämistä. Jos rintamamiestaloaan myyvällä henkilöllä on intressi saada rakennuksestaan kunnon summa ja ostajalla on intressi maksaa siitä varsin niukasti, silloin kompromissi saattaa löytyä jostain keskivälin tienoilta.

Mutta mikäli erimielisyys koskee vaikkapa sitä, mikä lääke on tehokkain tietyn sairauden hoidossa, kompromissin löytyminen voi olla hankalaa. Talokauppaa tekevät saattavat ymmärtää toisiaan: he molemmat haluavat taloudellisia etuja. Mutta lääkkeiden tehosta kiistelevät osapuolet katsovat toisen osapuolen olevan yksinkertaisesti väärässä. Miksi antaa tuumaakaan periksi osapuolelle, jolla on epätosi mielipide ja jonka kunnioittaminen ei palvelisi potilaan parasta?

Oikeassa elämässä kompromisseja tehdään kuitenkin kaikenlaisista asioista ja monilla eri tavoilla. Kompromissin tekeminen on sitä helpompaa, mitä tärkeämpää on saada aikaan ainakin jokin ratkaisu ja päättää kiistely.

Milloin kompromissi on reilu?

Kun osapuolet etsivät kompromissia, he haluavat tavallisesti tehdä mahdollisimman vähän myönnytyksiä. Toisinaan ihmiset kuitenkin hakevat ennen muuta sellaista kompromissia, joka olisi reilu. Tällainen tavoite kuulostaa suorastaan erinomaiselta, mutta ongelma on, ettei ole aivan selvää, milloin kompromissit ovat reiluja.

Kompromissin reiluudella voidaan tarkoittaa monia asioita. Usein neuvottelijoiden lähtökohdat ovat täysin erilaiset. Toisella saattaa olla hyvät kortit ja toisella todella huonot. Joku voisi sanoa, että alkuasetelman ollessa radikaalisti eriarvoinen kompromissi on epäreilu.

Kenties tämä pitää paikkansa, mutta toisaalta kyse saattaa olla pikemminkin siitä, että vallan ja voimavarojen liiallinen eroavuus saa meidät epäilemään, ovatko molemmat osapuolet vapaaehtoisesti mukana sopimuksessa. Mikäli eivät ole, kyse ei ole ylipäänsä kompromissista.

Kompromissin tekeminen on prosessi. Tuo prosessi voi itsessään olla reilu tai epäreilu. Jos toinen saa paljon aikaa ja tilaa omien kantojensa puolustamiseen ja toinen taas lähes vaiennetaan, prosessi vaikuttaa epäreilulta.

Usein kompromissien reiluutta arvioidaan katsomalla, mihin päädyttiin. Jos työporukka tekee kompromissin siitä, miten heidän saamansa palkkio porukan kesken jaetaan, ainakin moni ulkopuolinen pitää kompromissia reiluna, mikäli kukin työntekijä saa sen osuuden, minkä oikeasti ansaitsi.

Yleinen tapa pyrkiä reiluun kompromissiin on laittaa riita puoliksi. Kun molemmat osapuolet joutuvat tinkimään käsityksistään saman verran tai tekevät suhteellisesti yhtä suuria myönnytyksiä, kompromissi on monen mielestä reilu. Tämä on houkutteleva tapa hahmottaa kompromissin reiluus, mutta ongelmaton se ei ole. Toisen osapuolen vaatimukset voivat olla kohtuullisia ja järkeviä kun taas toisen kohtuuttomia ja perusteettomia. Miksi molempien pitäisi tuollaisessa tilanteessa tinkiä yhtä paljon? Mitä reilua tuollaisessa vaatimuksessa on?

Kompromissi tai sitten ei

On kiinnostavaa, että ulkopuolisten voi olla vaikeaa nähdä, onko kompromissi tehty vai ei. Kun kaksi kiistelevää osapuolta vetäytyy neuvottelemaan suljettujen ovien taakse ja palaa sieltä molempien näkemyksiä heijasteleva sopimus mukanaan, joku saattaa ylistää heitä taitavina kompromissin tekijöinä.

Mutta mitä jos he ovatkin vakuuttaneet toisensa ja päätyneet yksimielisesti näkemykseen, jota kumpikaan ei aluksi kannattanut? Voi olla, että ylistys on tällöinkin paikallaan – mutta ei siksi, että he ovat onnistuneet tekemään kompromissiin, vaan siksi, että he osaavat kuunnella järkeviä perusteluja.

 

Juha Räikkä

filosofian professori ja yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkimusvaradekaani