Onko läheisen kuoleman sureminen masennusta?

Milloin kuolleen sureminen muuttuu sairaudeksi? Väitöskirjassani tutkin masennuskäsityksiä Suomessa vuosina 1980–1995 ja yhtenä aineistonani toimivat Turun yliopiston psykologian oppiaineessa tuolloin tuotetut ja käytetyt tekstit. Suru ja sureminen ovat kirjoituksissa läsnä masennuksen tavoin monissa eri muodoissa.

Tulevien ihmisen mielen ammattilaisten koulutuksessa toistui ajatus suremisen ja masennuksen jyrkästä erosta. Lukuvuonna 1993–1994 käytössä olleessa suomalaisessa oppikirjassa huomautettiin, että ”[n]ormaali suru ei tarvitse lääkehoitoa.” (Achté & Kuoppasalmi 1990, 141–142.) Suremisesta puhuttiin usein normaalina ja terveenä tapana käsitellä menetystä. Samalla surua tai suremista ei pidetty masennuksen oireina. Itku ja itkeminen – jotka helposti yhdistetään suremiseen – liitettiin aineistossa vain harvoin masennukseen. Masennuksen, suremisen ja itkemisen suhdetta kuvaa hyvin oppikirja, jonka mukaan ihminen kykenee yleensä itkemään vasta siirtyessään sairaasta masennuksen tilasta kohti tervettä suremisen tilaa. (Gleitman 1986, 72)

Jako sairaan masennuksen ja terveen suremisen välillä ei aineistossani kuitenkaan ollut selvä ja yksinkertainen. Suremisen synonyymina saatettiin käyttää tervettä masennusta, kuten tehtiin vuosina 1984–1986 käytössä olleessa oppikirjassa. Teoksessa käsitellään läheisen kuoleman aiheuttamaa reaktiivista depressiota ja huomioidaan, että ”tällainen masennus on normaalia ja katoaa yleensä kun normaali suruaika on ohi”. (Fiske ja Taylor 1984, 63–64) (Käännös A.M.) Toisaalta läheisen ihmisen kuolema saattoi aiheuttaa myös sairaan ja epänormaalin masennustilan – tällaiseen tilaan useimmiten viitataan myös edellä mainitulla reaktiivisella depressiolla.

Turun yliopiston psykologian oppiaineessa luetut ja tuotetut käsitykset masennuksen ja suremisen suhteesta sijoittuvat mielenkiintoiseen ja edelleen ajankohtaiseen keskusteluun. Suremisen ja masennuksen liitto on koko modernin masennuksen olemassaolon ajan ollut hankala. Tämän huomioi jo Robert Burton (1577–1640), joka tutki melankoliaa – masennuksen kummisetää.

Viimeksi aihe nostatti laajalti tunteita vuonna 2013. Tuolloin Yhdysvalloissa julkaistiin uusin versio suomalaistenkin seuraamasta mielisairauksien tautiluokituksesta (DSM-5). Kohu syntyi väärinkäsityksestä, jonka mukaan uusi tautiluokitus pitäisi yli kaksi viikkoa jatkunutta surua masennuksena. Tämä ei pitänyt paikkaansa. Tosin sen sijaan lääkäreille annettiin nyt mahdollisuus diagnosoida ihminen masentuneeksi jo heti läheisen kuoleman jälkeen. Tätä perusteltiin sillä, että sureminen ei ehkäise mielen sairastumista.

Otsikkoni kysymykseen ei voi antaa tyhjentävää vastausta, sillä suremisen ja masennuksen rajoja neuvotellaan koko ajan uudelleen. Konkreettisimmillaan neuvottelua käydään lääkärin vastaanotolla, kun läheisensä menettänyt sureva hakee sairaslomaa ja tarvitsee surulleen toisen nimen, diagnoosin.

Annastiina Mäkilä
Kirjoittaja on kulttuurihistorian tohtorikoulutettava.