”Vaikka olen ylipainoinen, olen terve” -ajatusmalli voi olla yksilölle haitallinen

Veerakaisa Koivunen

Kehopositiivisuudesta, eli itsensä hyväksymisestä sellaisena kuin on, on viime aikoina kirjoitettu siinä määrin, ettei siltä ole voinut välttyä. Aihe puhuttaa ja herättää ajatuksia, sillä suuri osa suomalaisista on ylipainoisia.

Hiljattain on kirjoitettu myös siitä, että kehopositiivisuus voi jopa vaikeuttaa painonhallintaa ja lisätä ylipainoa. Tällöin taustalla on usein kehopositiivisuusajattelun väärinymmärtäminen, jolloin aatetta noudatetaan niin, että oman kehon terveys ja hyvinvointi unohdetaan. Usein ylipaino- ja kehopositiivisuuskeskustelussa kuulee argumentin siitä, että myös ylipainoinen voi olla terve. Perusteluna saatetaan käyttää sitä, että verikokeissa ei näy poikkeavaa, arki sujuu ja yksilö kokee subjektiivisen vointinsa hyväksi.

Continue reading

Iäkkään kaatumisriskin arviointi olisi helppoa ja edullista

Ulla Hohtari-Kivimäki

Verkon tai pankkijärjestelmän kaatuessa vika pyritään korjaamaan heti ja toimet jatkokaatumisten ehkäisemiseksi käynnistyvät. Kun iäkäs kaatuu, hänet nostetaan ylös ja kysytään: “Kävikö pahasti?”. Iäkäs kertoo oman arvionsa asiasta ja auttaja kehottaa olemaan varovaisempi jatkossa. Ellei kaatumisesta aiheudu akuuttia hoitoa vaativaa vammaa, elämä jatkuu entisenlaisena. Iäkäs kaatuilee todennäköisesti jatkossakin ja “onneksi ei käynyt pahemmin” -ajatuksella edetään jopa vuosia.

Tietojärjestelmän kaatuessa toistuvasti järjestelmästä aletaan etsiä virhettä. Puhutaan päivitysongelmista tai -järjestelmän ytimen rakenneongelmista, ja järjestelmän sisäpuolista ongelmaa korjataan ulkopuolelta ohjelmoitsijoiden toimesta.

Iäkkään kaatuessa toistuvasti etsitään vikaa kengistä, katukivetyksestä, kynnyksistä, lattian tai kadun liukkaudesta ja varomattomuudesta. On oikein huomioida ulkoiset tekijät ja madaltaa kynnyksiä, hiekoittaa paremmin, asentaa liukuesteitä ja tehdä tukitoimia jatkokaatumisten ehkäisemiseksi. Nämä ulkoiset kaatumisten ehkäisytoimet ovat tärkeitä, mutta ainakin yhtä tärkeää ellei tärkeämpääkin on tutkia kaatujan sisäpuolista tilaa. Valitettavan usein sisäisiin tekijöihin aletaan kiinnittää huomiota vasta siinä vaiheessa, kun on tapahtunut paha loukkaantuminen, esimerkiksi lonkkamurtuma.

Continue reading

Ruoantuotanto maantieteen kahleissa?

Antti Hynni

Antti Hynni

Eihän siitä mihinkään pääse: Suomi on karu, kylmä, pimeä ja tyhjä maa. Enkä viittaa nyt suomalaisiin vaan yksinomaan maantieteeseemme, niin luonnon- kuin ihmismaantieteeseenkin.

Syrjäisen pohjoisen sijain­timme luomille realiteeteille emme paljonkaan voi, ja myös väestöllinen sekä poliittisten ja taloudellisten järjestelmien muuntuminen ovat usein hitaita prosesseja. Nämä asettavat raamit, joiden sisällä kaikki toimintamme, ruoan tuottaminen ja kuluttaminen mukaan lukien, tapahtuu.

Continue reading

Maailman kadehdituimmasta tytöstä unohdetuksi ex-vaimoksi – Cynthia Lennon ja “tavallisen” naisen julkisuuskuva

Johanna Gunell

Ennen ja nyt on julkisuudessa ollut naisia, jotka ovat päätyneet sinne kuuluisan miehensä kautta. On kuuluisien urheilijoiden, poliitikkojen ja muusikoiden vaimoja, jotka koristavat niin Suomessa kuin muissakin maissa erityisesti naistenlehtien ja iltapäivälehtien kansia. Iso-Britanniassa lehdistö käyttääkin yleisesti akronyymia WAG (wives and girlfriends) kirjoittaessaan esimerkiksi kuuluisien jalkapalloilijoiden vaimoista ja tyttöystävistä. Ilmiö onkin vahvasti sukupuolittunut, koska harvan kuuluisan naisen tavallinen mies paistattelee lehtien kannessa tai on muuten fanittamisen kohteena.

Tutkin väitöskirjassani tätä ilmiötä muusikko John Lennonin ensimmäisen vaimon Cynthia Lennonin kautta. Hän syntyi vuonna 1939 Englannissa. Cynthia innostui piirtämisestä jo lapsena ja osoitti lahjakkuutta siinä. Hän alkoi opiskella 1950-luvun lopussa taidekoulussa Liverpoolissa, jossa hän tapasi John Lennonin. Cynthian tavoitteena oli tulla taiteilijaksi, mutta hänen tultuansa raskaaksi ja sen seurauksena solmittu avioliitto murensivat nämä haaveet. Hän palasi julkisesti taiteensa pariin vasta 1980-luvulla, jonka jälkeen hänen töitään on ollut silloin tällöin esillä eri näyttelyissä. Nykyisin osa näistä on esillä The Beatles Story -museossa Liverpoolissa.

Avioliiton alkumetreillä John Lennon yhtyeensä The Beatlesin kanssa nousi suursuosioon. Beatlemania valtasi maailman ja nuoret tytöt kiljuivat kurkkunsa käheäksi. Miehensä vanavedessä Cynthiasta tuli myös julkisuudenhenkilö. 1960-luvun teinilehdet hehkuttivat hänen olevan maailman kadehdituin tyttö, vain sen takia, että hän oli naimisissa Beatlen kanssa. Cynthia vietti avioliittovuotensa kotiäitinä. Pariskunnalla oli yksi poika, Julian. He erosivat vuonna 1968.

Julkisuudenhenkilöt voidaan karkeasti jakaa kahteen kategoriaan, julkkiksiin ja tähtiin. Yleisesti nämä kaksi on erotettu toisistaan niin, että tähti on sellainen, joka on erityisen hyvä jossain, esimerkiksi näyttelemisessä, mutta julkkikset voivat olla julkisuudessa ihan vain elämäntapansa vuoksi, kuten juuri Cynthia Lennon.

Kulttuurintutkija Graeme Turner on kehittänyt accidental celebrity -käsitteen, joka kuvastaa hyvin Cynthia Lennonin ja muiden hänen kaltaistensa julkisuutta. Tämän alakategorian julkisuudenhenkilöt ovat alkuaan tulleet julkisuuteen ”vahingossa” esimerkiksi jonkin uutiskynnyksen ylittävän tapahtuman johdosta tai juuri kuuluisan puolison kautta.

Vaikka julkisuuteen tullaan ”vahingossa”, accidental celebrity saattaa kuitenkin sinne päätyttyään yrittää pysyä siellä tarkoituksellisesti. Tähän voi olla monia syitä, mutta esimerkiksi Cynthia Lennon on itse myöntänyt, että hänellä motiivi haastatteluiden antamiseen löytyi rahasta. Itse myös epäilen, että toinen syy saattoi olla siinä, että hän halusi muistuttaa ihmisiä olemassaolostaan ja merkityksestään John Lennonin tarinassa. Moni muistaa Yoko Onon, Lennonin toisen vaimon ja lesken, mutta harvempi muistaa, kuka olikaan ensimmäinen vaimo. Monet Cynthia Lennonin fanit kokevatkin, että hänet on häivytetty John Lennonin tarinasta, samoilla linjoilla on ollut myös Julian Lennon.

Helposti miellämme julkisuudenhenkilöt vain sellaisiksi, joiden elämästä voidaan kohista kahvipöytäkeskusteluissa. Turner on kuitenkin huomauttanut, että he ovat myös hyödyke, jota media ja muut tahot tuottavat, kauppaavat ja markkinoivat. Tämä koskee niin kuuluisia elokuvatähtiä kuin tutkimaani tavallista Cynthia Lennonia.

Cynthian kuoltua 2015 lehdistön kiinnostus häntä kohtaan on laskenut, mutta samanaikaisesti The Beatles -yhtyeen fanit, erityisesti nuorempi sukupolvi, on alkanut tuottaa Cynthia Lennonin julkisuutta aktiivisesti sosiaalisen median kanavissa. Hänelle on omistettu Instagram-tilejä, hänen kunniakseen on tehty YouTube-videoita sekä omistettu blogeja. Cynthian lisäksi myös muut Beatle-tytöt ja monet erityisesti 1960-70-luvun rocktähtien vaimot, tyttöystävät ja bändärit ovat fanittamisen kohteena.

Koenkin kiehtovaksi pohtia väitöskirjassani, miksi juuri nämä naiset kiinnostavat aina vain uusia sukupolvia. Aivan kuin kuuluisan miehen ympärillä oleva sädekehä heijastaisi valoaan myös hänen tavalliseen vaimoonsa, saaden hänetkin näyttämään erityiseltä.

 

Johanna Gunell

Kirjoittaja on kulttuurihistorian tohtorikoulutettava.

 

Tappava sienitauti uhkaa Pohjois-Amerikan lepakoita

Anna Blomberg

Uusien tartuntatautien aiheuttamat epidemiat ovat nousseet merkittäväksi uhaksi luonnon monimuotoisuudelle. Esimerkiksi sammakoiden joukkokuolemia aiheuttava kytridiomykoosina tunnettu sienitauti on romahduttanut sammakkopopulaatioita ympäri maailman, ja mehiläisten joukkokuolemat ovat herättäneet huolta pölyttäjien kohtalosta. Ihminen vaikuttaa toiminnallaan tautien leviämiseen suoraan siirtämällä taudinaiheuttajia uusille alueille sekä epäsuorasti ilmastonmuutoksen myötä, kun olosuhteet muuttuvat taudinaiheuttajalle edullisiksi.

Kevättalvella 2007 Yhdysvalloissa New Yorkin osavaltiossa sijaitsevassa luolassa tehtiin huolestuttava löytö: luolassa horrostavat lepakot olivat sairaita tai kuolleita, ja niiden kuonoja ja siipiä peitti valkoinen kasvusto. Taudinaiheuttajaksi paljastui Euroopasta lähtöisin oleva kylmiin ympäristöihin erikoistunut sieni Pseudogymnoascus destructans, joka infektoi lepakon sen horrostaessa. Infektio häiritsee lepakon horrosta, minkä vuoksi eläimen rasvavarastot ehtyvät ennen kevättä, ja se nääntyy kuoliaaksi.

Sittemmin valkokuonosyndroomaksi nimetty tauti on levinnyt Pohjois-Amerikassa nopeasti tappaen miljoonia lepakoita. Vuonna 2016 tautia löytyi myös Yhdysvaltojen länsirannikolta yli 2000 kilometrin päässä lähimmästä tartuntapaikasta, todennäköisesti jälleen ihmisen siirtämänä.

Valkokuonosyndrooma ei aiheuta eurooppalaisissa lepakoissa massakuolemia, mutta todennäköisesti ne ovat kokeneet samanlaisen pullonkaulailmiön taudin puhjettua täällä ensikerran. Euroopan luolista on löytynyt viitteitä noin miljoona vuotta sitten äkillisesti tapahtuneista lepakoiden massakuolemista, joiden syyksi on epäilty valkokuonosyndroomaa. Eurooppalaisten lepakoiden nykyiset keinot sietää tai välttää tautia voivatkin kertoa paljon Pohjois-Amerikan lepakoiden kohtalosta.

Vaikka taudinaiheuttajia liikkuu jatkuvasti alueilta toisille, eivät ne onneksi aiheuta valkokuonosyndrooman kaltaisia epidemioita kuin harvoin. Taudin puhkeaminen vaatii aina patogeenin ja sopivan isännän lisäksi myös otollisen ympäristön.

Valkokuonosyndrooman kuolettavuuden taustalla onkin näiden kolmen tekijän yhteisvaikutus. Horroksen aikana lepakon immuunipuolustus ei toimi kunnolla ja sen ruumiinlämpö laskee, jolloin kylmässä viihtyvä sieni pääsee tunkeutumaan lepakon kudoksiin. Lepakoiden horrospaikkoina käyttämät luolat muodostavat sienelle ihanteellisen ympäristön, jossa se voi säilyä vuosia viimeisenkin lepakon menehdyttyä.

Valkokuonosyndroomasta selviytyneiden lepakkopopulaatioiden on havaittu Pohjois-Amerikassa talvehtivan lajityypillistä kylmemmissä olosuhteissa, mikä viittaa siihen, että ympäristöolosuhteiden ja sienen aiheuttaman kuolleisuuden välillä on voimakas yhteys. Väitöskirjassani pyrin selvittämään, missä lepakot horrostavat Fennoskandian luolattomilla alueilla ja voivatko näiden horrospaikkojen ympäristöolosuhteet toimia taudin säilymistä ja infektoivuutta rajoittavana tekijänä. Mikäli lepakoidemme sieto- tai vastustuskyvyn taustalla on se, ettei niiden käyttämien horrospaikkojen pienilmasto sovellu taudinaiheuttajan kasvuun ja säilymiseen, antaa se toivoa myös Pohjois-Amerikan luolattomilla alueilla eläville lepakoille.

Lepakot ovat populaarikulttuurissa saaneet kehnon maineen, ja välillä olen joutunut huomaamaan, että tutkimusaiheeni aiheuttaa keskustelukumppaneissa lähinnä pelonsekaista inhoa. Todellisuudessa lepakot ovat kuitenkin varsin sympaattisia – jopa pahamaineisten vampyyrilepakoiden tiedetään jakavan veriaterioita lajitovereidensa kanssa, mikäli toinen on jäänyt ilman saalista.

Lepakot ovat monissa ekosysteemeissä avainlajeja, mikä tarkoittaa, että niiden häviäminen voi romahduttaa koko ekosysteemin. Lepakot ovat tropiikissa tärkeimpiä siementen levittäjiä ja ne auttavat näin sademetsiä uusiutumaan hakkuiden jälkeen. Pelkästään Yhdysvalloissa lepakoiden on arvioitu tuovan maataloudelle vuosittain vähintään 3,7 miljardin dollarin säästöt torjumalla tuhohyönteisiä. Lepakkopopulaatioiden säilyminen elinvoimaisina onkin koko maapallon etu.

 

Anna Blomberg

Kirjoittaja on biologian tohtorikoulutettava.

Radiokemistin matka maailmankartalle

Salla Lahdenpohja

Tiedättekö sen tunteen, kun sanoo jotain hassua ja ihmiset tuijottavat silmät pyöreinä? Se on se tunne, mikä minulle aina tulee, kun kerron olevani radiokemisti ja työskenteleväni PET-keskuksessa. Kemistit ovat niitä tyyppejä, jotka valkotakeissaan sekoittelevat erivärisiä liemiä laboratorioiden uumenissa. Radiokemistit lisäävät tähän yhtälöön vielä radioaktiivisuuden (näin karkeasti yleistettynä).

Sitten vielä se PET-keskus – tässä ei nyt puhuta lemmikkieläinkeskuksesta – PET on nimittäin lyhenne sanasta positroniemissiotomografia. Se on kuvantamismenetelmä, jolla voidaan seurata biologisia prosesseja kehossa radioaktiivisuuden avulla. Työni tarkoitus on kehittää radioaktiivisia merkkiaineita, joiden kulkeutumista kehossa voidaan seurata PET-kameralla.

Itse työskentelen siis lyhytikäisten radionuklidien parissa, ja väitöskirjassani olen keskittynyt fluori-18:n käyttöön. Fluori-18 on fluorin lyhytikäinen isotooppi, jonka puoliintumisaika on noin 2 tuntia. Yhden puoliintumisajan kuluessa radioaktiivisuuden määrä laskee puoleen alkuperäisestä radioaktiivisen hajoamisen seurauksena.

Radiokemistin kannalta lyhyt puoliintumisaika asettaa rajoitteita käytettävissä oleville menetelmille. Kemistien tekemät synteesit saattavat kestää minuuteista päiviin, radiokemistin on selvittävä samasta minuuteissa. Väitöskirjatyössäni olenkin syventynyt fluori-18-leimausmenetelmien kehittämiseen, tavoitteena valmistaa merkkiaine mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti.

Perinteisesti fluori-18-leimauksessa on sovellettu kahta eri menetelmää, nukleofiilistä ja elektrofiilistä leimausta. Yksinkertaistetusti tämä tarkoittaa seuraavaa: nukelofiilisesti elektronirikkaalla [18F]fluoridilla voidaan leimata elektroniköyhiä rakenteita ja elektrofiilisesti elektroniköyhällä [18F]F+:lla voidaan leimata elektronirikkaita rakenteita.

Elektrofiiliset ja nukleofiiliset leimausmenetelmät vaativat hyvinkin äärimmäisiä olosuhteita, ja tästä syystä olen väitöskirjatyössäni tutkinut leimausmenetelmiä näiden perinteisten menetelmien välimaastossa käyttämällä siirtymämetalleja, kuten kuparia, nikkeliä ja ruteniumia. Siirtymämetallien käyttö mahdollistaa useiden erilaisten molekyylirakenteiden leimaamisen fluori-18:lla miedommissa olosuhteissa kuin aiemmin. Tulevaisuuden tavoitteenani on saattaa väitöskirjassani kehittämät leimausmenetelmät merkkiaineiden kliiniseen tuotantoon Valtakunnallisella PET-keskuksella, ja miksei jopa kansainvälisille kuvantamismarkkinoille!

 

Salla Lahdenpohja

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava valtakunnallisessa PET-keskuksessa.

Mitä tapahtui tosielämän William Njurmille ja heidän jälkeläisilleen?

Jari Nikkola

Suomalaisten kiinnostus historiallista amerikansuomalaisuutta kohtaan on edelleen vahvaa. Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön ja suomalaisten maahanmuuttajien jälkeläiset, “fintiaanit”, ovat nousseet tietokirjallisuuden ja mediajulkisuuden aiheeksi 2010-luvulla. Pohjois-Amerikasta Neuvosto-Karjalaan 1900-luvun alkuvuosikymmeninä suuntautunut suomalainen muuttoliike on sekin kestoaihe eri yhteyksissä. Aleksi Huhdan väitöskirja varhaisen amerikansuomalaisuuden suhteesta rotuun ja eurooppalaisuuteen on akateemisen tutkimuksen saralla viimeisin iso tutkimus alalla.

Tutkin omassa väitöskirjaprojektissani myöhempien amerikansuomalaisten sukupolvien tekemisiä. Leikkisästi voisi sanoa, että kyse on “tosielämän William Njurmien” ja heidän jälkeläistensä tuottaman historiakulttuurin tutkimuksesta.  “Hiusöljymiljonääri Njurmi” oli Spede Pasasen luoma fiktiivinen amerikansuomalaishahmo Pähkähullu Suomi -elokuvassa, mutta omat tutkittavani ovat aitoja kolmannen ja neljännen sukupolven amerikansuomalaisia toimijoita etnisissä organisaatioissa ja alueellisina kulttuurivaikuttajina. Niitä kuuluisia ”tavallisia ihmisiä” unohtamatta.

Tutkimusalueeni on Pohjois-Michiganin Kuparisaari. Alue sai nimensä kymmenistä kuparikaivoksista, joista suomalaiset maahanmuuttajat saivat elantonsa. Aineistona toimii vuosien 1980-2000 välillä alueella julkituotu amerikansuomalainen historiakulttuuri. Skuupin alla ovat etniset juhlat, maisemaan rakennetut viittaukset etniseen ja alueelliseen menneisyyteen sekä alueen värikkäästä tarinankerrontaperinteestä johdettu amerikansuomalainen kirjallisuus.

Helppoja esimerkkejä tutkimuskohteista ovat Hancockissa järjestettävä Heikinpäivän juhla, kaupungin keskustan kaksikieliset katukyltit (Englanti/Suomi) sekä esimerkiksi Lauri Andersonin muuntunutta amerikansuomalaista kokemusta avaavat kaunokirjalliset teokset.  Tutkin myös alueeseen kohdistunutta akateemista tutkimusta.

Miltä siis näyttää amerikansuomalainen suhde suomalaisuuteen ja amerikkalaisuuteen sata vuotta suuren muuttoaallon jälkeen?

Varhaiset tulokset antavat olettaa, että amerikansuomalaisen historiakulttuurin piirissä on selkeä tarve hahmottaa amerikansuomalaisuus omaksi identiteetikseen erotuksena maahanmuuttajasuomalaisuudesta ja yleisamerikkalaisuudesta. Lisäksi historiakulttuurin keskeisenä pontimena on oman kulttuuriperinnön dokumentointi ja siirtäminen jälkipolville tilanteessa, jossa kontakti alkuperäiseen maahanmuuttajaväestöön on katkennut, ja jossa suomen kieli alkaa lopullisesti kadota alueelta.

Amerikansuomalaisuus näyttäisi Kuparisaarella mielenkiintoisesti myös juurtuneen osaksi alueellista amerikkalaista elämäntapaa, jolloin siitä ei välttämättä enää puhuta alkuperäisin etnislähtöisin merkityksin. Niin yllättävää kuin se onkin, pohjoisen keskilännen ”yooper”-identiteetin keskeinen rakenneosa on suomalaislähtöinen kulttuuri, vallitsi asiasta yleinen tietoisuus taikka ei. ”Perinteisestä lauantaisaunasta” nauttiakseen ”yooperin” ei tarvitse välttämättä olla suomalaisesta suvusta.

Kolmannen ja neljännen sukupolven menneisyystulkintoja näyttäisi yleisemmällä tasolla jakavan kaksi erillistä tulkintalinjaa: etnisyyden kautta rakentuva historiatulkinta ja yleisempi Kuparisaaren alueen teolliseen historiaan viittaava identifikaatio. Asioita tulkitaan paitsi etnisen ryhmän historian kautta myös osana laajempaa alueellista kokemusta.

Aika ajoin keskusteluissa esille nouseva tulkinta menneisyyden vangiksi jääneestä ja henkitoreissaan olevasta amerikansuomalaisuudesta onkin tältä osin ainakin jossain määrin harhaanjohtava. Amerikansuomalaisuus on muuntuneena mutta edelleen selkeästi hengissä olevana suomalaislähtöisen kulttuuriperinnön muotona ja identifikaationa jatkunut Kuparisaaren alueella aina 1900-luvun lopulle saakka.

 

Jari Nikkola

Kirjoittaja on yleisen historian tohtorikoulutettava.

Miten uusiutuvia energioita edistetään?

Pirjo Majuri

Uusiutuvien energioiden käyttöä halutaan lisätä nopeasti. Julkisella hallinnolla ja sen harjoittamalla energiapolitiikalla on tässä kahtalainen rooli. Tavoitteena on paitsi uusiutuvan energian lisääminen myös laatu, eli järjestelmien toimivuus, tehokkuus ja ympäristöystävällisyys.

Minkälaisella energiapolitiikalla tavoitteisiin kannattaa pyrkiä? Pitäisikö markkinoille ohjata julkista rahaa investointi- tai tuotekehitystukina, vai kenties panostaa koulutukseen ja tiedottamiseen? Väitöskirjatyössäni olen saanut uusia näkökulmia näihin kysymyksiin maalämpöalan kokemusten kautta.

Maalämpöala lähti Suomessa ensimmäisen kerran kasvuun 1970-luvun energiakriisien myötä, mutta 1980-luvulla myynti hiipui yli kymmeneksi vuodeksi. 1990-luvun puolivälin jälkeen alkoi uusi nousu, ja nykyään jo yli puoleen uusista omakotitaloista asennetaan maalämpö. Alaa on tuettu julkisin varoin sekä 1970- että 1990-luvulla, jolloin valtio rahoitti tutkimushankkeita. 2000-luvulla sähkö- tai öljylämmityksestä maalämpöön siirtyville on maksettu joinain vuosina suoraa tukea.

Erilaisilla politiikkatoimilla saavutetaan erilaisia tavoitteita. Investointitukien avulla julkinen valta ilmaisee hyväksyntänsä ja ohjaa resursseja alalle. Kysyntä kasvaa kuten haluttiinkin, mutta miten käy laadun? Tukiohjelman suunnittelu laatua edistäväksi edellyttää perusteellista suunnittelua. Minimivaatimus on, että asentajien koulutus, asennusliikkeiden sertifioinnit ja järjestelmien laatunormit sisällytetään tukiehtoihin. Samoin tukiohjelman pitkäjänteisyys ja hakuajat pitää harkita huolella.

Maalämpöalan kokemus 2000-luvun suorista asennustuista oli tämä: Tukiohjelman jatkosta päätettiin vuosi kerrallaan ja hakuaika oli kerran vuodessa, mikä aiheutti voimakkaan kysyntäpiikin. Muun osan vuodesta asiakkaat odottivat seuraavan vuoden mahdollisia tukia ja asennusliikkeet asiakkaita. Kysyntäpiikkien myötä alalle tarvittiin kuitenkin lisää asentajia, joille tukiohjelma ei asettanut pätevyysvaatimuksia. Kun asennuksillekaan ei ollut laatunormeja, puutteita asennuksissa ilmeni. Tästä oli haittaa sekä asiakkaille, vastuullisesti toimiville yrittäjille, että ympäristölle, kun tavoiteltua uusiutuvan energian määrää ei kaikissa tapauksissa saavutettu. Tukiohjelman päätyttyä kysyntä laski ja alalle jäi ylikapasiteettia. Se johti ankaraan hintakilpailuun, mikä vaikeutti edelleen laatuun panostamista.

Ongelmallisia kokemuksia maalämpöjärjestelmien tukiohjelmista on esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa. Investointitukien ehtoja ja hakuaikoja voidaan toki kehittää huolellisella suunnittelulla. Pitkäjänteisyys sen sijaan on tukiohjelmien kompastuskivi, sillä valtioiden on mahdotonta sitoutua kalliisiin ohjelmiin vuosiksi kerrallaan.

Mihin julkiset varat sitten kannattaisi käyttää? Laatu kehittyy tutkimuksen, tuotekehityksen ja ammattilaisten koulutuksen avulla. On myös tutkimusnäyttöä siitä, että kustannustehokkaimmin energiajärjestelmiä kehitetään katalyyttisillä toimilla. Näitä ovat muun muassa tiedon jakaminen ja kontrolloitujen kokeilujen mahdollistaminen. Esimerkiksi Sveitsissä maalämmön yleistymistä on edistetty suuntaamalla rahoitusta koulutuksen ja laadun kehittämiseen sekä tiedon jakamiseen suurelle yleisölle.

Uusiutuvia energioita edistävän energiapolitiikan suunnittelussa on siis huomioitava monia näkökulmia. Valittujen toimien vaikutusten ja tehokkuuden seuranta on myös olennaista, jotta tarvittavat korjausliikkeet saadaan tehtyä nopeasti.

 

Pirjo Majuri

Kirjoittaja on ympäristötieteen väitöskirjatutkija Turun yliopiston biologian laitoksella, ja on työskennellyt maalämpöalan yrityksessä.

Väitöstutkimuksessa todettua: voimaantunut kuluttaja kirittää sähköpostimarkkinoinnin tekijöitä

Mari Hartemo

Internetin myötä valtasuhteet kuluttajien ja yritysten välillä ovat muuttuneet, monen mielestä kuluttajan eduksi. Markkinointiviestinnän osalta eron huomaa helposti: aiemmin harvojen ja valittujen käsissä ollut markkinatieto on nykyisin yhtä lailla kuluttajien saavutettavissa, kommunikointi mahdollista molempiin suuntiin ja tarjolla on monia vaihtoehtoisia tapoja viestiä.

Kuluttaja voi yhä useammin itse päättää mitä kanavaa käyttää vuorovaikutukseen yritysten kanssa sekä vaikuttaa viestinnän määrään ja laatuun. Verkottuminen vahvistaa kuluttajien vaikutusvaltaa antamalla mahdollisuuden saada omat mielipiteet, kokemukset ja näkemykset julki haluttaessa laajallekin kuulijajoukolle. Voimaantunut kuluttaja on myös vaativa kuluttaja ja siksi haaste monelle yritykselle.

Voimaantuminen on kuitenkin molemminpuolista. Teknologisen kehityksen ansiosta yritysten on tänä päivänä mahdollista kuunnella kuluttajia paremmin ja räätälöidä viestintää, tuotteita ja palveluja jopa yksittäisten asiakkaiden mieltymysten mukaisiksi – kannattavasti. Toki kuluttajien voimaantuminen myös edellyttää tätä. Muussa tapauksessa seuraukset voivat näkyä esimerkiksi asiakaskatona, yrityksen viestinnän hukkumisena ympäröivään hälyyn, epäsuotuisana kommentointina sosiaalisessa mediassa tai jopa massaliikkeinä yritystä, sen arvoja ja tuotteita vastaan.

Yritysten laajasti suosima, kustannustehokkuudellaan ja helppoudellaan hurmaava sähköpostimarkkinointi on sekin uuden edessä. Massamarkkinoinnin menettäessä otettaan kuluttajista yksilökeskeisten ja vertaisverkostoihin perustuvien kanavien merkitys kasvaa. Sähköposti sijoittuu nykypäivän mediakentässä puoliväliin: sitä voidaan käyttää massamedian tapaan yhdeltä monelle, tai taustalla toimivien tietojärjestelmien tuella myös kahdenväliseen viestintään yritysten ja kuluttajien välillä. Moni muu massamediaksi luettava ei tähän pysty. Siksi sähköpostimarkkinoinnilla on hyvät edellytykset menestyä myös jatkossa.

Toisaalta sähköposti ei ole trendikästä somea, se koetaan ajoittain kömpelönä ja ajastaan jälkeen jäänenä. Sen kuolemaakin on povattu useampaan otteeseen. Infoähkyn maailmassa hyvin tehtyjä, kuratoituja viestejä kuitenkin arvostetaan. Myös markkinoinnin automaatio perustuu pitkälti sähköpostiviesteihin.

Älypuhelimien yleistyttyä sähköpostit luetaan yhä useammin liikkeellä ollessa. Lienee mahdollista, että jossakin vaiheessa kuluttajalle on aivan sama mitä kanavaa pitkin viestit lähetetään: uutiset, tekstiviestit, sähköpostit ja sosiaalisen median kautta lähetetyt viestit saapuvat joka tapauksessa johonkin mobiililaitteen sovellukseen.

Tietojärjestelmätieteen ja markkinoinnin alan yhdistävässä väitöstyössäni tutkin tätä kehittyvää viestintäkenttää. Tavoitteena on oppia ymmärtämään kuluttajan muuttuvia vaatimuksia ja selvittää, kuinka ne vaikuttavat sähköpostimarkkinointiin yhdessä koko ajan kehittyvän teknologian kanssa. Tähän mennessä on varmistunut, että sähköpostimarkkinoinnilla on potentiaalia toimia tulevaisuudessakin, kunhan viestit täyttävät kolme ehtoa: ne perustuvat lupaan, ovat vuorovaikutteisia ja välittävät kuluttajalle relevanttia sisältöä. Markkinoijien on syytä opetella toimimaan uusilla, kuluttajat paremmin huomioivilla pelisäännöillä. Kannustimia löytyy varmasti, jos ja kun etu on molemminpuolista.

 

Mari Hartemo

Kirjoittaja on tietojärjestelmätieteen tohtorikoulutettava Turun kauppakorkeakoulussa.

Autopia

Jukka Limo

Auto, tämä voimaa, vapautta ja ylellisyyttä tihkuva liikkumisväline on kautta autoilun pitkän historian nimetty testosteronia ja ylevyyttä uhkuen kuten Ford Mustang, Kia Sportage ja Subaru Legacy. Yhtä lailla on nimeäminen ollut sulavaa myös käytännöllisyyden, futurismin sekä hölynpölyn saralla niin kuin Nissan Compact, Volkswagen Arteon ja Huyndai Veloster. Mutta mitä jos nimeäisimme kulkupelimme hiukan todenmukaisemmin kuten Skoda Astma, Jeep Cancer tai Honda Poison, niin olisiko mielleyhtymä tähän ilmanpilaajaan yhtä positiivisen voimakas?

Mutta eihän Suomessa liikennepäästöt ole niin iso ongelma kuin maailman miljoonakaupungeissa. Miksi tutkin kaiken maailman pienhiukkasia, joita ei edes Suomessa oikeasti tunnu esiintyvän? Liikennemäärämme ei ehkä ole niin valtava kuin muualla, mutta kyllä tämä meidänkin liikenteemme vapauttama pienhiukkasten määrä valitettavasti näkyy ja tuntuu. Lisäksi tutkimusmenetelmämme on innovatiivinen ja kaiken kukkuraksi vieläpä erittäin kustannustehokas.

Kaupunkimme yksi likaisimmista kohdista on Aninkaistenmäki, missä esimerkiksi bariumia, kuparia, mangaania, sinkkiä ja titaania on kertynyt marras-joulukuun välisenä aikana häkellyttävän paljon. Liikennöidympien ruuhkaväylien liikennevaloristeyksien tuntumasta löydämme näiden samojen myrkyllisten alkuaineiden lisäksi myös monia muita. Tämä mukavuuden ja henkilökohtaisen tilan liikkuva kupla on ehkä nykypäivän individualismin välttämätön kiteytymä, mutta sillä on hintansa, eikä ongelma ole pelkästään paikallinen vaan globaali.

Pienhiukkaset luokitellaan koon mukaan (PM10) alle 10 mikrometrin ja (PM2,5) alle 2,5 mikrometrin hiukkasiin, joista jälkimmäinen on haitallisin, sillä se pystyy siirtymään verenkiertoon hengitysteitse. Pienhiukkasten haitallisuutta lisää myös se, että myrkylliset raskasmetallit pystyvät sitoutumaan niiden rakenteeseen.

Maapallon väestöstä 90 % hengittää ilmaa, jossa ylittyvät WHO:n asettamat raja-arvot. Euroopan ympäristöviraston (EEA) mukaan EU:n kaupunkiväestöstä 88 % altistuu WHO:n raja-arvoja ylittäville pienhiukkaspitoisuuksille. Pienhiukkaset aiheuttavat 3 miljoonaa kuolemaa ja 85 miljoonaa pysyvää vammautumista vuosittain. Pienhiukkasten aiheuttamat astma, keuhkoahtauma, sydän- ja verisuonitautien sekä syöpien määrät ovat vuosikymmenien saatossa valitettavasti vain lisääntyneet.

Maailma sekä Turkumme on muuttunut hurjasti, sillä 1950-luvun kävely- ja pyöräilykulttuurin kulta-ajasta muutuimme kolmessakymmenessä vuodessa kaupungiksi, joka suunniteltiin autoilun ehdoilla.  Eikä nykyisin ole ihmeellistä, että jalankulkijat ja pyöräilijät aiheuttavat autoilijoissa jopa suuttumusta. Eikö asian pitäisi olla ihan toisin päin? Miksi keskitymme sijoittamaan autoiluun ja rakentamaan pakkomielteisesti parkkihalleja, joiden tulevaisuus ja näköalattomuus vaikuttavat yhtä tyhjiltä kuin nykypäivän poliitikon vaalilupaus?

Voisimme oikeasti olla rohkeita ja katsoa kauas tulevaisuuteen ja pyhittää keskusta puhtaalle ilmalle. Autoton ydinkeskusta, joka ulottuisi Aurajoen, Humalistonkadun, Puutarhakadun/Maariankadun ja Aninkaistenkadun väliselle alueelle olisi rohkea suunnannäyttö tulevaisuuden vihreämmästä kaupungista. Alkukiukun laannuttua voisi lopputulema sittenkin olla positiivinen niin kuin aikoinaan kävi tupakkalain kanssa. Tupakoinnin kieltäminen julkisissa sisätiloissa koettiin hyväksi asiaksi jopa itse tupakoitsijoiden puolesta, joten miksi ei kävisi samoin myös autottoman ydinkeskustan suhteen.

Turku on kaunis kaupunki kävellä ja pyöräillä, kunpa vain se autoilijoiden tupruttelu saataisiin siirrettyä keskustasta pois.

 

Jukka Limo

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Turun yliopiston Maantieteen ja geologian laitoksella.

« Older posts

© 2020 Elävää tiedettä

Theme by Anders NorenUp ↑