Kuvassa apolloperhosen toukka ravintokasvillaan isomaksaruoholla keväällä 2023. Kuva Jonna M. Kukkonen.
Isoapollo eli apollo (Parnassius apollo) on erittäin uhanalainen Suomessa (Punainen kirja 2019). Apollo on Suomen isoimpia päiväperhosia ja ensimmäinen rauhoitettu hyönteislaji yhdessä pikkuapollon kanssa vuonna 1976 (Allergia.fi).
Apollo esiintyy harvinaisena Lounais-Suomen saaristossa ja Ahvenanmaalla. Läntisellä Uudellamaalla elää erillinen sisämaakanta. Apollon elinympäristönä pidetään puoliavoimia ja avoimia, kuivahkoja ja lämpiä kalliomaastoja sekä saariston luotoja, joilla kasvaa isomaksaruohoa (Suomen perhoset).
Apolloperhonen on myös uhanalaisia eläimiä ja kasveja koskevalla CITES-listalla, eli sen kauppa ja maastavienti on kielletty. Lisäksi apollo mainitaan Euroopan unionin luontodirektiivin liitteessä IV. Liitteen lajien lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on kielletty automaattisesti, ilman erillistä suojelupäätöstäkin.
Apollon toukka
Apollo talvehtii munana tai pienenä toukkana. Toukka on samettisen musta, ja sen kyljissä on kirkkaan oranssinvärisiä täpliä (kuvassa yllä), väritys toimii varoitusvärinä. Keväällä toukat alkavat liikkua kallioalueilla etsien ravintokasviaan isomaksaruohoa (Hylotelephium telephium). Suomessa ei tiettävästi esiinny, muutamia puutarhakarkulaisia lukuunottamatta, muuta pääasiallista ravintokasvia toukalle. Tästä syystä isomaksaruohon esiintyminen ja tiheys apollon elinalueella on erittäin tärkeää lajin selviytymiselle. Toukat syövät lämpimässä auringonpaisteessa, mutta vuoristonlajina kestävät äkillisiä lämpötilan laskuja. Toukka kykenee muodostamaan nopeasti elimistossään erityisiä suoja-aineita, joiden ansiosta se sietää kylmyyttä. Sama kyky on aikuisella perhosella ja luultavasti myös kotelovaiheella (Marttila et al., 1991).
Kuvassa on apollon toukka ja isomaksaruoho saaristossa 2019. Toukan voi löytää sen jättämien syöntijälkien avulla läheltä isomaksaruohoa. Kuva Jonna M. Kukkonen.
Paras aika toukkien havaitsemiseen on toukokuun puolen välin tienoilla, mutta havaintoja voi tehdä huhtikuun lopulta kesäkuun puoleen väliin. Apollon toukat läpikäyvät viisi kehitysvaihetta, ja voivat olla lähes 6 cm mittaisia, ennen koteloitumistaan. Toukkien ollessa valmiina koteloitumaan, ne saattavat liikkua varsin vauhdikkaasti aluskasvillisuuden joukossa etsien sopivan suojaisaa paikkaa kotelovaiheelleen. Toukka koteloituu n. 3-4 viikon päästä kuoriutumisestaan, ja apollon kotelovaihe kestää noin 10-25 päivää (Marttila et al., 1991) tai 3-5 viikkoa (Allergia.fi). Sää olosuhteet vaikuttavat kotelovaiheen pituuteen. Kotelo on kooltaan n. 25 mm, punaruskea, sinertävänvalkohärmäinen (Laji.fi).
Apolloperhonen
Apollo on iso valkoinen perhonen. Siipien kärkiväli on 62–94 mm. Etusiiven ulkoreunassa on leveähkö läpikuultava alue. Keskempänä etusiivessä on kookkaita mustia laikkuja. Takasiivessä on kaksi mustakehäistä punaista silmätäplää, joiden keskus on valkoinen (Suomen perhoset). Silmätäplien punaisuus vaihtelee. Kuvassa kaunokilla ruokailevalla yksilöllä on auringossa vaalenneet silmätäplät ja vahingoittunut toinen takasiipi. Kuva Jonna M. Kukkonen 2022.
Kotelovaiheen jälkeen kuoriutuvat aikuiset apolloperhoset. Juuri kuoriutuneilla perhosilla on yleensä kirkkaat värit ja eheät siivet. Suuret, valkoiset apolloperhoset ovat helppoja tunnistaa. Kuten yllä jo mainittiin, perhonen elää puoliavoimilla, kallioisilla ja kivikkoisilla alueilla, joiden lähettyvillä on suojaisia, runsaskukkaisia niittyjä. Paikoilla täytyy olla runsaasti myös toukan ravintokasveja. (Marttila et al., 1991). Apollo on hyvin paikkauskollinen, mutta ruokailulennot saattavat ulottua satojen metrien päähän kotikalliolta. Lähellä seisova voi kuulla pergamenttimaisten siipien ”havinaa” (Suomen perhoset).
Apollo naaraat ovat koiraita kookkaampia perhosia, ja saattavat olla hieman pulleampia ja pörröisempiä takaruumiiltaan. Naaraat parittelevat hyvin pian kuoriuduttuaan koteloista. Parittelun yhteydessä koiras erittää nestettä, joka kiinnittyy ja kovettuu naaraan takaruumiiseen muodostaen ulokkeen. Uloke eli sphragis estää naarasta parittelemasta muiden koiraiden kanssa. Tämä piirre on apolloperhosille tyypillinen (Suomen perhoset). Ulokkeen voi havaita selvästi tummana lisäkkeenä naaraan takaruumiissa, mikäli pääsee tarkkailemaan apolloperhosia esimerkiksi ruokailemassa. Apollo koiraat ovat varsin reviiritietoisia ja vartioivat aluettaan lentelemällä ympäriinsä.
Apolloperhosia voi nähdä lentämässä kesäkuun puolesta välistä elokuun alkupuolelle riippuen säistä ja populaatiosta. Paras aika havainnoida aikuisia perhosia on heinäkuun sateettomat (aamu)päivät, kallioiden läheisillä niityillä ja/tai tienpientareilla, joissa kasvaa ohdakkeita (Cirsium sp.) ja kaunokkeja (Centaurea sp.). Apollot ruokailevat myös muilla mettä tarjoavilla kukilla, kuten puna- ja metsäapiloilla, maitohorsmilla keltanoilla, valvateilla, rohtovirmajuurella, meriasterilla ja rantatädykkeellä, mutta tiettävästi suosivat etenkin ohdakkeita (Cirsium arvense, C. palustre, C. vulgare, C. heterophyllum) ja ahdekaunokkia (Centaurea jacea), jos saatavilla.
Apollo lentää hyvin myös tuulessa, mutta pilvisinä päivinä pysyy passiivisena puiden ja pensaiden oksistoissa (Marttila et al., 1991). Kun lämpötila ja kosteus oo kohdillaan ja perhosella vireä hetki, se lähtee lentoon. Häirittynä perhonen voi kohota ylös turvaan kalliolle ouiden latvojen tasalle ja lentää satoja metrejä korkealla ennen kuin pudottautuu suojaiselle kallioniitylle tai tienpenkalle (Marttila et al., 1991). Saaristossa apollo lentää lähellä maan pintaa. Apollo voi puolustautua myös väläyttämällä suuria, punaisia silmätäpliä viholliselle, ja liikuttelemalla etu- ja takasiiven tyviä vastakkain saada aikaan sihahtelevan äänen (Marttila et al., 1991).
Parittelun jälkeen naarasperhoset munivat satoja pieniä munia joko ryhmissä tai yksittäin. Naaras munii pitkin välein, jopa usean viikon ajan (Marttila et al., 1991). Apollo naaraat eivät yleensä muni suoraan toukkien ravintokasville, vaan kiinnittävät munat kallioilta löytyville kuiville kasveille tai kiville. Munintapaikka on yleensä alueilla, joilla esiintyy toukan ravintokasvia. Muna on kiiltävän liidunvalkea ja kilpimäinen, jonka pinnalla useita säännöllisiä kohoumia (Laji.fi).
Aikuisten perhosten elinikä Suomessa on tyypillisesti n. 2–4 viikkoa.
Lähteet:
Marttila, O., Haahtela, T., Aarnio, H., Ojalainen, P. (1991) Suomen päiväperhoset. Toinen painos. Kirjayhtymä. Helsinki. ISBN 951-26-3659-X