Yksinkertaista, muttei välttämättä helppoa – puhekin on motorinen taito
Kaikki, mitä teemme, on aivoista lähtevien hermoimpulssien aikaansaamaa motorista toimintaa. Valtaosa arkipäiväisistä toiminnoistamme ei vaadi juurikaan keskittymistä: esimerkiksi käveleminen on täysin automatisoitunutta, olemmehan harjoitelleet sitä koko elämämme ajan. Motoriset taidot paranevat ja pysyvät yllä vain harjoittelemalla. Uuden motorisen taidon oppiminen sujuvaksi voi vaatia satoja toistoja, ja urheilijoiden teknisissä suorituksissakin on kyse siitä, että jatkuva harjoittelu vakiinnuttaa optimaaliset motoriset liikeradat. Puheen motoriikkaa voi harjoittaa siinä missä muitakin motorisia taitoja.
Ihmisen ääniväylä on kokonaisuus, jossa syömiseen ja hengittämiseen suunnitellut ruumiinosat on valjastettu eloonjäämisen kannalta vähemmän tärkeään tehtävään, puhumiseen. Äänen tuottamisen perusta on sama puhutusta kielestä riippumatta: äänen synnyttämiseen tarvitaan ilmavirta. Puhetta tuotetaan tavallisesti uloshengityksen aikana, jolloin ilmavirran kulkua säädellään äänihuulten ja ylemmän artikulaatioelimistön eli suun avulla. Äänen resonoimiseen eli siihen, millaista ääntä suusta lopulta tulee ulos, vaikutetaan lähinnä kielen, huulten ja alaleuan avulla. Vieraan kielen puhuja erotetaan usein äidinkielisestä puhujasta hänen oman äidinkielensä vaikutuksen aikaansaaman aksentin perusteella. Aksentti aiheutuu siitä, että puhujan äidinkielen ja vieraan kielen artikulaation motoriikka on erilaista. Vaikka kielissä käytettävien äänteiden valikoimat olisivat hyvin samanlaiset, on aksentti usein kuultavissa: erot motoriikassa ovat hienovaraisia mutta puheen kannalta merkittäviä.
Vieraan kielen vokaalien ja konsonanttien oppimisessa on kummassakin omat vaikeutensa. Uutta vokaalia oppiessaan kielenoppija vakiinnuttaa uuden, muista hänen jo osaamistaan vokaaleista eroavan liikeradan. Joskus se saattaa erota vain vähän äidinkielessä olevista vokaaleista. Uuden vokaaliäänteen oppimisessa on aina kyse motorisen liikeradan hienosäädöstä, joka saattaa olla vaikeaa, jos aiemmin opittu liikerata on kovin lähellä uutta. Uuden konsonantin kohdalla kielenoppija saattaa joutua usein opettelemaan täysin uuden tavan käyttää ylempää ääniväyläänsä: uuden artikulaatioeleen. Usein hänen tulee oppia yhdistelemään äidinkielensä konsonanteista tuttuja artikulaatioeleitä uudella tavalla.
Artikulaatiomotoriikan tutkimukseen suunnitellun ultraäänilaitteiston avulla pystytään selvittämään, millaisia artikulaatioeleet ovat eri kielissä ja miten artikulaatiomotoriikka kehittyy, kun kielenoppija oppii uuden äänteen: miten motoriikka vakiintuu ja miten äidinkielen äänteiden ja opittavan äänteen ominaisuudet vaikuttavat oppimiseen? Entä nopeuttavatko harjoitusohjeet puhemotoriikan kehittymistä ja millaisia harjoitusohjeiden pitäisi olla? Voitaisiinko samoja harjoitusohjeita hyödyntää sekä vieraan kielen oppimisessa että puheterapiassa? Fonetiikan oppiaineen ultraäänilaboratoriossa eletään jännittäviä aikoja!
Elisa Reunanen
Kirjoittaja on fonetiikan tohtorikoulutettava.