Mira Tammelin

Mira Tammelin

Suomalainen järvimaisema on monelle rakas ja rauhoittava. Sinisenä kimmeltävä vesi houkuttelee lämpimänä kesäpäivänä uimaan, veneilemään tai kalastamaan. Nykyisin todellisuus on kuitenkin valitettavan usein toisenlainen kuin lapsuusmuistoissa ja vanhoihin maalauksiin ikuistetuissa puhdasvetisissä kansallismaisemissa. Vesi on sinileväkukintojen vihreäksi värjäämää puuroa, tiheä kasvillisuus on vallannut rannat ja pahimmassa tapauksessa kalatkin kuolevat.

Kyse on vesistöjen rehevöitymisestä eli valuma-alueelta kulkeutuvan ravinnekuormituksen aiheuttamasta veden ravinnepitoisuuden kasvusta. Ravinteiden hajakuormitus maa- ja metsätaloudesta sekä haja-asutuksesta on vesiensuojelun kannalta erityisen haasteellinen ongelma. Pistemäiset päästöt esimerkiksi teollisuudesta ovat sen sijaan helpommin käsiteltävissä jo kuormituksen syntypaikalla. Ulkoisen kuormituksen lisääntyessä riittävästi ilmenee uusi ongelma eli järven sisäinen kuormitus. Tällöin lisääntynyt eloperäinen aines järvessä ja sen hajottaminen aiheuttavat happikatoa järven pohjassa, jolloin jo kertaalleen sedimenttiin hautautuneita ravinteita alkaa vapautua takaisin vesimassaan pahentaen tilannetta entisestään.

Rehevöityminen ei ole kuitenkaan pelkästään ihmistoimintaan liittyvä ilmiö, sillä osa maamme järvistä on luontaisesti ravinteikkaita. Luontaisen ravinteikkuustason alueellisen vaihtelun taustalla on vaihtelu alueiden geologisissa olosuhteissa. Erityisesti viimeisimmällä maatamme peittäneellä paksulla mannerjäätiköllä ja sen kerrostamilla sedimenteillä on suuri vaikutus järviemme luontaiseen ravinteikkuuteen, sillä hienorakeiset maalajit ovat yleensä ravinteikkaampia kuin karkearakeiset maalajit. Esimerkiksi Pohjois-Savossa on ympäristöönsä verrattuna poikkeuksellisen ravinteikas alue, jossa myös moreenin hienoainespitoisuus on suurempi. Syynä moreenin korkeaan hienoainespitoisuuteen on ns. passiivisen jään alue, joka jäi kahden aktiivisesti virranneen ja samalla ravinteikasta hienoainesta pois huuhtoneen jäätikkökielekkeen väliin jäätikön sulaessa noin 10 000 vuotta sitten. Myös Suomen rannikkoalueilla olevilla, jäätikön sulamisvesialtaisiin ja Itämeren muinaisvaiheisiin kerrostuneilla savikoilla sijaitsevat järvet ovat tyyppillisesti luontaisesti ravinteikkaita.

Alueellinen vaihtelu vesistöjen nykyisessä ravinteikkuudessa heijastelee edelleen pääosin luontaista vaihtelua. Tämä johtuu siitä, että luontaisesti ravinteikkaimmat alueet ovat hedelmällisyytensä takia houkutelleet maatalousvaltaista ihmistoimintaa jo tuhansia vuosia ja täten ohjanneet asutuksen levittäytymistä maassaamme. Näin ollen herkät, luontaisesti ravinteikkaimmat järvemme ovat juuri niitä, jotka ovat kärsineet eniten ihmisperäisestä rehevöitymisestä.

Mira Tammelin
Kirjoittaja on geologian tohtorikoulutettava.