Oletko kuullut yliopistopedagogiikasta?

Suomalainen koulutusjärjestelmä loistaa maailmalla. Michael Moore teki asiasta dokumentit ja nuoret loistavat PISA-tuloksissa. Tuntuu kuin olisimme kehittyvä standardi, johon monet muut maat pyrkivät. Silti harvoin puhutaan yliopisto-opetuksen laadusta. Vielä harvemmin puhutaan yliopistopedagogiikasta. Olemme paras valtio opetuksen laadussa, joten luonnollisesti kaikki opetus hivelee täydellisyyttä ja huonoja opettajia ei ole.

Vaikka askeleita on otettu uuteen suuntaan jo omana venyneenä opiskeluaikanani, tulee silti harmillisen usein vastaan vanhentunutta behavioristista liitu-leuka-menetelmää. Yliopistotason opiskelijan oletetaan oppivan istumalla ja kuuntelemalla. Ehkä siksi, että olemmehan korkeakoulutettuja aikuisia. Tai sitten emme tiedä paremmasta. Tätä kuvasi hyvin eräs kommentti yliopistopedagogiikan tutkimuksessa: ”…ja uskon, että perinteinen luennointi on tehokkain tapa oppia, koska niin on aina tehty”.

Tästä pienimuotoisesta hämmennyksestä ja hieman suuremmasta kiukusta kasvoi tutkimussuunnitelma. Onko yliopisto-opetuksessa kehitettävää? Millaisella pienellä ja suhteellisen vaivattomalla liikkeellä saisi nostettua opiskelumotivaatiota ja parannettua oppimistuloksia? Nopea viesti Veli-Matille Facebookissa ja seuraavana päivänä taisimme jo pitää ensimmäistä palaveria aiheesta.

Oman tutkimukseni perusta tuli fysiikan mittausmenetelmien kurssilta, jossa perinteinen harjoitustyö oli käännetty päälaelleen. Perinteisen tarkan ohjeistuksen sijaan käytössä oli vain läjä antureita, omat aivot ja kaikki apu, jota keksi hyödyntää. Vajaavaisin näistä näytti olevan se omien aivojen käyttö töitä tehdessä. Kantapään kautta tuli opittua kuinka anturi saadaan palamaan ja kuinka monella tapaa on ylipäätään mahdollista suorittaa mittaus väärin. Samalla opin myös, että sähkö on sinistä ja sattuu.

Kurssilla työt olivat huomattavasti perinteisiä harjoitustöitä raskaampia ja työhön valmistautuminen oli huomattavasti suuremmassa roolissa kuin perinteinen vartin epämääräinen monisteen selailu. Käytännössä jokainen mittaus ja työ oli itse suunniteltava alusta alkaen. Kurssipalaute muodosti eriskummallisen, käänteisen Gaussin jakauman. Kurssia rakastettiin tai vihattiin. Keskitietä ei oikeastaan löytynyt. Kun työ oli vihdoin paketissa, tunsin epätavallista ylpeyttä suorituksesta. Tutkiessani avoimia harjoitustöitä kemian opiskelijoilla törmäsin samanlaisiin tuntemuksiin. Suurin osa tunsi myös olevansa itsevarmempia ja valmiimpia vastaavanlaisiin haasteisiin.

Tällä hetkellä kemian laitoksella olen ahdistellut opiskelijoita kamerani kanssa. Kuvattuna on neljän ryhmän suoriutuminen avoimen mittaustyön suoritus entuudestaan tuntemattomilla laitteilla. Innoissani en huomannut pohtia paljonko aikaa vielä 16 tunnin kuvamateriaalin läpikäynti ja analysointi. Alustavasti todettakoon, että mielipiteet polarisoituivat myös näillä opiskelijoilla. Yksi ryhmä päätti pitää v-käyrän laskemiseksi venytetyn kahvitauon ilmoittamatta kenellekään. Toinen yllätys tuli, kun alkuinnoltani ehdin tarkastella nauhoitetun materiaalin määrää. 16 tunnin videoiden analysointi viekin varmasti iän ja terveyden, tai ainakin mielenterveyden. Onneksi sille on aikaa heti, kun fysiikan tutkimukselta, artikkelin tarkastajien viidennen kierroksen pilkkuvirhekommenteilta ja apurahahakemuksiltani ehdin.

Jaakko Lamminpää
Kirjoittaja on fysiikan tohtorikoulutettava.