Month: April 2024

Epäliberaali demokratia, epäliberaali oikeusvaltio, illiberalismi, populistinen konstitutionalismi, perustuslaillinen jakautuminen, perustuslain vastainen populistinen luisuminen, taantuva demokratia ja autoritaarisuuden rajamailla oleminen. Näillä sanoilla on kuvattu ilmiötä, joka on viime vuosina kasvanut Euroopassa erityisesti Puolassa ja Unkarissa. Demokratiasta poispäin luisuvia hallinnollisia toimia on toteutettu myös globaalisti. Erityisesti Venezuela ja Singapore on mainittu, kun ilmiötä tarkastellaan kansainvälisesti. Puolan ja Unkarin muutoksia voidaan kuitenkin pitää poikkeuksellisina ja omalaatuisina. Tímea Drinóczi ja Agnieszka Bien-Kacala ovat vuonna 2019 julkaisseet artikkelin Iiliberal Constitutionalism: The Case of Hungary and Poland. Artikkelissa valaistaan kuinka Unkari ja Puola ovat pitkään jatkuneen liberaalin demokratian jälkeen päätyneet demokratialuisiin 2010-luvulla eli eräiden demokraattisten rakenteiden korvaamiseen näennäisesti demokraattisilla toimilla. Puolan ja Unkarin tapauksessa omaleimaisuutta ilmiölle tuo Euroopan Unionin periaatteet, asema ja suhde valtioihin. Drinóczi on unkarilainen tutkija, joka yhdessä puolalaisen kollegaansa Bien-Kacalan kanssa ovat vierailleet eri yliopistoissa luennoimassa ilmiöstä. 

Populistinen poliittinen enemmistö voi saada epäliberaaleja tai epädemokraattisia muutoksia hallitusjärjestelmään. Ilmiö voi kehittyä ilman poliittista itsekuria ja muuttamalla perustuslaillista oikeusvaltiota, ottamalla sen perustuslaki ja perustuslaillisuus haltuun oikeudellisin keinoin, kuten esimerkiksi muodollisin ja epämuodollisin lakimuutoksin sekä hallitsemalla ja lamauttamalla perustuslakituomioistuimia. Drinóczin ja Bien-Kacalan mukaan epäliberaali demokratia muodostuu valtiossa, joka on jo kokenut liberaalin demokratian ja oikeusvaltion, mutta joka ei ole tuonut valtioon riittävää vakautta. Muutoksen taustalla on ensinnäkin Unkarin ja Puolan kohdalla se, että maat ovat muodostaneet demokraattista oikeusvaltiota kohtuu myöhään, vasta 90-luvulla. Toiseksi poliittiset ja taloudelliset kriisit ovat mahdollistaneet populistisille aatteille jalansijaa ja vahvistaneet nykyisen poliittisen enemmistön asemaa. Tämä populistinen retoriikka ja sen hyväksyntä on luonut vahvan tuen ideologialle. Drinóczi ja Bien-Kacala ovat kolmanneksi syyksi muutokselle listanneet poliittisen itsekontrollin puuttuminen valtiossa. Poliittisella itsekontrollin puuttumisella voidaan tarkoitta kansan kykenemättömyyttä tai haluttomuutta muodostaa toimivaa yhteiskuntaa, joka ajaisi kollektiivisesti äärinäkökulmia vastustavaa kantaa, ja rajoittaisi aggressiivista sekä harhaanjohtavaa poliittista kampanjoita maassa.

Puolalla ja Unkarilla riittää eroavaisuuksia toistensa välillä, kuten Venäjän tukeminen, oligarkkien määrällinen vaikutus, opposition vahvuus tai heikkous ja katolisen kirkon asema valtiossa. Poliittisilla ja perustuslaillisilla eroilla voidaan selittää seurauksia, mutta ei todellista syytä liberaalin oikeusvaltion muuttumista epäliberaaliksi. Valtioiden kansalaisyhteiskunta joko sietää, hyväksyy tai tukee hallitusten muutoksia ja populistista politiikkaa. Sivusta katsojalle tilanne näyttäytyy siltä, että kansa joko haluaa muutoksia tai ei ainakaan merkittävästi vastusta uuden järjestelmän rakentumista. Kansan asemaa valtiossa voidaan pitää merkittävässä roolissa. Oikeudellisesti valtio tarvitsee kansaa suvereenisuutensa muodostamiseen alueen ja tunnustamisen lisäksi. Kansa on roolissaan määrittelemässä miten valtio muuttaa politiikkaansa tai hallintoaan. 

Molemmissa valtioissa poliittinen enemmistö valloitti ensin itsenäiset tarkastus- ja valvontaelimet sekä rajoittivat perustuslakituomioistuimia, myös perustuslakituomioistuimen tuomarien nimitysprosessia muutettuun Unkarissa ja Puolassa taas heidän päätöksentekoprosessiaan. Myös valtakunnansyyttäjää koskevia säännöksiä muutettiin. Seurauksena erityisesti perustuslakituomioistuinten voidaan sanoa työskentelevän hallitseville puolueille ja niiden johtajille. Myös muita demokraattisia instituutioita on muutettu uudella lainsäädännöllä tai lakimuutoksilla. Vaaleja, oikeusasiamiestä, oikeuslaitosta ja tuomioistuinjärjestelmää koskevia lakeja on muutettu. Kokoontumis-, sanan- ja lehdistönvapautta on myös rajoitettu.

Jan-Werner Müller on käyttänyt termiä epädemokratia epäliberalismin sijaan. Epäliberaalilla demokratialla on oikeutettu epädemokraattisia hallinnon toimia, kuten toimien kohdistamista demokratian ydinalueelle, mediaan ja poliittisiin vastapuoliin. Termin käyttämisessä on ongelma siinä, etteivät nämä hallinnot ole käyttäytyneet epädemokraattisesti. Demokraattisia toimia on käytetty, pelisääntöjä on noudatettu ainakin muodollisesti ja poliittisilla toimijoilla ja hallinnolla on legitimiteetti. Unkari ja Puola ovat edelleen demokratiaan, oikeusvaltioperiaatteeseen ja ihmisoikeuksien turvaamiseen perustuvan alueellisen yhteisön, Euroopan unionin jäseniä. Jäsenyyden ylläpitämisen näkökulmasta molempia valtioita olisi pidettävä perustuslaillisina demokratioina, vaikka versio siitä olisi puutteellinen tai vain muodollinen. Puolan ja Unkarin tapauksessa, valtioiden aiempi demokraattinen oikeusvaltio ei ole toiminut tehokkaasti tai saavuttanut haluttuja muutoksia vakaamman yhteiskunnan ja kansallisen identiteetin vahvistamiseksi. Tällöin yhteiskunta kääntyy näennäisesti vaikuttavan vahvan johtamisen puoleen. Kansa haluaa valtioon muutosta ja tukee sen saamiseksi, vaikka näennäistä demokraattista järjestelmää, mutta toimivaa ja itsenäistä. Kansa muuttaa halutessaan liberaalin demokraattisen oikeusvaltion epäliberaaliksi oikeusvaltioksi. Nykyisellä järjestelmällä on voitu kokeilla EU:n rajoja ja vaikuttaa sen tukipolitiikkaan. Toimet näyttäytyvät valtiossa tehokkaina ja aikaansaavina, varsinkin jos kansalle budjetoidaan yhteisössä toimien jälkeen vielä tukia. Tänä keväänä Unkarin hallitus näyttäytyi laajemminkin mediassa, sen vetäessä naruista Suomen ja etenkin Ruotsin Nato-jäsenyyden hyväksymisen kanssa. 

Suomi on saanut osansa Unkarin poliittisen johdon näkökulmista aiemminkin oikeusvaltion määrittelemiseen ja toteutumiseen liittyen. Suomen perustuslakivaltiokuntaa on pidetty politisoituneena. Järjestelmämme ei turvaa riippumatonta perustuslakituomioistuinta, joka valvoisi perustuslainmukaisuutta. Epäliberalismin ja oikeusvaltion valossa voidaan tarkastella tuomioistuinjärjestelmäämme. Tuomioistuinjärjestelmämme antaa tuomiovaltaa poliittisille lautamiehille, joilla ei ole juristikoulutusta ja jotka valikoituvat poliittisin perustein. Vakavien rikostenkin kohdalla on tapauksia, joissa virkatuomarin kanta tuomiosta ja syyllisyydestä on kumottu lautamiesten toimesta. Alueilla, joissa oikeiston poliittinen edustus on vahva, tuomitaan Suomessa ihmisiä ohittaen koulutettujen tuomarien näkemyksiä, ja ihmisten toimesta, jotka tukevat populistisen äärioikeiston ideologiaa. Ongelmakohdista huolimatta lautamiesjärjestelmä on vielä oikeusvaltio Suomessa olemassa, vaikka sen oikeudenmukaisuus on kyseenalaistettu. Kansamme on hyväksynyt järjestelmän olemassaolon ja sille sen tuomiovallan. Voidaankin kysyä, onko meillä Suomessakin pinnan alla kehittymässä äärioikeiston, populismin, korona-, talous- ja maahanmuuttokriisien myötä muutoksia instituutioihin, jotka ovat jotain muuta kuin demokraattisen oikeusvaltion käsitykseen kuuluvia, ehkä jopa illiberalistisia.

Lähteet

Drinóczi, Tímea & Agnieszka Bień-Kacała: Illiberal Constitutionalism: The Case of Hungary and Poland. German Law Journal (2019), 20, pp. 1140–1166.

Pyy, Tommi – Kokkonen, Yrjö: Suomen Nato-jäsenyyden ratifiointi Unkarissa saattaa jälleen viivästyä. https://yle.fi/a/74-20019806. Luettu 10.4.2024.

Kankkonen, Tommi: Unkari ja Ruotsi sopivat hävittäjäkaupoista – Unkarin odotetaan hyväksyvän Ruotsin Nato-jäsenyyden maanantaina. https://yle.fi/a/74-20076102. Luettu 10.4.2024.

Hytönen, Timo: Lautamiehiä on istunut suomalaisilla käräjillä jakamassa tuomiota 1400-luvulta lähtien – nyt järjestelmälle vaaditaan loppua. https://yle.fi/a/3-12468028. Luettu 10.4.2024.

Kerkelä, Lasse: Kaupunginvaltuutettu solvasi maahanmuuttajia ja romaneja. https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000010350240.html Luettu 10.4.2024.

Demokratiatiimi

Artikkelissaan “Enforcement of a Formal Conception of the Rule of Law as a Potential Way Forward to Address Backsliding: Hungary as a Case Study” (2022) Petra Bárd ja Viktor Zoltán Kazai käsittelevät EU:n toimielinten, erityisesti EU:n tuomioistuimen (EUT) toimintaa ja keinoja oikeusvaltioperiaatteen turvaamiseksi ja demokratialuisun (backsliding) ehkäisemiseksi. Artikkelissa keskitytään oikeusvaltioperiaatteen sisällölliseen ymmärrykseen ja väitetään, että periaatteen muodollisen määritelmän korostaminen olisi hyödyllistä. Artikkelissa esitetään myös tapausesimerkkejä Unkarista, jossa on ilmennyt erityisen paljon ongelmia oikeusvaltioperiaatteen heikkenemisen suhteen sitten 2010-luvun.

Petra Bárd on tutkija Keski-Euroopan yliopistossa (Central European University, CEU). Hän keskittyy tutkimuksessaan oikeusvaltioperiaatteeseen, perusoikeuksiin, niiden täytäntöönpanoon ja EU:n rikollisuusyhteistyöhön. Viktor Zoltán Kazai on tohtorikoulutettava saman yliopiston, CEU:n oikeustieteiden laitoksella. Hän tutkii lainsäädäntöelinten perustuslaillista roolia perustuslain ja oikeusvaltioperiaatteen ylläpitämisessä. Molemmat kirjoittajat ovat unkarilaistaustaisia sekä työskentelevät CEU:lla, jonka Unkarissa kohtaamat ongelmat myös mainitaan artikkelissa esimerkkinä oikeusvaltioperiaatteen rikkomisesta.

Artikkelin mukaan EU:n toimielimet näyttävät olevan liian tehottomia puuttuessaan oikeusvaltion heikkenemisen ongelmaan. Kaiken kaikkiaan EU:n tuomioistuin (EUT) on kuitenkin osoittautunut voimakkaimmaksi toimijaksi taistelussa oikeusvaltion sekä perustuslaillisten demokratioiden puolesta.

Artikkelin mukaan tieteellisessä kirjallisuudessa on yleisesti hyväksytty luokittelu oikeusvaltion muodollisesta ja aineellisesta määritelmästä, jotka ymmärretään myös EU:ssa. Muodollisessa käsityksessä keskitytään oikeusvaltioperiaatteen niihin ominaisuuksiin, jotka millä tahansa oikeusjärjestelmällä on oltava, jotta se toimisi tehokkaasti oikeusjärjestelmänä, eikä siinä koskaan arvioida sen sisältöä. Sen sijaan aineelliset eli substantiiviset käsitykset asettavat vaatimuksia lakien sisällölle. Näiden vaatimusten avulla tutkitaan, ovatko lait oikeutettuja. Muodollisen ja aineellisen käsityksen on tarkoitus toimia analyysivälineinä, jotka auttaisivat sekä tutkijoita että oikeusalan ammattilaisia oikeusvaltion vaatimuksia koskevan suuren tietomäärän jäsentämisessä.

Kun otetaan huomioon lukuisat lausunnot, päätökset, päätöslauselmat ja tuomiot, joita EU:n eri toimielimet ovat antaneet Unkarista eri oikeusvaltiomekanismien puitteissa, syntyy kuitenkin vaikutelma, että muodolliset osatekijät jätetään usein jopa kokonaan huomiotta. Artikkelin mukaan EU:n toimielimet eivät ole hyödyntäneet kaikkia mahdollisia välineitä, kun ne ovat puuttuneet Unkarin oikeusvaltiovaatimusten noudattamiseen. Ennakkokuulemisten ja vaikutustenarviointien puuttuminen Unkarin lainsäädäntöprosessin aikana, merkittävien lainsäädäntöuudistusten hyväksyminen nopeutetuissa menettelyissä ilman asianmukaisia perusteluja, ad hominem -lakien hyväksyminen tai normien epäselvyys ja lainsäädännön ennakoimattomuus ovat kaikki ilmeisiä oikeusvaltioperiaatteen loukkauksia, sillä käsitteen on tarkoitus taata muun muassa laillisuusperiaate, joka tarkoittaa avointa, vastuullista, demokraattista ja moniarvoista lainsäädäntöprosessia.

Oikeusvaltion muodollisiin vaatimuksiin keskittyminen olisi artikkelin mukaan enemmän kuin pelkkää pedanttiutta. Kyseisessä lähestymistavassa olisi huomattavaa potentiaalia, jota EU:n toimielimet eivät artikkelin mielestä ole täysin hyödyntäneet. Jos EU:n oikeusvaltiomekanismit painottaisivat enemmän muodollisia vaatimuksia, ne voisivat mahdollisesti vaikeuttaa Unkarin ja muiden vastaavien ongelmien kanssa painivien hallitusten mahdollisuuksia pitää menettelyä puhtaasti ideologisena noitavainona. Artikkelin mukaan on opittu, etteivät tosiasiat tai oikeudelliset perustelut voi muuttaa epäliberaalien poliittisten johtajien aggressiivista retoriikkaa. Mutta ainakin oikeusalan ammattilaisille ja joillekin poliittisille sidosryhmille, jotka vielä jossakin määrin uskovat objektiivisuuteen, voitaisiin tehdä selvemmäksi, että esimerkiksi Unkarin hallituksella ei ole pienintäkään aikomusta ottaa oikeusvaltioperiaatteen vaatimuksia vakavasti.

Euroopan unionin tuomioistuin (EUT) on käsitellyt Unkarin rikkomustapauksia esimerkiksi liittyen tuomareiden ennenaikaiseen eläköitymiseen. Vuonna 2011 Fideszin hallitus alensi julkisten syyttäjien, tuomareiden ja notaarien eläkeikää 70 vuodesta 62 vuoteen. Tämän seurauksena näiden oikeusammattien edustajien oli jäätävä eläkkeelle välittömästi kahdeksan vuotta odotettua aikaisemmin, ilman työnantajan harkintavaltaa. Rikkomusmenettely Unkaria vastaan aloitettiin, mutta siinä keskityttiin enemmän ikään perustuvaan syrjintään kuin oikeusvaltioperiaatteen rikkomiseen. EUT:n olisi pitänyt korostaa, että ennakoitavuus ja oikeusvarmuus ovat keskeisiä oikeusvaltioperiaatteen osia, ja että tuomareiden ennenaikainen eläköityminen ilman siirtymätoimia rikkoi näitä periaatteita.

Lopuksi kysymys, jonka haluan jättää lukijalle pohdittavaksi, on se, millä kaikilla muillakin tavoilla EU-instituutiot pystyisivät paremmin suojelemaan oikeusvaltioperiaatetta ja ehkäisemään demokratialuisun tapahtumista. Bárdin ja Zoltán Kazain artikkelin esittämä keino olisi mielestäni ainakin hyvä lähtökohta.

Lähteet

Bárd, Petra ja Viktor Zoltán Kazai: Enforcement of a Formal Conception of the Rule of Law as a Potential Way Forward to Address Backsliding: Hungary as a Case Study. Hague Journal on the Rule of Law (2022) 14:165–193.

Demokratiatiimi

Viime vuosina varsinkin populististen oikeistopuolueiden ja -poliitikkojen kannatus on ollut nousussa niin Euroopassa kuin muualla maailmassa. Samalla kun osassa valtioista tällaiset puolueet ovat saaneet kohtuullista kannatusta ja joutuneet hallitukseen päästyään tekemään kompromisseja itseään maltillisempien hallituskumppaneiden kanssa, ovat kuitenkin muualla aatetoverit saaneet vallassa vankemman jalansijan ja jopa alkaneet romuttamaan demokraattista järjestelmää. Artikkelissaan Ethnopopulism and democratic backsliding in Central Europe Eurooppaan erikoistunut politiikan tutkija ja professori Milada Anna Vachudova havainnoi tätä kehitystä Puolassa, Unkarissa ja Tsekissä ja tarkastelee etnopopulismia sekä puolueiden tapana voittaa ääniä että tapana keskittää valtaa itselleen johtoon päästyään. 

Artikkelissa Vachudova käyttää termiä etnopopulismi viittaamaan oikeistopopulismiin, jossa “kansan” puolustaminen sitoutuu yhteen etnisyyden, kulttuurin, kansalaisuuden, uskonnon ja/tai rodun puolustamisen kanssa. Etnopopulistit kehittävät “kansalle” sekä ulkoisia että sisäisiä vihollisia, joiden he väittävät yhdessä uhkaavan kansallista turvallisuutta, kulttuuria ja perinteisiä arvoja. Yhteiset piirteet etnonationalismin kanssa ovat siis ilmeiset, mutta Vachudovan mukaan etnopopulismin erottaa nationalismista ennen kaikkea sen mukautuvaisuus. Etnisyys ei rajoita etnopopulisteja, vaan vihollisia voidaan luoda paljon laajemmasta joukosta yhteiskunnan muuttuvan suhtautumisen mukaan.

Keskustelua on syntynyt siitä, mistä populismin nousu on saanut alkunsa: yhtäällä ovat äänestäjät, joiden kasvava tyytymättömyys yhteiskunnan tilaan on poliittisen muutoksen taustalla, ja toisaalla taas populistit, jotka toiminnallaan pyrkivät ohjaamaan äänestäjiä toivomaansa suuntaan. Maailmaa koetellut talouskriisi on ajanut ahdinkoon etenkin työläisiä, ja lisääntyvä maahanmuutto sekä turvapaikanhakijat lisäävät huolta entisestään ja vahvistavat ennakkoluuloja. Seurauksena tilanteeseen tyytymättömät äänestäjät lähtevät etsimään ratkaisua perinteisten puolueiden ulkopuolelta. Toisaalta taas ilmiötä selitetään uhkakuvia luovilla ja niitä liioittelevilla poliitikoilla, jotka tarkoituksella lisäävät kansalaisten turvattomuuden tunnetta tarjotakseen näille sitten populistisia ratkaisuja. Eri selitykset saattavat korostua eri tilanteissa, mutta harvoin kehitys kuitenkaan kulkee vain toiseen suuntaan. Vachudova selventääkin, etteivät ilmiöt sulje toisiaan pois, vaan päinvastoin kehityksen taustalla ovat sekä tyytymättömät kansalaiset että tätä tyytymättömyyttä hyväkseen käyttävät poliitikot. 

Keskeinen kysymys jää kuitenkin vielä avoimeksi: mikä saa toiset eurooppalaiset maat lankeamaan populististen puolueiden jalkoihin ja kulkemaan kohti aina autoritäärisempää hallintoa, kun taas toisissa vallitsee puoluemuutoksista huolimatta vankka liberaali demokratia? Yhtenä selityksenä artikkelissa annetaan entisten kommunistimaiden sulkeutuneisuus ja siitä johtuva etninen homogeenisyys sekä tästä syntyvät ennakkoluulot “muukalaisia” kohtaan. Kehitys on kulkenut molempiin suuntiin: juuri sulkeutuneisuuden nostattamat ennakkoluulot ovat aiheuttaneet pelkoa muun muassa globalisaation ja Eurooppaan saapuneiden turvapaikanhakijoiden edessä, mikä taas on antanut etnopopulisteille otollisen mahdollisuuden luoda näistä kansan uskontoa, kulttuuria ja arvoja uhkaava vihollinen. Myös pidemmän demokratiaperinteen valtioissa ja etnisesti heterogeenisissä yhteiskunnissa on ollut etnopopulistista liikehdintää, ja ovat jossain etnopopulistiset puolueet päässeet valtaankin, mutta eivät kuitenkaan ole saaneet hallintoa kokonaisvaltaisesti haltuunsa. Selityksenä on annettu muun muassa heterogeenisten yhteiskuntien suurempi toleranssi erilaisuutta vastaan, jolloin äänestäjiä ei ole yhtä helppo ohjata pelonlietsonnalla ja disinformaatiolla. 

Toinen Vachudovan pohtima ongelma on se, miksi etnopopulistiset puolueet valtaan päästyään niin usein ryhtyvät vastustamaan tai jopa purkamaan liberaalidemokraattista järjestelmää. Yksinään populistinen politiikka ei nimittäin ole antidemokraattista, mutta sen sisältämä ajatus oikeasta kansasta ja sen vihollisista luo oivan pohjan sellaiselle kehitykselle. Useissa maissa joissa etnopopulistit ovat olleet pitkään vallassa, on yhteiskunta ikään kuin palannut demokratiakehityksessä taaksepäin: tuomioistuinlaitoksen itsenäisyyttä on vähennetty sekä muita puolueita ja kansalaisoikeusjärjestöjä demonisoitu ja niiden toimintaa vaikeutettu. Mutta miksi etnopopulistit hyökkäävät sitä järjestelmää vastaan, joka heidät on auttanut valtaan?

Artikkelin vastaus ei lopulta ole yllättävä: pääasiallisen syy etnopopulistien demokratianvastaisuudelle on halu pysäyttää poliittinen vaihtuvuus ja pysyä vallassa mahdollisimman pitkään. Luomalla kansalle vihollisia, levittämällä aiheesta disinformaatiota pelon lisäämiseksi sekä väittämällä itseään ainoaksi kansaa tältä uhalta puolustavaksi tahoksi etnopopulistit luovat kansan silmissä hyväksyttävän syyn keskittää valtaa itselleen ja muokata yhteiskuntaa haluamakseen. Vallan keskittäminen, itsenäisten instituutioiden alistaminen ja oikeuksien supistaminen on kansan parhaan ajamista: oppositiopuolueet, liberaalisten arvojen kannattajat ja kansalaisjärjestöt on hiljennettävä, sillä ne ovat osa eliittiä ja epämääräistä kansainvälistä järjestelmää, joka haluaa tuhota tavallisen kansan ja perinteiset arvot. Ja kun kerran on vastustajien toimintaa vaikeutettu huomattavasti tai se on kokonaan estetty, itsenäinen media hiljennetty ja oikeusjärjestelmä otettu haltuun, ei etnopopulistien valtaa uhkaa juuri mikään.

Toisaalta demokratialuisussa voi olla kyse muunkinlaisesta kehityksestä kuin vapaiden instituutioiden kaatumisesta. Tutkimuksissa on havaittu demokratian ja ihmisoikeuksien toteutumisen välinen yhteys ja vastaavasti taas oikeuksien väheneminen demokratialuisun edetessä. Sanan- ja ilmaisunvapauden lisäksi kärsivät etenkin vähemmistöjen oikeudet, sillä yrityksessään luoda yhteistä vihollista etnopopulistit hyökkäävät usein etnisiä vähemmistöjä, turvapaikanhakijoita ja seksuaali-ja sukupuolivähemmistöjä vastaan. Seurauksena on usein näiden ryhmien oikeuksien kaventaminen lainsäädäntöä muuttamalla, mutta joskus taas vastustus jää puheiden tasolle ja mediassa mustamaalaamiseksi. Jo puheilla voi kuitenkin olla oikeuksia kaventava vaikutus, sillä ne voivat altistaa ryhmät väkivallalle, edistää syrjäytymistä ja vaikeuttaa pääsyä oikeuksiin. Vachudovan mukaan tällainen yhteiskunta, joka syrjäyttää toiminnallaan vallan käytöstä tiettyjä ryhmiä ja polkee näiden oikeuksia, on liberaalin demokratian määritelmän vastainen. 

Lähteet

Vachudova, Milada Anna: Ethnopopulism and democratic backsliding in Central Europe. East European Politics, 36:3 (2020) s. 318-340.

Adhikari, Bimal – King, Jeffrey – Murdie, Amanda: Examining the effects of democratic backsliding on human rights conditions. Journal of human rights, 2024-01, s. 1-16.

Demokratiatiimi

Israel on mutkikkaiden historiallisten ja geopoliittisten olosuhteiden synnyttämä valtio, joka on viime aikoina – ei toki suinkaan ainoana – kamppaillut populismin nousun ja demokratian heikentymisen aiheuttavien uhkakuvien kanssa. Artikkelissaan ”Populist Constitutionalism and the Judicial Overhaul in Israel” oikeustieteen parissa Israelissa työskentelevät apulaisprofessori Yaniv Roznai ja professori Amichai Cohen selventävät ja tarkastelevat vuonna 2023 Israelin oikeusministerin esittelemää laajaa lainsäädäntöpakettia, joka vaikuttaisi laajasti Israelin oikeuslaitokseen. Lisäksi he valottavat Israelin synkkänä maalautuvaa poliittista ilmapiiriä laajemminkin. 

Roznai ja Cohen onnistuvat hahmottamaan monimutkaisen ja haastavan institutionaalisen, sosiaalisen sekä etnisten ryhmien välisen yhdistelmän, joka tarjoaa populistiselle vallantavoittelulle oivan kasvupohjan. Kirjoittajat yhdistävät populismin nousun ennen kaikkea maassa vallitsevaan turvattomuuden tunteeseen ja huoleen kansallisesta turvallisuudesta. Israelin demokraattiset rakenteet ovatkin nyt voimakkaan paineen alla, kun oikeisto pyrkii valtapelissään muokkaamaan maan demokraattista ympäristöä ja heikentämään oikeuslaitoksen riippumattomuutta. 

Israelin institutionaaliseen rakenteeseen liittyvät heikkoudet mahdollistavat osaltaan populistisia tavoitteita. Yksi siihen kuuluvista keskeisistä ongelmista on eri poliittisten tahojen välisten vallanjakomekanismien sekä keskinäisen valvonnan puute. Valta on keskittynyt suhteettomasti pienelle päättäjien ryhmälle, joka koostuu hallitsevien koalitiopuolueiden johtajista. Tämä valikoitunut ryhmä käyttää merkittävää määräysvaltaa sekä Knessetissä (Israelin parlamentti) että hallituksessa tiukan koalitiokurin alaisena.

Suomalaiselle oikeustieteilijälle kenties erityisen kiinnostavana hahmottuvat Israelin perustuslain muoto – tai tarkemmin sen puute sekä yksilöille taattujen perusoikeuksien harvinaisen vähäinen määrä. Varsinaisen perustuslain sijaan sen asemaa pitää ajan mittaan annetut peruslait (”basic laws”), joissa ei ole nimenomaisia säännöksiä perusoikeuksista ja institutionaalisista valtuuksista. Tämä epäselvyys tekee demokraattiset normit alttiiksi populistien manipuloinnille, sillä selkeiden perustuslaillisten suuntaviivojen puuttuessa demokraattiset normit ovat alttiimpia populistisen oikeiston tavoitteille. Tilannetta pahentaa entisestään näiden peruslakien muutosprosessin äärimmäinen joustavuus. Joustavuus mahdollistaa lakien muuttamisen usein ja nopeutettujen menettelyjen avulla. Tämän johdosta valtaapitävät voivat muuttaa peruslakeja mielensä mukaisesti ajaen samalla lyhyen aikavälin poliittisia etuja. 

Edellä mainitut tekijät eivät kuitenkaan yksinään riitä selittämään populistisen oikeiston vahvaa asemaa. Israelilaisen yhteiskunnan polarisoitunut luonne, jota leimaavat syvät etniset jakolinjat muodostavat hedelmällisen maaperän populistisen retoriikan nousulle, jossa jo ennestään olemassa olevia etnisiä jännitteitä hyödynnetään poliittisen edun saamiseksi. Vuonna 2018 hyväksytty kansallisvaltiolaki on esimerkki siitä, miten etnisyyteen liittyvät näkökohdat voivat muokata lainsäädäntötavoitteita. Laki, jossa korostettiin valtion juutalaista luonnetta ja sivuutettiin samalla merkittävän vähemmistön muodostavien arabikansalaisten oikeudet, lietsoi jännitteitä ja murensi luottamusta demokraattisiin instituutioihin.

Yksimielistä suhtautumista demokratiaan ja sen tarjoamiin osallistumisen mahdollisuuksiin ei suinkaan löydy juutalaisväestönkään joukosta. Historiallisen jakolinjan vaikutukset eurooppalaistaustaisten etuoikeutetumpien aškenasijuutalaisten ja syrjittyjen Lähi-Idästä ja Pohjois-Afrikasta tulevien mizrahijuutalaisten välillä on nähtävissä tilastoissa yhä edelleen. Toisaalta taas esimerkiksi nopeasti kasvava ortodoksijuutalaisten ryhmä suhtautuu jo lähtökohtaisestikin kielteisemmin nykydemokratian ajamiin arvoihin ja näkee sen irtautuvan uskonnollisista perinteistä.

Palataan takaisin nykyhetkeen ja oikeuslaitokseen vaikuttavaan uudistukseen. Ehdotettu uudistuspaketti, joka koostuu neljästä keskeisestä osatekijästä, edustaa pyrkimyksiä vahvistaa toimeenpanovallan valta-asemaa ja toimii eräänlaisena malliesimerkkinä siitä, miten oikeuslaitoksen riippumattomuutta pyritään romuttamaan. Ensinnäkin niin kutsutun “ohituslausekkeen” käyttöönotto antaisi Knessetille valtuudet saattaa uudelleen voimaan korkeimman oikeuden pätemättömäksi julistamat säädökset. Tässä yhteydessä myös keskitetty tuomioistuinvalvontamalli rajoittaisi korkeimman oikeuden valtuuksia julistaa lakeja peruslakien vastaisiksi ja edellyttäisi tällaisten päätösten tekemiseen ylivoimaista enemmistöä. Lisäksi peruslait itsessään olisivat immuuneja oikeudelliselle uudelleentarkastelulle, mikä vahvistaisi entisestään hallituksen valtaa. Toiseksi oikeuslaitoksen valintakomitean kokoonpanon muutokset antaisivat hallitukselle suuremman määräysvallan oikeuslaitoksen nimittämisessä, mikä heikentäisi oikeuslaitoksen puolueettomuutta. Kolmanneksi ministerien oikeudellisten neuvonantajien asema muutettaisiin poliittisiksi nimityksiksi, mikä vaikuttaisi heidän riippumattomuuteensa ja yhdenmukaistaisi heidän roolinsa puoluepolitiikan edistämisen kanssa.

Edellä mainittuun uudistuspakettiin kuuluu lisäksi neljäntenä laki, joka estää Israelin tuomioistuimia harjoittamasta hallituksen ja ministeriöiden päätösten oikeudellista valvontaa päätösten kohtuuttomuuden perusteella. Laki hyväksyttiin Knessetissä viime heinäkuussa. Tammikuussa 2024 Israelin korkein oikeus kuitenkin äänesti niukalla äänten enemmistöllä lain kumoamisen puolesta todeten, että se vahingoittaisi Israelin asemaa demokraattisena valtiona. Oikeusministeri ja lain pääarkkitehti Yariv Levin kiirehti syyttämään tuomioistuinta siitä, että se otti tuomiollaan käsiinsä kaikki ne valtuudet, jotka demokratiassa on jaettu kolmen hallinnonhaaran kesken. 

Vaikuttaakin siltä, että Israelissa käydään kamppailua vallan jakautumisen rintamalla. Korkeimman oikeuden ottama aktiivinen rooli oikeuksien turvaamisessa ja vallan tasapainottamisessa hiertää oikeistoa ja ruokkii populistista narratiivia. Voitaneen todeta, että huomion kärkipiste on viime kuukausina siirtynyt Gazan sotaan. Selvää kuitenkin on, että lainsäädäntöpaketti on esimerkki laajemmasta demokraattisesta rappeutumisesta ja vallan tavoittelemisesta, joihin liittyvät ristiriidat tulevat väistämättä eteen valtion sisäisesti. 

Lähteet

Roznai, Yaniv – Cohen, Amichai. Populist Constitutionalism and the Judicial Overhaul in Israel. Israel Law Review 56 (3) 2023. s. 502-520.

Boddy, Alexis. Israel Supreme Court strikes down key component of proposed judicial reforms. Jurist 1.1.2024. https://www.jurist.org/news/2024/01/israel-supreme-court-strikes-down-key-component-of-proposed-judicial-reforms/. Luettu 11.4.2024.

Khalil, Shaimaa – Ahmadi, Abbas Ali. Israel Supreme Court strikes down judicial reforms. BBC News 1.1.2024. https://www.bbc.com/news/world-middle-east-67859177. Luettu 11.4.2024.

Demokratiatiimi

Venäjällä, etenkin Putinin valtakaudella, on pyritty hyödyntämään valtion ja sen kansalaisten eduksi muistin politiikkaa (memory politics) sekä toiseen maailmansotaan pohjautuvia muistilakeja (memory laws). Euroopan näkökulmasta, kyseisten lakien alkuperäisenä tarkoituksena oli suojella holokaustin uhrien muistoa. Lakeja hyväksyttiin 1980- ja 1990-luvuilla pääosin niissä manner-Euroopan maissa, kuten Saksassa ja Ranskassa, jotka olivat olleet osallisia juutalaisvainoihin. Sittemmin 2000-luvun taitteessa muistilakeja alkoi esiintymään myös idän suunnalla. Niiden painopiste oli tosin muuttunut sodan uhrien muistamisesta voittajiin ja, kuten Turkin ja Venäjän säännökset osoittavat, muistilaeilla velvoitettiin kunnioittamaan valtion suuruutta. Idän uudemmissa demokraattisissa sekä autoritaarisissa valtioissa muistilakeja käytettiin jopa palvelemaan nationalistisia ja populistisia tarkoitusperiä.

Kesällä 2020 Venäjällä toteutettiin perustuslakiuudistus, joka toi tullessaan merkittäviä kansainvälisoikeudellisia seurauksia. Siinä missä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjän 1993 perustuslaki pyrki edistämään demokratiaa ja painotti ihmisoikeuksia, vuoden 2020 uudistusten tarkoituksena oli puolestaan korostaa Venäjän jatkamista Neuvostoliiton seuraajavaltiona, suojata sen alueellista koskemattomuutta, sekä uudelleenmääritellä Venäjän perustuslain ja kansainvälisten velvoitteiden välisiä suhteita.

Yksittäiset säännökset, kuten lisäys, joka mahdollistaa presidentin virassapysymisen kahden lisäkauden ajan, olivat maailmanlaajuisesti esillä mediassa. Venäjän perustuslakiuudistus kokonaisuudessaan kiinnosti puolestaan vertailevan valtiosääntöoikeuden ja politiikan tutkijoita. Kansainvälisen oikeuden professori Lauri Mälksoo Tarton yliopistosta, Virosta, on yksi alan tunnetuimmista asiantuntijoista, joka tutkii Venäjän suhdetta kansainväliseen oikeuteen ja ihmisoikeuksiin. Hänen artikkelinsa “International Law and the 2020 Amendments to the Russian Constitution“ keskittyy kansainvälisen oikeuden näkökulmasta merkittävimpiin Venäjän perustuslakiin tehtyihin lisäyksiin sekä niiden seurauksiin. Artikkelissa hän nostaa esiin myös Venäjän osalta olennaisimpia historiallisia ja yhteiskunnallisia syitä, jotka johtivat tähän uudistukseen.

Yksi keskeisimmistä perustuslakiin vuonna 2020 tehdyistä lisäyksistä korostaa Venäjän jatkamista Neuvostoliiton, ei niinkään tätä edeltäneen Venäjän keisarikunnan, seuraajavaltiona. Vaikka säännöksessä käytetään rinnakkain kahta eri käsitettä seuraannosta, aiheuttaen hämmennystä niiden tulkinnasta, Mälksoon mukaan uudistuksen perimmäisenä tarkoituksena on ylläpitää Venäjän voimaa ja mahtavuutta korostavaa puolta ja sivuuttaa samalla kielteiset, kuten Stalinin Neuvostoliiton aikaiset historiantapahtumat. Tästä syystä perustuslakiuudistuksessa ei ymmärrettävästi viitata myöskään valtioseuraantoon sen osalta, mikä koskisi Neuvostoliiton tekemiä rikoksia tai rikkomuksia.

Perustuslakiuudistuksessa tehdyt muutokset syventävät lisäksi Venäjän sitoutumista Neuvostoliiton kulttuuriseen perintöön. Vuoden 2020 lisäykset velvoittavat valtiota kunnioittamaan isänmaan puolustajien muistoa ja varmistamaan historiallisen totuuden puolustamisen. Venäjän näkökulmasta Neuvostoliitto taisteli toisessa maailmansodassa rauhan puolesta, voittaen fasismin. Juutalaisia ei niinkään nähdä sodan uhreina, vaan Venäjä ja venäläiset ovat olleet tässä Suuressa Isänmaallisessa Sodassa sekä kärsijöitä että voittajia. Koposovin mukaan tämä sotamyytti on yksi esimerkki Putinin harjoittamasta muistin politiikasta, jolla hän pyrkii vahvistamaan Venäjän yhtenäisyyttä. Tämä Venäjän virallinen käsitys historiankulusta eroaa kuitenkin siitä, mitä se on esimerkiksi Itä- ja Keski-Euroopassa. Tämä heijastelee laajempaa poliittista trendiä, jossa Länsi- ja Itä-Euroopan muistilait ovat polarisoituneet.

Venäjän perustuslain 2020 uudistuksen lisäksi myös rikoslakiin tehtiin muutoksia. Rangaistavaksi säädettiin Venäjän armeijan kunniaksi tai isänmaan ja sen etujen puolustamiseksi pystytettyjen sotamuistomerkkien vahingoittaminen. Mälksoo mainitsee erikseen, että kyseessä oleva säännös ei koske pelkästään paikkoja, jotka sijaitsevat Venäjällä, vaan ulottuu myös sotamuistomerkkeihin, jotka sijaitsevat sen valtiorajojen ulkopuolella.

Kaiken kaikkiaan Venäjän 1993 perustuslaki otettiin lännessä vastaan lupaavana merkkinä siitä, että maa on sitoutunut demokratiaan ja oikeusvaltioperiaatteeseen. Vuoden 2020 perustuslain muutokset kuitenkin viittaavat Venäjän aikomukseen palauttaa suvereniteettinsa kansainvälisiltä elimiltä ja asettaa kansalliset etunsa etusijalle. Tästä näkökulmasta perustuslakiuudistus vaikuttaa siten vastareaktiolta kansainväliselle oikeusjärjestykselle. Vaikka perustuslakiuudistuksen mukanaan tuomat muutokset eivät itsessään ole poikkeuksellisia, ne haastavat kuitenkin vakiintuneita kansainvälisen oikeuden normeja. 2000-luvun alussa Venäjä luonnehtikin itseään “suvereeniksi demokratiaksi”, luokitellen itsensä siten demokratiaksi, muttei kuitenkaan länsimaiseksi demokratiaksi. Putinin vallan aikana käytetty muistin politiikka ja muistilait, joilla on pyritty vahvistamaan Venäjän asemaa vahvana ja oikeutettuna toimijana, kyseenalaistaa mielestäni tätä ilmaisua. Kuten Baranowska ja Castellanos-Jankiewicz huomauttavatkin, että tämä idän ja lännen välinen epäsymmetria muistin poliitiikassa on johtanut niin kutsuttuun demokratialuisuun ja uhkaa lisäksi oikeusvaltiota Euroopan eri instituutioiden näkökulmasta katsottuna. Nähtäväksi jää, mihin suuntaan Venäjä on tästä jatkamassa.

Lähteet

Baranowska, G., & Castellanos-Jankiewicz, L. (2020). Historical Memory in Post-communist Europe and the Rule of Law: An Introduction. European Papers (Online. Periodico), 5(1), 95–106. https://doi.org/10.15166/2499-8249/386

Koposov, N. (2017). Memory Laws, Memory Wars: The Politics of the Past in Europe and Russia. Cambridge University Press. https://doi.org/10.1017/9781108304047

Mälksoo, L. (2021). International Law and the 2020 Amendments to the Russian Constitution. The American Journal of International Law, 115(1), 78–93. https://doi.org/10.1017/ajil.2020.87

Mälksoo, L., profile. Estonian Research Information System, Ministry of Education and Research. https://www.etis.ee/CV/Lauri_M%C3%A4lksoo/eng

Nuotio, K. (2023). Holocaust Denial as Memory Criminal Law Seen Through the Nordic Lenses. Bergen Journal of Criminal Law and Criminal Justice, 11(1), 1–29. https://doi.org/10.15845/bjclcj.v11i1.4038

Demokratiatiimi

Artikkelissa ”Deadly global alliance: antidemocracy and anti-environmentalism”, Kalifornian yliopiston Global studies -professori Eve Darian-Smith avaa kansainvälisesti kasvavan demokratiavastaisen poliittisen liikehdinnän ja planeettaamme uhkaavan ilmastokriisin välisiä yhteyksiä. Darian-Smith keskittää pohdintansa artikkelissa länsimaihin ja erityisesti Yhdysvaltoihin, mutta tiedostaa samalla, että vertailun vuoksi olisi hyvä selvittää, kuinka demokratialuisun yhteys ympäristö- ja ilmastopolitiikkaan näkyy muualla, kuten vaikkapa Afrikan ja Aasian valtioissa.

Darian-Smith erittelee kuinka neoliberalismi, globaali epätasa-arvoisuus ja demokratian heikkeneminen sulautuvat yhteen ja luovat osaltaan otollisen kasvualustan ilmastokriittiselle politiikalle. Ilmastokriisin torjumiseen tähtäävien keinojen jarruttelu puolestaan kiihdyttää alueiden välistä epätasa-arvoisuutta ja demokratian sekä oikeusvaltioperiaatteiden heikentymistä entisestään. Lisäksi artikkelissa kuvataan viime aikoina tehtyyn tutkimukseen perustuen, minkälainen yhteys ultranationalismilla, konservatiivisilla arvoilla ja ilmastotiedekriittisyydellä on. Darian-Smithin keskeisimpänä väitteenä on, että viime vuosina tapahtunut demokratialuisu on syventynyt, kun äärioikeistolaiset poliittiset johtajat ovat tukeneet ympäristönvastaista politiikkaa. 

Fossiiliteollisuuden vaikuttamistoiminta

Fossiiliteollisuus on pitkään käyttänyt suuria määriä rahaa välttyäkseen toimintaansa rajoittavalta kansalliselta ja kansainväliseltä lainsäätelyltä. Vuonna 1989 fossiilisten polttoaineiden sektori muodosti Global Climate Coalition nimisen lobbausryhmän, jonka tarkoituksena oli mm. vastustaa Kioton pöytäkirjaa ja yleisesti vaikuttaa politiikassa sektorin intressien mukaisella tavalla. 1980-luvun lopusta alkaen fossiiliteollisuus alkoi hyvin määrätietoisesti rahoittamaan Yhdysvalloissa niin republikaani- kuin demokraattipoliitikkojen kampanjoita, pyrkien näin vaikuttamaan oman teollisuudenalansa säätelyyn. Toiminta on ollut tehokasta ja polttoaineteollisuus on saanut monta suoraa suukapulaa Yhdysvaltojen senaattiin.

Miksi juuri äärioikeisto?

Yksi mielestäni mielenkiintoisimmista artikkelissa esiin nostetuista pohdinnoista koskee sitä, miksi juuri äärioikeistoon tuntuu purevan ympäristövastaisuus ja miksi se mielellään omaksuu suurten fossiilisten polttoaineyhtiöiden vaikuttamistoiminnan. Kysymys on mielenkiintoinen myös siksi, että äärioikeisto on yhdistävänä tekijänä myös tällä hetkellä tapahtuvassa demokratialuisussa.

Monet ilmastoaktivistit argumentoivat, etteivät useimmat vasemmisto- tai maltillisemmatkaan oikeistopuolueet aja tarpeeksi vahvoja poliittisia muutoksia ilmastokriisin pysäyttämiseksi. On kuitenkin selvää, että juuri äärioikeistolle ympäristövastaisuudesta ja ilmastonmuutoksen vähättelystä on tullut retorinen valttikortti ja se myös ajaa muita vastapuoliaan enemmän ympäristövastaisia poliittisia ja lainsäädännöllisiä muutoksia. 

Darian-Smith katsoo, että ympäristövastainen politiikka sopii varsin hyvin konservatiivisiin arvoihin ja ajatuksiin siitä, että valtion tulisi puuttua kansalaisten elämään mahdollisimman vähän ja valtioiden pitäisi voida päättää omista asioistaan mahdollisimman itsenäisesti. Näin ollen ilmastokriisin ja ympäristötuhojen torjuminen, jotka vaatisivat laajaa taloudellista ja poliittista yhteistyötä niin eri valtioiden kuin taloudellisten toimijoiden välillä, ei tunnu sopivan tällaiseen konservatiiviseen maailmankuvaan. Lisäksi olen sitä mieltä, että ilmastoaktivismi on pitkään profiloitunut tietynlaiseksi kansalaistottelemattomuudeksi (esim. Suomessa Elokapina sekä muut ympäri maailmaa järjestetyt ilmastomielenosoitukset). Erilaiset kansalaistottelemattomuuden muodot koetaan konservatiivisessa ajattelumaailmassa yleensä yhteiskunnan normijärjestystä horjuttavina ja täten tuomittavina toimina, jolloin konservatiivit suhtautuvat myös ilmastoaktivismiin paheksuen. 

Fossiiliteollisuus ja populistinen äärioikeisto hyötyvät huonovointisesta kansasta

Äärioikeistolaisen populismin valtaannousun voi yhdistää 2000-luvulla kärjistyneeseen eriarvoisuuteen ja sen mukanaan tuomaan valtiovaltaan kohdistuvaan luottamuspulaan. Kuten Darian-Smith artikkelissaan esittää, neoliberalistinen politiikka tarkoittaa yrityksiä koskevaa sääntelyn purkamista, ammattiyhdistysten heikentämistä, palveluiden yksityistämistä ja julkisen terveydenhuollon ja opetuksen alasajoa. Nämä ovat osaltaan vaikuttaneet eriarvoisuuden syvenemiseen ja luokkamobiliteetin pysähtymiseen. Näin on syntynyt suuri ihmisjoukko, joka tuntee ahdistuneisuutta, on huolissaan toimeentulostaan ja kokee tulleensa poliitikkojen hylkäämäksi. 

Tähän ryhmään oikeistopopulistit tarrautuvat, kun he lupaavat keskittyä vain kansallisten asioiden hoitoon iskulauseilla kuten ”Make America Great Again”. Lisäksi he luovat ongelmille syntipukkeja syyttämällä vähemmistöjä ja maahanmuuttajia. Vähemmistöryhmistä luotujen vihollisten lisäksi populistijohtajat lietsovat epäluottamusta kansainvälistä ”eliittiä” kohtaan. Tämä eliitti usein tarkoittaa kansainvälisiä yhteisöjä kuten YK:ta tai EU:n virkamiehiä, jotka populistien mukaan valehtelevat kansalle ja ajavat vain omia etujaan. Ympäristövastaisuuden kontekstissa tämä narratiivi tarkoittaa mm. sitä, ettei kansan tulisi luottaa näistä elimistä tuleviin ilmastoraportteihin tai päästöjen vähentämiseen pyrkivään sääntelyyn. 

Monissa maissa äärioikeisto ajaa myös ultranationalistista agendaa, jossa pyritään oikeuttamaan eri vähemmistö- ja maahanmuuttajavastaisuuden sekä poliisivallan vahvistamisen. Ultranationalismi on äärimmilleen vietyä nationalismia, jossa oma kulttuuri ja valtio nähdään muita parempina. Oman valtion ja väestön koettu puhtaus pyritään säilyttämään ja edut turvaamaan, tarvittaessa myös voimakeinoin. Ultranationalismille on tyypillistä, että omalle kansalle luodaan sekä sisäisiä, että ulkoisia vihollisia ja pyrkimyksillä näiden taltuttamiseen, oikeutetaan poliisivallan tiukentaminen. Kun kansan suurimmat huolet kohdistuvat omaan toimeentuloon tai poliitikkojen luomiin uhkakuviin, on vaikea välittää niinkin etäällä tuntuvasta asiasta kuin ilmastokriisistä. Sen poliittinen ajaminen voi lähinnä ärsyttää ihmisiä, joidenka ajankohtaiset huolet liittyvät ennemmin arjesta selviämiseen. 

Monet viime aikoina vaaleja voittaneet äärioikeistolaiset päättäjät, esimerkiksi Trump, Johnson ja Salini, ovat kampanjoineet ultranationalistista retoriikkaa hyödyntäen. Valtaan demokraattisesti päästyään, päättäjät ovat ryhtyneet heikentämään maidensa demokratiaa eri tavoin toteutetun sääntelyn keinoin. Darian-Smith kuvaa esimerkiksi Yhdysvalloissa ajettujen äänestys- ja mielenosoitusoikeutta rajoittavien toimien, vaikuttavan suoraan siihen, ettei kansalaisilla ole mahdollisuutta demokraattisesti hillitä fossiiliteollisuutta, ilmastonmuutosta tai ympäristötuhoja. Näin demokratian heikkeneminen vaikuttaa suoraan myös ilmastokriisin syventymiseen. 

Lähde

Darian-Smith, Eve, Deadly global alliance: antidemocracy and anti-environmentalism. Third World Quarterly 44:2 (2023), s. 284-299.

Demokratiatiimi

Mistä tapauksessa oli kyse?

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) sai vuonna 2020 käsiteltäväkseen kuuden portugalilaisen nuoren tekemän ilmastovalituksen 33 Euroopan ihmisoikeussopimuksen jäsenvaltiota vastaan, joista Suomi oli yksi. Valittajien mukaan valtiot olivat laiminlyöneet sitoumuksiaan Pariisin ilmastosopimuksen täytäntöönpanossa, sillä valtiot eivät olleet sopineet päästövähennyksistä, joilla lämpötilan nousu pysyy alle 1,5 celsiusasteen tavoitteessa. Valittajat katsoivat puutteellisten ilmastotoimien olevan uhka valittajien hengelle ja terveydelle. Valittajien kotimaassa Portugalissa onkin koettu ilmastonmuutoksen vaikutuksia maastopalojen ja helleaaltojen muodossa. Nuoret korostivat myös sitä, miten ilmastonmuutoksen vaikutukset uhkaavat etenkin lasten ja nuorten sekä tulevien sukupolvien ihmisoikeuksia. 

Valittajat vetosivat Euroopan ihmisoikeussopimuksen (yleissopimus) artiklan 2 turvaamaan oikeuteen elämään sekä artiklan 8 turvaamaan oikeuteen nauttia yksityis- ja perhe-elämän kunnioitusta. Nuorten mukaan kansainvälisiin ilmastosopimuksiin sitoutuneet jäsenvaltiot eivät olleet ryhtyneet näiden sopimusten mukaisiin toimiin, vaikka ilmastonmuutos vaarantaa artiklan 2 ja artiklan 8 mukaiset oikeudet elämään. Valittajat vetosivat myös syrjinnän kieltävään 14 artiklaan ja katsoivat jäsenvaltioiden syrjineen heitä heidän ikänsä perusteella. Valittajien mukaan jäsenvaltioiden liian vähäiset ilmastotoimet vaarantavat nimenomaisesti lasten ja nuorten oikeudet artiklojen 2 ja 8 perusteella.  

EIT:n suuri jaosto päätti kuitenkin 9.4.2024 jättää valituksen käsittelemättä, koska tapaus ei täyttänyt artiklan 35 mukaisia tutkittavaksi ottamisen edellytyksiä. Päätöksen mukaan vastaajavaltioilla (pl. Portugali) ei ollut asiassa niin sanottua ekstraterritoriaalista toimivaltaa, sillä valittajat eivät olleet kyseisten valtioiden lainkäyttövallan piirissä. Ekstraterritoriaalisella toimivallalla tarkoitetaan tilannetta, jossa valtion oikeudellinen toimivalta ulotetaan valtioalueen ulkopuolelle. EIS:n artiklan 1 mukaan jäsenvaltioiden tulee kuitenkin taata vain lainkäyttövaltaansa kuuluville yleissopimuksessa määritellyt oikeudet ja vapaudet. Suuri jaosto ei katsonut perustelluksi laajentaa artiklan 1 mukaista alueellista toimivaltaa. Valitus oli näin ollen jätettävä tutkimatta muiden vastaajavaltioiden osalta. Valitus jätettiin tutkimatta myös Portugalin osalta, sillä valittajat eivät olleet turvautuneet mihinkään kansallisiin oikeussuojakeinoihin Portugalissa artiklan 35 edellyttämällä tavalla. 

Valitus näin ollen kaatui lopulta prosessuaaliseen mahdottomuuteensa. Oliko valituksella ikinä tosiasiallista mahdollisuutta menestyä ja jos ei, olisiko sillä pitänyt olla?

Mitä tapaus kertoo yleissopimuksen ongelmakohdista?

Valitus oli alusta alkaen hyvin poikkeuksellinen. Ei vain siksi, että vastaajavaltioita oli suuri joukko, mutta myös siksi, että aiheena oli EIT:ssa ensimmäistä kertaa ilmastonmuutos. EIT:lle tarjottiin valituksen myötä mahdollisuus arvioida, seuraako ihmisoikeussopimuksesta suoria velvoitteita kasvihuonepäästövähennyksiin. Vaikka oikeudellinen tiedeyhteisö piti epätodennäköisenä, että EIT johtaisi suoria velvoitteita ilmastotoimiin ihmisoikeussopimuksesta, olisi EIT voinut jäsenvaltioiden positiivisten toimintavelvoitteiden nojalla määrätä artikloissa 2, 8 ja 14 turvattujen oikeushyvien toteutumisen. Edellä todetusti valitus kuitenkin kaatui toimivaltakysymykseen. Valittajien mukaan EIT:n olisi tullut vahvistaa ekstraterritoriaalinen toimivalta, sillä ilmastonmuutoksen seuraukset vaikuttavat globaalisti. Toimivallan rajoittaminen alueellisesti ei näin ollen palvele kansainvälisesti asetettujen ilmastotavoitteiden saavuttamista. 

EIT kuitenkin katsoi, että yleissopimuksen tehtävänä ei ole tarjota yleistä ympäristönsuojelua. Artiklan 1 lavea tulkinta ja ekstraterritoriaalisen toimivallan vahvistaminen edellyttäisi radikaalia poikkeamista yleissopimuksen perusperiaatteista. EIT:n näkökulmasta valittajien vaatiman ekstraterritoriaalisen toimivallan hyväksyminen vaarantaisi jäsenvaltioiden oikeusturvan ja laajentaisi jäsenvaltioiden velvollisuudet koskemaan käytännössä kaikkia maailman ihmisiä. Yleissopimuksesta tulisi tällöin maailmanlaajuinen ilmastosopimus, eikä tämä ole EIT:n mukaan tarkoituksenmukaista. 

EIT on kuitenkin aikaisemmin soveltanut yleissopimusta ekstraterritoriaalisesti, esimerkiksi tapauksissa, joissa kyseessä on ollut aseellinen konflikti. On näin ollen jokseenkin yllättävää, että EIT teki portugalilaisten nuorten tapauksessa niinkin tiukan prosessuaalisen linjauksen. Valtion riittämättömät ilmastotoimet eivät vaikuta yksin valtion rajojen sisällä. Ekstraterritoriaalisen toimivallan tunnistaminen ilmastovalituksissa mahdollistaisi ilmastotoimien laajemman täytäntöönpanon, sen sijaan, että jäsenvaltioiden kansalaiset joutuvat erikseen ilmastonmuutoksen uhatessa hakemaan tunnustusta oikeuksilleen. 

Ilmastovalitukset voivat kuitenkin menestyä – mutta miten tehokkaasti?

EIT antoi 9.4.2024 myös kaksi muuta ratkaisua, joissa se otti kantaa ilmastonmuutokseen. Toisessa näistä EIT katsoi Sveitsin hallituksen rikkoneen yleissopimuksen alaisia ihmisoikeuksia riittämättömien ilmastotoimien takia. Tapauksessa sveitsiläinen kansalaisjärjestö nosti valituksen Sveitsin hallitusta vastaan, sillä järjestön mukaan Sveitsin epäonnistuneet ilmastotoimet vaarantavat heidän terveyttään. Ratkaisu on oikeudellisesti sitova ennakkotapaus, joka toimii mallina siitä, miten oman hallituksen voi menestyksekkäästi haastaa oikeuteen ilmastovirheiden vuoksi. 

Vaikka kyseinen EIT:n ratkaisu on merkityksellinen taistelussa ilmastonmuutosta vastaan, on epävarmaa, johtaako ratkaisu todellisiin muutoksiin muissa jäsenvaltioissa. On huomioitava, että Sveitsin tapauksessa koko oikeusprosessi kansallisine oikeusasteineen kesti yhteensä kahdeksan vuotta. Näin ollen, vaikka ratkaisu toimisi inspiraationa tuleville ilmastovalituksille, portugalilaisten nuorten tapaus osoittaa, miten yleissopimuksen sisältämät prosessuaaliset rajoitteet saattavat hidastaa todellista muutosta jäsenvaltioiden ilmastotoimissa.     

Lähteet

Duarte Agostinho and Others v. Portugal and 32 Other States, Climate case chart, 2020.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta ensimmäiset ilmastonmuutokseen liittyvät ratkaisut: Sveitsi rikkonut ihmisoikeuksia. Helsingin Sanomat, 2024. 

Hartmann, Jacques – Willers, Marc, Protecting rights through climate change litigation before European courts. Journal of Human Rights and the Environment, Vol. 13 No. 1, March 2022, pp. 90-113.

Heri, Corina, Climate Change before the European Court of Human Rights: Capturing Risk, Ill-Treatment and Vulnerability. European Journal of International Law, Vol. 33 No. 3, August 2022, pp. 925-951.

HUDOC Press Release, The Court has declared inadmissible the applications lodged against Portugal and 32 other States on the issue of climate change. ECHR 089 (2024). 

Rautiainen, Pauli: Portugalilaiset lapset ja nuoret haastoivat Suomen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen ilmastonmuutoksen vastaisten toimien laiminlyönneistä, Perustuslakiblogi, 2020.

Ilmastotiimi

Artikkelissaan The Contribution of Urgenda to the Mitigation of Climate Change Benoit Mayer käsittelee Urgenda-tapauksen vaikutusta muihin ilmasto-oikeudenkäynteihin ja ylipäätään ilmastonmuutoksen hillintätoimiin. Urgenda-ratkaisua on pidetty eräänlaisena läpimurtona ilmasto-oikeudenkäynneille ja ilmasto-oikeuden toteutumiselle, mutta Mayer käsittelee tapausta hieman kriittisemmästä näkökulmasta. Hän kyseenalaistaa esimerkiksi tuomioistuinten asettamien ilmastotavoitteiden asianmukaisuutta ja tällaisten tavoitteiden kykyä edistää ilmastonmuutoksen hillitsemistä koskevia toimia.  Mayer on sitä mieltä, että Urgenda on saattanut aiheuttaa jopa enemmän haittaa kuin hyötyä. Artikkelin pohjalta herääkin kysymys siitä, kuinka suuri rooli tuomioistuimilla tulisi olla ilmastonmuutoksen torjunnassa. 

Urgenda v. Alankomaat -tapauksessa Haagin aluetuomioistuin hyväksyi kansalaisjärjestö Urgendan nostaman kanteen Alankomaiden valtiota vastaan, jossa järjestö katsoi, etteivät Alankomaiden valtion hyväksymät päästövähennystavoitteet olleet riittäviä suojelemaan kansalaisia ilmastonmuutokselta. Vuonna 2019 myös Alankomaiden korkein oikeus vahvisti kyseisen päätöksen. Osapuolet olivat asiassa yksimielisiä esimerkiksi siitä, millaisia haittavaikutuksia ilmastonmuutoksella on sekä siitä, kuinka Pariisin sopimuksen mukaista tavoitetta maapallon keskilämpötilan nousun rajoittamisesta tulee noudattaa. 

Alankomaiden hallitus kuitenkin vetosi argumenteissaan myös siihen, kuinka maan osuus globaaleista kasvihuonekaasupäästöistä on niin pieni, ettei sen päästövähennystoimilla ole konkreettista vaikutusta ilmastonmuutoksen torjuntaan. Korkein oikeus kuitenkin katsoi argumentin olevan epäolennainen, sillä jokaisen valtion on muun muassa YK:n ilmastosopimusjärjestelmän keskeisten määräysten nojalla vastuu osallistua päästövähennyksiin omien kykyjensä mukaisesti. Alankomaiden katsottiin toiminnallaan rikkoneen Euroopan ihmisoikeussopimuksen artikla 2:n mukaista oikeutta elämään sekä artikla 8:n mukaista oikeutta yksityis- ja perhe-elämään. Täten Alankomaat velvoitettiin vähentämään päästöjä vähintään 25 % vuoden 2020 loppuun mennessä vuoden 1990 tasosta. 

Urgendan on katsottu olevan yksi merkittävimmistä ilmasto-oikeudenkäynneistä, sillä kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun tuomioistuin määräsi valtiolle kasvihuonekaasujen päästövähennystavoitteen ihmisoikeuksien perusteella. Sen oletettiin olevan myös hyvä esimerkki ja antavan inspiraatiota tuleville ilmasto-oikeudenkäynneille. Artikkelissaan Mayer arvioi sitä, millä tavalla Urgenda on todellisuudessa edistänyt ilmastonmuutoksen torjuntaa, niin kansallisella kuin globaalilla tasolla. Mayerin mukaan Urgendan tavoite on saavutettu ennemminkin ulkopuolisten olosuhteiden myötä kuin niiden toimenpiteiden avulla, joihin hallitus on ryhtynyt päätösten täytäntöönpanemiseksi. Esimerkiksi vierasjätteen hävittäminen Alankomaista johtikin maailmanlaajuisten päästöjen vähenemisen sijasta lievään kasvuun, sillä jätettä siirrettiin vain muiden valtioiden kaatopaikoille. Myöskin koronapandemia edesauttoi tavoitteen saavuttamista, sillä sen myötä esimerkiksi matkustamisesta aiheutuneet päästöt vähenivät merkittävästi. Muutokset torjunnan edesauttamiseksi eivät siis välttämättä ole olleet erityisen pysyviä. 

Lisäksi Mayerin käsityksen mukaan tuomareilla ei ole aikaa eikä asiantuntemusta suunnitella tarpeeksi kattavaa politiikkaa ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.  Päästövähennystavoitteet ovat huono korvike tälle, sillä ne asetetaan suhteellisen lyhyellä aikavälillä ja jo olemassa olevista toimintatavoista irrotettuna.  Vaikka tuomioistuimilla ja ilmasto-oikeudenkäynneillä on epäilemättä oma, merkittävä roolinsa valtioiden saattamisessa vastuuseen ilmastotoimistaan, tällaisten tavoitteiden asettaminen ja muu poliittinen päätöksenteko on Mayerin näkemyksen mukaan parempi jättää poliittisten elinten tehtäväksi. Verrattuna tuomioistuinten asettamiin tavoitteisiin, tavoitteet, joihin valtiot sitoutuvat ilmastosopimusten nojalla voidaan toteuttaa myös paljon joustavammin ja pidemmällä aikavälillä, jolloin hätiköidyiltä päätöksiltä vältytään. Ongelmana tuomioistuinten asettamien tavoitteiden saavuttamisessa on myös se, ettei niiden noudattamisen varmistamiseksi ole kunnollisia mekanismeja. 

Ilmasto-oikeudenkäyntien rooli ilmastonmuutoksen torjunnassa kasvaa jatkuvasti, minkä takia onkin tärkeää Mayerin lailla pohtia myös niiden mahdollisia ongelmakohtia, jotta niiden toimivuutta ja kannattavuutta voidaan kehittää entistä enemmän. Vaikka Urgendan kaltaiset ilmasto-oikeudenkäynnit eivät välttämättä vielä ole johtaneet erityisen suuriin, konkreettisiin päästöjä vähentäviin vaikutuksiin, on niiden saama julkisuus jo erinomainen keino vaikuttaa kansalaisten mielipiteeseen sekä luoda painetta toimivien päästövähennystoimien laatimiselle. On kuitenkin hyvä, että ilmasto-oikeudenkäyntien rooli taistelussa ilmastonmuutosta vastaan tulee tulevaisuudessa olemaan entistä suurempi, eikä tämänkaltaisten päätösten pitäisi olla vain poliittisten päätöksentekijöiden käsissä, vaikka keinoja tuomioistuinten asettamien tavoitteiden saavuttamiselle tuleekin vielä kehittää. 

Lähteet

Benoit Mayer, The Contribution of Urgenda to the Mitigation of Climate Change, Journal of Environmental Law, Vol. 35 No. 2, September 2023, pp. 167-184.

Urgenda Foundation v. State of the Netherlands, Climate Change Litgation Database.

Ilmastotiimi

Anekauppaa vai ilmastotekoja? Vapaaehtoisen päästökompensaation kysyntä, tarjonta ja laatu Suomessa on Finnwatchin vuonna 2021 julkaisema raportti koskien vapaaehtoisten päästökompensaatioiden markkinoita, sen ongelmia sekä markkinatilannetta koskien yritysten päästökompensaatiohankkeita ja palveluita Suomessa. Finnwatch on suomalainen kansalaisjärjestö, joka tutkii suomalaisen yritystoiminnan globaaleja vaikutuksia. Järjestön taustalla vaikuttaa 11 eri suomalaista kehitys-, ympäristö-, ay- ja kuluttajajärjestöä. Päästöjen kompensoiminen vapaaehtoisesti on monelle yritykselle kuin kuluttajallekin keino hyvittää ilmastovaikutuksiaan. Raportin tarkoituksena on tarkastella päästökompensaatioiden toimintaa ja vaikutuksia niin ihmisille kuin myös ympäristölle. Tämän lisäksi raportti mielestäni pyrkii tarjoamaan sekä yrityksille, yksityishenkilöille että muilla yhteisöille välillä hyvinkin vaikeasti saavutettavissa olevaa tietoa eri kompensaatiohankkeista, niiden erilaisista sertifioinneista sekä kompensaatioihin liittyvistä haitoista. 

Kasvihuonepäästöjen kompensoiminen tukemalla muualla tehtäviä ilmastotoimia on ollut osana kansainvälistä ilmastopolitiikkaa vuonna 1997 solmitusta Kioton sopimuksesta alkaen. Vapaaehtoisella päästökompensoinnilla tarkoitetaan sitä, että omia päästöjä kompensoidaan sitomalla kompensoitavia päästöjä vastaava määrä muualla. Kasvihuonepäästöjen vapaaehtoinen kompensoiminen tapahtuu tyypillisesti rahoittamalla erilaisia hankkeita, jotka voivat olla esimerkiksi uusiutuvan energian hankkeita, jätteenkäsittelyä koskevia hankkeita, metsähankkeita sekä kotitalouksien energiatehokkuutta parantavia hankkeita. Maailmanlaajuisesti vapaaehtoisen kompensaation markkinoiden suuruudeksi on arvioitu yli sata miljoona tonnia vuodessa, mikä tarkoittaa noin kaksinkertaista määrää Suomen vuosittaisiin kokonaispäästöihin verrattuna. Kaupankäyntiin liittyy niin laadultaan kuin hinnaltaan erilaisia yksiköitä. Hankkeiden toteuttamistavan ja laadun lisäksi niille myönnetyt sertifikaatit vaikuttavat merkittävästi niiden hintoihin. 

Lukuisat suuret suomaiset yritykset käyttävät kompensaatiopalveluita ilmastovaikutustensa hyvittämiseen. Kansainvälisten kompensaatiorekistereiden perusteella merkittävimpiä suomalaisia vapaaehtoisen kompensaation käyttäjiä ovat olleet Finavia, Hesburger, Posti, Supercell ja LähiTapiola. Selvityksen mukaan suomalaisten yritysten päästökompensaatio ei poikkea huomattavasti kansainvälisistä käytännöistä. Erityispiirteenä kuitenkin ilmeni kotimaisten metsähankkeitten käyttö, jonka uskotaan vielä lisääntyvän tulevaisuudessa. 

Raportin yhtenä tärkeimpänä tavoitteena on nostaa päästökompensaatioihin liittyviä epäkohtia esille. Vaikka kompensaatiopalveluihin liittyy paljon odotuksia ja toiveita, on järjestelmästä paljastunut merkittäviä väärinkäytöksiä ja heikkouksia. Raportissa ensinnäkin nostetaan ongelman yhdeksi isoimmaksi juurisyyksi se, että vapaaehtoiseen päästökompensaatioon ei kohdistu regulaatiota, jolloin järjestelmä toimii pitkälti erilaisten sertifikaattien sekä keskinäisen luottamuksen varassa. Järjestelmää ei pidä myöskään sekoittaa hyväntekeväisyydeksi; kyseessä on pikemminkin markkinajärjestelmä, jossa niin myyjät kuin ostajatkin ovat tyypillisimmin voittoa tavoittelevia yrityksiä. Päästökompensointia kritisoinut politiikan tutkija Robbie Watt onkin kiteyttänyt päästökompenasaatiojärjestelmän keskeisimmän ongelman termiksi ”kompensaatiofantasia” – järjestelmään luotetaan, koska sen halutaan ajatella toimivan. 

Edellä mainitun järjestelmän sääntelemättömyyden, tehottomuuden ja monimutkaisuuden lisäksi kompensaatiohankkeista on paljastunut epäkohtia ihmisoikeuksien toteutumiseen liittyen. Hankkeet vaikuttavat aina jollakin tapaa paikalliseen väestöön ja ympäristöön. Raportissa konkreettisena esimerkkinä tästä esiin nostettiin Jorethangin vesivoimahanke, jossa alueen maanomistajilta ostettiin maata merkittävään alihintaan, minkä lisäksi maanomistajat joutuivat odottamaan näitä korvauksia hyvin pitkään. Kyseinen hanke aiheutti myös joen kuivumisen, mistä aiheutui huomattavaa haittaa paikalliselle väestölle ja heidän elinkeinotoiminnallensa. 

Finnwatchin tekemä selvitys osoitti merkittäviä puutteita vapaaehtoisen kompensaation kaikilla eri tasoilla. Yritykset eivät ole kovinkaan tarkkoja siitä, millaisia kompensaatioita ne hankkivat, ja yleensä pelkkää sertifikaattia pidetään riittävänä laadun takaajana. Kompensaatiota välittävien toimijoiden kohdalla on merkittäviä eroja sen suhteen, kuinka paljon välitettävien kompensaatioyksiköiden laatua arvioidaan. YK:n ihmisoikeuksia ja yrityksiä koskevien periaatteiden mukaisesti yrityksillä on vastuu huolehtia ihmisoikeuksien toteutumisesta niiden koko arvoketjussa. Tämä tarkoittaa, että vastuu ihmisoikeuksien kunnioittamisesta kuuluu hanketta toteuttavan yrityksen lisäksi niille yritykselle, jotka ostavat ja välittävät eteenpäin hankkeessa syntyneitä yksiköitä. On havaittu, että yritysten vastuun kantaminen on parhaimmassa tapauksessa puutteellista, mutta usein lähes olematonta. 

Läpileikkaavaksi ongelmaksi on havaittu toimintaa ohjaavien sääntöjen ja mallien puute. Olisikin ensisijaisen tärkeää, että lähivuosina kehitettäisiin vapaaehtoista päästökauppaa koskevaa lainsäädäntöä ja muuta sääntelyä. Laadukas päästökompensaatio on yksi tapa, jolla yritykset voivat kantaa vastuutaan. Tällä hetkellä kuitenkin näen merkittäväksi ongelmaksi sen, että vapaaehtoinen päästökompensaatio on yritykselle helppo reitti brändäytyä ympäristöystävälliseksi ja hiilineutraaliksi ilman, että tarvitsisi ottaa vastuuta hankkeiden todellisista ja ajoittain hyvinkin negatiivisista vaikutuksista esimerkiksi juuri paikalliseen väestöön ja ympäristöön liittyen. Monimutkaisen, ajoittain tehottoman ja sääntelemättömän järjestelmän seurauksena on, että ilmastoteon sijasta vapaaehtoiset päästökompensaatiomarkkinat ovatkin saattaneet kehittyä enemmänkin anekauppaa muistuttavaksi järjestelmäksi. 

Lähde

Anekauppaa vai ilmastotekoja? Vapaaehtoisen päästökompensaation kysyntä, tarjonta ja laatu Suomessa. Finnwatch 4/2021.

Ilmastotiimi

Ilmastonmuutos on merkittävä uhka ihmiskunnalle. Ihmisen toiminnan seurauksena maapallon keskilämpötila on noussut huomattavasti viimeisen sadan vuoden aikana, mikä on johtanut merkittäviin muutoksiin ilmakehässä, merissä, lumi- ja jääpeitteissä sekä maan pinnalla. Ilmaston lämpenemisen vaikutukset näkyvät jo nyt sään ääri-ilmiöinä sekä ekosysteemin muutoksina. Pitkäaikaisista vaikutuksista ei kuitenkaan voida olla varmoja. Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) raportin mukaan ilmastonmuutoksen haitalliset vaikutukset ovat merkittävästi suuremmat kuin nykyisin havaitaan. Ilmastonmuutos ei siten ole vain nykyisten sukupolvien ongelma. Se on ennen kaikkea tulevien sukupolvien kohtaama haaste. Siksi on välttämätöntä toimia nyt ennen kuin on liian myöhäistä. 

Juridisesti on vaikeaa määritellä, mitä tulevilla sukupolvilla ja niiden oikeuksilla tarkoitetaan. Tulevalla sukupolvella viitataan yleisesti niihin ihmisiin, joiden elämään päätöksillämme on vaikutusta. Oikeudellisen ajattelun kannalta on ongelmallista, ettei tulevaisuuden ihmisillä ole vielä hahmotettavissa olevaa identiteettiä tai oikeussubjektin asemaa. Oikeudet rajataan perinteisesti koskemaan vain eläviä ihmisiä. Tätä lähtökohtaa pidetään huonosti yhteensopivana tulevien sukupolvien oikeuksien suojaamisen näkökulmasta.

Kansainvälisissä ympäristösopimuksissa ja -julistuksissa on lähes poikkeuksetta asetettu kestävän kehityksen tavoitteita, joihin kytkeytyy myös kysymyksiä tulevien sukupolvien aseman ja oikeuksien turvaamisesta. Useat kansainväliset sopimukset, EU-oikeus ja kansallinen lainsäädäntö sisältävät mainintoja tulevista sukupolvista.  Varsinkin EU-jäsenyys kytkee Suomen perusoikeustarkastelun tuleviin sukupolviin. EU:n perusoikeuskirjan johdannossa unionin perusoikeuksien todetaan tuovan mukanaan vastuuta ja velvollisuuksia myös tulevia sukupolvia kohtaan.

Suomen perustuslaissa tai muussa lainsäädännössä ei ole suoraan säännelty tulevien sukupolvien oikeuksia. Perustuslakimme useilla säännöksillä on kuitenkin nähtävissä liittymäkohtia ylisukupolvisuuteen. Huomattavin niistä on perustuslain (PL) 20 §:n ympäristöperusoikeus. PL 20.1 §:n mukaan vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille. Suomen on katsottu viittaavan perustuslaissa epäsuorasti tuleviin sukupolviin perinnön käsitteen välityksellä.  Tällaisen ihmisoikeuden subjekteina voidaan pitää lain esitöiden mukaan myös tulevia ihmissukupolvia. Kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa on korostettu, että ympäristöperusoikeus tarkoittaa yli sukupolvien ulottuvaa vastuun ottamista ympäristöstä. 

Ympäristöperusoikeus voidaankin nähdä keskeisenä välineenä tulevien sukupolvien oikeuksien turvaamisessa. Se velvoittaa kaikkia ihmisiä toimimaan vastuullisesti ja huolehtimaan ympäristöstä niin, että se säilyy elinkelpoisena myös tuleville sukupolville. PL 20.2 §:ssä korostetaan myös julkisen vallan vastuuta ympäristönsuojelussa. Julkisen vallan on pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus terveelliseen ympäristöön sekä mahdollisuus vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon. 

Ilmasto-oikeudenkäynnit ovat nousseet keskeiseen rooliin taistelussa ilmastonmuutosta vastaan. Ne ovat olennainen osa tulevien sukupolvien oikeuksien turvaamista. Oikeudenkäynneillä pyritään varmistamaan se, että tulevat sukupolvet perivät kestävän ja terveen planeetan. Perustuslakien säännökset tulevista sukupolvista ovat olleet keskeinen arviointikohde ilmasto-oikeudenkäynneissä. Argumenttina toimii usein se, että riittämättömät kansalliset ilmastotoimet vaarantavat perustuslaissa tuleville sukupolville turvatut oikeudet. 

Vuonna 2022 käytiin Suomen ensimmäinen ja tällä hetkellä ainoa ilmasto-oikeudenkäynti, kun Suomen luonnonsuojeluliitto ry ja Greenpeace Norden valittivat valtioneuvoston ilmastovuosikertomuksesta. Muutoksenhakijoiden mukaan ilmastovuosikertomuksessa ei annettu lain vaatimaa arviota siitä, mitä lisätoimia tarvitaan ilmastolain tavoitteiden saavuttamiseksi. Valtioneuvosto oli muutoksenhakijoiden mielestä vähintäänkin toiminut passiivisesti jättäessään säädetyn päätöksen tekemättä. Tapaus kytkeytyy PL 20 §:n ympäristöperusoikeuteen ja PL 21 §:n oikeusturvaperusoikeuteen. 

Korkein hallinto-oikeus (KHO) katsoi, ettei valtioneuvoston ilmastovuosikertomusta voitu pitää valituskelpoisena hallintopäätöksenä. Lisäksi suomalaisessa oikeuskäytännössä vallitsevan periaatteen mukaan viranomaisten passiivisuus ei lähtökohtaisesti synnytä valituskelpoista ratkaisua. Poikkeuksellisesti asianosaisen oikeusturva tai perusoikeuksien turvaamisvelvoite saattavat kuitenkin edellyttää valitusoikeutta myös tilanteessa, jossa varsinaista hallintopäätöstä ei ole tehty. KHO kuitenkin totesi, ettei tilanne vaatinut poikkeusta pääsäännöstä. 

Vähemmistöön jääneet oikeusneuvokset katsoivat, että valtioneuvoston ilmastovuosikertomus sisälsi kannanoton lisätoimen tarpeellisuudesta, jota voidaan pitää valituskelpoisena päätöksenä. Enemmistön näkemys kuitenkin voitti. Näin ollen suomalaisessa oikeuskäytännössä ilmastovuosikertomusta ei pidetä valituskelpoisena hallintopäätöksenä. KHO kuitenkin totesi, että valtioneuvoston päätösmenettelyn lainmukaisuuden arvioiminen voi tulla tuomioistuimen tutkittavaksi, mikäli päätöksen tekemättä jättäminen johtaa ilmastolain vastaiseen lopputulokseen.  Näin ollen tulevien sukupolvien oikeudet kyllä turvataan, mikäli valtioneuvoston päätökset eivät palvele ilmastolain tavoitteita. 

Ilmasto-oikeudenkäynneillä ei yleensä pyritä saamaan yksittäistä etua, vaan vaikuttamaan laajasti valtion ilmastotoimiin. Jokaisella on vastuu siitä, että tulevat sukupolvet perivät elinkelpoisen planeetan. Ilmastonmuutoksen torjunta ja tulevien sukupolvien oikeuksien puolustaminen ovat välttämättömiä askeleita kohti tätä päämäärää. Vaikka Suomen ensimmäinen ilmasto-oikeudenkäynti ei menestynyt, luo se perustan ilmastolain muutoksenhaulle.  On todennäköistä, että tulevaisuudessa myös Suomessa turvaudutaan enemmän ilmasto-oikeudenkäynteihin tulevien sukupolvien oikeuksien turvaajina. 

Lähteet

Mutanen, Anu: Tulevien sukupolvien oikeuksien turvaaminen suomalaisessa valtiosääntöoikeudessa. Lakimies 7–8/2023, s. 1080–1108. 

Autio, Jaakko – Utter, Robert: Ilmasto-oikeudenkäynnit – Voiko tuomioistuin toimia, jos poliitikot eivät sitä tee? Korkeimman hallinto-oikeuden vuosikertomus 2023, s. 21–25. 

Ilmastotiimi